Lue keskustelun säännöt.
Perusonnellisia, terveitä, "hyväosaisia" ihmisiä....
04.09.2013 |
Ajatteleeko kukaan muu, että on päässyt elämässä jotenkin " helpolla". Näitä palstoja lukiessa usein tuntuu, että joidenkin elämä on pekkää kriisiä kriisin perään. Onko ketään muuta, joka tuntuu päässeen elämässä ns. " helpolla". En tiedä onko se sitten myös asenne-kysymys. Itse ole älyttömän onnllinen siitä, että olen päässyt " helpolla" ja osaan kuitenkin myös arvostaa sitä. Minulla oli normaalit kasvuolosuhteet. Olen nelikymppinen, en ole oikeastaan koskaan ollut sairaana , vakavammista sairauksista puhumattakaan, en ole masentunut, elän mielestäni onnellista perhe-elämää, olen hyvätuloinen ( en rikas), olen tyytyväinen työhöni, minulla on terveet lapset, lähipiirissänikään ei ole mitään isoja katastrofeja. En ole ahdistunut tai uupunut, en ole velkaantunut, en haaveile alanvaihdosta, en aio erota.... Silti tiedostan hyvin, että kaikki tässä elämässä on mahdollista ja mitä vaan voi tapahtua. En kuitenkaan voi elää elämää siten, että " jotain pahaa kuitenkin tapahtuu jossain vaiheessa".
Kommentit (25)
Kyllä mä toivoisin näille hyväosaisille edes vähän vaikeuksia ja vastamäkeä. On niin kamalan väärin, että toisilla menee kaikenaikaa ihan hyvin ja toiset joutuvat kamppailemaan elämänsä kanssa kovastikin. Eikä kyse ole pelkästään asenteesta vaikka sekin vaikuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta on hienoa, että ihminen tajuaa olevansa onnekas eikä lue onnekkuutaan omaksi ansioksi. Itse en ole ollut noin onnekas ,mutta varmasti kaatopaikoilla eläviin lapsiin (Intiassa ja Etelä-Amerikassa) verrattuna olen onnekas.
En koe velvollisuudekseni olla positiivinen jotta muilla olisi helpompaa vaan olen rehellisen katekera, se ei kuitenkaan estä minua iloitsemasta siitä hyvästä mitä on.
Kun ihminen vanhenee alkaa läheisiä kuolla ja sairauksia tulla joten aika moni joutuu kuitenkin jossakin vaiheessa käymään myös vaikeampia vaiheita lävitse.
Mäkin olisin voinut kirjoittaa tämän 5 vuotta sitten, sitten kuoli vauva. Olen vertaistuessa nähnyt, että elämän yleensä pahimman koettelemuksen kanssa oppivat parhaiten elämään ne, jotka ovat saaneet hyvän perusturvallisuuden kotoa ja lapsuudesta. On siis kokemus, että elämä kantaa, on kokemus, että saa apua. On eväitä rakentaa minäkuvaa uudestaan, on kykyä käsitellä tunteita. On keinoja purkaa tunteita, on tukiverkosto. Toki positiivinen suhde elämään auttaa, muttei se riitä.
Minun elämäni oli ensimmäiset 26 vuotta helvettiä. Sen jälkeen muutuin onnekkaaksi. Olen saanut tähän mennessä elämässäni kaiken mistä olen unelmoinut (joskin myöhemmin kuin olin ajatellut), mutta ensimmäisen neljännesvuosisata oli pelkkää vastoinkäymistä.
Olen varmasti oppinut vaikeuksista, mutta eivät ne ole minusta tehneet sen jalompaa ihmistä. Osaan arvostaa asioita joita minulla on varmasti eri tavalla kuin sellainen jolla on mennyt pääsääntöisesti hyvin. Mutta olisin kyllä ihan hyvin voinut kaiken sen paskan väliinkin jättää, ei se niin tarpeellista ollut.
Se että jouduin omin voimin selviytymään liian paljosta liian nuorena, on oikeastaan tehnyt minusta aika kylmän. Ihan itse tässä on kaiken joutunut saavuttamaan eikä itsesäälille ollut aikaa eikä rahaa ja se olisi ollut muutenkin hyödytöntä. En voi sietää minkäänlaista vikinää siitä kuinka vaikeaa kaikki on, se kun lakkaa olemasta vaikeaa sitten kun luopuu uhriutumisestaan.