Millaista on olla perheen ainoa lapsi?

Hankkisit nyt edes yhden sisaruksen sille. Tai jos et niin pidä huoli siitä että sillä on vaikka harrastuksia joista saa kavereita.

Tämän ketjun luettua voisi vetää sen johtopäätöksen, että yksilapsisuus on ongelma heille, joilla on sisaruksia :D

kävin kylässä ystävälläni joilla on 4 lasta . Heillä on muutenkin rahasta pulaa työttömyyden takia mutta nyt lisäksi lapset kasvaa, samoin menot.

Minulla on 2 lasta, tyttö ja poika. Kylässä toiseksi vanhin kyseli pitääkö pojan käyttää tytön pyörää jne. Hän peri aina kaikki isoveljen vaatteet, kengät, pyörän. Tämän jälkeen kaikki myytiin ja sitten syntyi toinen satsi tyttö ja poika ja heillä sama asia. Lisäksi isoveli joutui paljon auttamaan lastenhoidossa kahden nuorimman kanssa.

Parhaassa tapauksessa iso perhe on täynnä rakkautta ja huonossa ei.

Olen iloinen siitä, että kaverita sai kutsua aina kylään, mutta illalla sai olla omassa rauhassa. Osasin leikkiä yksin, ja edelleenkin olen erittäin taitava viihdyttämään itseäni. Ei harmita tippaakaan, ettei ollut sisaruksia. 

Up

Olen ainao lapsi, en ole koskaan kaivannut sisaruksia. Tai no joo, tarhassa mulla oli vuotta vanhempi kaveri (poika), ja kuulemma kerran kysyin äidiltä voisiko kaverini muuttaa meille minulle veljeksi. Ei kuulemma voinut :)

Olen aina ollut sosiaalinen ja saanut helposti kavereita, mutta nauttinut myös siitä että sain kotona olla rauhassa puuhailemassa omia juttujani yksin. En kaivannut kavereita mukaan mökille tai muille reissuille, hyvin viihdyin ilmankin ja keksin tekemistä. Aikuisenakaan ei ole tullut mitään sisaruksenkaipuuta, vaikeina aikoina olen saanut ihan riittävästi tukea puolisolta ja muilta läheisiltä.

Olen kyllä lukenut juttuja joissa ainoat lapset kaipaavat sisaruksia, mutta omassa tuttavapiirissä ei tällaisia ole tullut vastaan. En siis sano etteikö niin voisi käydä, mutta oma kokemus on vaan sellainen etten pidä sitä yleisenä.

Vastaan yhdellä sanalla: yksinäinen. Olen ollut niin onnellinen, että minulla on kolme lasta. Saan eräällä tavalla elää perhe-elämään ensimmäistä kertaa elämässäni. Minulle tulee olemaan myös tosi vaikeaa, kun lapset kasvavat ja muuttavat vähitellen omilleen.

Vastaan yhdellä sanalla: yksinäinen. Olen ollut niin onnellinen, että minulla on kolme lasta. Saan eräällä tavalla elää perhe-elämään ensimmäistä kertaa elämässäni. Minulle tulee olemaan myös tosi vaikeaa, kun lapset kasvavat ja muuttavat vähitellen omilleen.

Vastaan yhdellä sanalla: yksinäinen. Olen ollut niin onnellinen, että minulla on kolme lasta. Saan eräällä tavalla elää perhe-elämään ensimmäistä kertaa elämässäni. Minulle tulee olemaan myös tosi vaikeaa, kun lapset kasvavat ja muuttavat vähitellen omilleen.

Tottakai niitä hetkiä oli, jolloin olin yksin (ilman kavereita... vanhemmat kyllä olivat aina kotona). Etenkin talvella pimeään aikaan sunnuntai-iltapäivät olivat joskus tylsiä. Luulen silti, että ne olisivat olleet joskus tylsiä vaikka minulla olisi ollut sisaruskin. Mielestäni kuitenkin tuosta lapsuuden yksinoloon tottumisesta on ollut elämässä hyötyä. Nykyään nautin valtavasti yksinolosta ja se on rentouttavaa. Miehellä on sisaruksia ja sitä hälinää on vaikeaa sietää, kun on paljon ihmisiä paikalla. 

Olen ainoa lapsi ja paras ystäväni on myös ainoa lapsi. Yhdessä me olemme kuin sisarukset. Koen, että olemme läheisempiä kuin mitä monet sisarukset keskenään ovat En siis jää paitsi mistään.

Mille tuntui olla ainoa lapsi? No mukavalle, mistä ihmeestä olisin voinut kokea jääneeni paitsi? Siitä ettei minulla ole sisaruksia, pitäisikö olla jotenkin surullinen ja katkera? Sitäkö ihmiset toivovat? Että ainoa lapsi on yksinäinen ja katkera? :) Minä olen ainoa lapsi ja en ole osannut kaivata itselleni sisaruksia, en minä sellaisia ole tarvinnut. Nuorena vietin aikaa sukulaislasten kanssa jotka olivat sisaruksia ja kauheita tappeluita oli jatkuvasti vaikka karkkipussistakin teini-ikään asti.. Silloin lapsena ajattelinkin että huhhuh, onneksi mulla ei ole sisaruksia niin ei tarvitse tapella kaikesta:D En silti ole lellitty tai saanut kaikkea mitä halusin, en todellakaan. Myöskin olen hyvinkin empaattinen ja osaan jakaa vaikka jotkut aikuisetkin jopa kuvittelevat, että ainoa lapsi on elämässään saanut kaiken kultaisella tarjottimella ja olisi itsekäs. No minkäs sitä ihmisille voi:) Tosiaan vaikuttaa sille että ne joilla on sisaruksia, haluavat kuvitella että ainoat lapset olisivat olleet jotenkin onnettomia tms.

Lapsena olin oikeasti ihan todella onnellinen, että olin ainokainen. Kavereiden sisarukset vaikuttivat rasittavilta eikä kukaan vaikuttanut tykkäävän sisaruksistaan. Minusta oli jotenkin kivaa olla ainut ja erityinen. Nyt aikuisena olen ajatellut, että sisko tai veli olisi mukava, jotta olisi joku verisitein vahvistettu läheinen ystävä ja saisi olla osa tämän perhettä. Eli nyttemmin kyllä toivon, että meitä olisi useampikin kuin vain minä. Olen kuitenkin huomannut, että eivät kaikki ole hyvissä väleissä sisarustensa kanssa aikuisenakaan, ja että muut läheiset ystävät ajavat varmasti melko hyvin saman asian.

En muista lapsena ikinä kärsineeni yksinolosta. Kavereita oli ihan riittämiin ja hengailin lisäksi serkkujeni kanssa. Loma-aikoina tietysti meni usein aikoja pelkästään vanhempien tai isovanhempien seurassa, mutta en usko silloin kaivanneeni ketään muuta. Nykyään nautin edelleen yksinolosta huomattavan paljon, joskin olen sosiaalinen ihminen ja minulla on iso kaveripiiri. Koen sen kuitenkin rikkautena, että osaan olla erinomaisesti myös yksin ja nauttia ihan vain omasta seurastani. Luulen että se on osittain peruja ainoana lapsena olemisesta. Joitain negatiivisia luonteenpiirteitä saattaa toki olla peräisin myös siitä, esimerkiksi tietynlainen itsekkyys ja halu olla huomion keskipisteenä, mutta nekään eivät ole mitään hallitsevia luonteenpiirteitä. Hemmoteltu en koe olleeni ikinä, mutta nykyajan ainokaiset varmaan helpommin ovat.

Minulla taas oli sellainen tilanne, että kahdeksan vuotiaaksi asti olin ainoa lapsi. Lomilla olin yksinäinen, sillä kaikki kaverit olivat omilla matkoiltaan. Toisaalta sain itselleni kaiken huomion. Vaikka minulla oli kavereita päiväkodissa ja omassa pihapiirissä, kaipasin silti siskoa tai veljeä. Olin kateellinen niille lapsille, joilla oli sisaruksia. Toki minulla oli onnellinen lapsuus. Kun olin kahdeksanvuotias, sain kauan kaivatun pikkusiskon. Ensiksi olin äärimmäisen onnellinen, sitten kateellinen siskolleni siitä, että hän sai kaiken huomion ja minä jäin varjoon. Siskoni kasvaessa hänestä ja minusta tuli läheisiä. Olen saanut vaihtaa hänen vaippojaan, olla kylvetyksessä mukana, katsoa ensimmäisiä askeleita... Tänä päivänä en vaihtaisi siskoani mihinkään. Hän on minulle hyvin tärkeä ja rakas. Vaikka meillä on suuri ikäero, olemme ystäviä. Siskoni seurassa pystyn olemaan oma itseni. Voimme riidellä ilman, että tarvitsee pelätä ystävyyden menetystä. Toisaalta meillä on myös omia inside vitsejä, joita vain me kaksi ymmärrämme. Ymmärrän kuitenkin, että ainoan lapsen elämä ei ole kärsimystä (paitsi jos kaikki ei ole kohdallaan, silloin elämän voi kokea kärsimykseksi). Uskon, että tulisin toimeen ilman siskoani, mutten luopuisi hänestä koskaan. Ymmärrän sekä ainoita lapsia että sellaisia perheitä, joissa on useampia lapsia. Itse haluan useampia lapsia. 

Nuorempana en osannut kaivata sisaruksia. Kaverit ja muu perhe riittivät. Miehelläni on veli ja vierestä olen nyt katsellut kuinka he toisistaan välittävät vaikka mitä tapahtuisi. Tuntuisi hyvältä jos itsellänikin olisi samanlainen ihmissuhde. Ystävyyssuhteet on kuitenkin hieman eri juttu, niiden ylläpitämiseen tarvitaan vain kahden ihmisen tahtoa. Sisaruus on ikuista.

Ainoana lapsena minusta kasvoi omatoiminen, itsenäinen ja yksinäisiä hetkiä rakastava tyyppi. Jo lapsena osasin jakaa asioita paremmin kuin kaverini joilla oli sisaruksia. Näin vanhempa olen vasta tajunnut kuinka paljon huomiota ja odotuksia ainoana lapsena oleminen tuotti. 

Vastaan aika myöhässä tähän mutta minä olen ainut lapsi ja vihaan tätä. Maksaisin mitä vaan jos saisin sisaruksia mutta se ei ole enää mahdollista. Minä olen niin yksin tässä maailmassa vaikka minulla on hyviä ystäviä, poikaystävä ja rakastavat vanhemmat silti haluaisin jonkun jonka kanssa muistella lapsuutta, jonkun joka olisi minun tukenani, jonkun joka ymmärtäisi.

Tottakai sain enemmän tavaroita ja huomiota kun olen ainut lapsi mutta olisin sen kaiken vaihtanut sisaruksiin.

Ainoaa lasta tullaan myös kiusaamaan ja aina joku olettaa, että olet itsekäs kusipää koska olet ainoa lapsi ja aina olet saanu kaiken mitä haluat. Aina ala-asteelta ammattikouluun asti on tuota samaa saarnaa ihmiset mulle jauhanu.

Luultavasti jos saan lapsen en pysty saamaan kun yhden kuten äitini. Luultavasti sitten adoptoin toisen koska en halua, että oma lapseni tuntisi itsensä näin yksinäiseksi.

Viidestä lapsesta keskimmäinen ei saa vanhempien huomiosta edes sitä viidesosaa. Tuntuu käsittämättömälle, että joku onnekas lapsi voi saada kahden aikuisen huomion, tuen ja rakkauden ja ihan vaan itselleen! Olkaa onnellisia ainuat lapset!

[quote author="Vierailija" time="02.09.2013 klo 14:40"]minun sairauksien takia meillä ei ole kuin 1 lapsi ja olen siitä todella surullinen. Itse olisin aina halunnut ison perheen, miehenikin vähintään 3 lasta. Näin kävi ja olemme onnellisia yhdestä.

Minulla on pikkuveli ja emme olleet ikinä läheisiä. Veljeni oli aina minussa kiinni, sotki huonetta, tuli pelleilemään kun oli ystäviä, sotki koulukirjoja jne. En muista yhtään kivaa hetkeä mitä teimme yhdessä. Jopa ihan pienenä meillä oli ihan omat juttumme, minä se huomattavasti hiljaisempi ja veljeni kunnon rasaville.

Miehelläni taas on isosisko ja he vieläkin, joka päivä laittavat toisilleen viestejä, aina kun näkevät ja joskus kun olimme pitkään reissussa, kuuluvuusalueen ulkopuolella isosisko tuli vastaan lentokentälle, itki ja halasi, vaikka meillä ei missään välissä ollut mitään hätää.

Hyvällä ystävälläni on 2 vanhempaa sisarusta ja heidän vanhemmat ovat kummatkin urheilijoita, ammattisellaisia. Vanhemmat iskostivat ihan vauvasta saakka kilpailuvietin, esim lapsilla oli vain 1 pyörä ja se joka oli nopein sai sillä ajaa. Ystäväni oli myös nuorimpana hirveen helposti vietävissä, esim jos oli ekana pyörän luona, pystyi isosisko sanomaan äidillä on sinulle asiaa, mene kysymään ja saat pyörän sitten takaisin, pelkkää puppua.

Vaikka asuvat kaikki samalla paikkakunnalla ei ole vanhempien kanssa juuri missään tekemisissä. Kumpikin siskoksista meni naimisiin urheilijan kanssa, toinen ihan tunnettukin. Sitä vertailua tapahtui ihan koko ajan ja toisen ala-arvioimista, miksi sinä et osaa kun siskokin sai tämän näin hoidettua.

Ystäväni lopetti liikunnan, on n 30 kg ylipainoinen 2 lapsen äiti, loistomiehen vaimo ja elää hyvää elämää.

Edelleenkin vanhemmat mollaa ystävääni, tänä päivänä mies ilmoittaa tuossa on ulko-ovi jos ei seura mielytä.

Itse olen alusta asti pitänyt itsestään selvyytenä että lapsella on paljon muita lapsia ympärillä. Olemme käyneet paljon eri perhekerhoissa, muskareissa ja mitä harrastuksia täällä onkaan. Tarhassa olemme nyt 2 kertaa pyytäneet synttäreille koko ryhmän ja aina lapsi pääsee synttäreille, jos kutsun saa.

Iso sisarusperhe ei tarkoita yhtään mitään, pahimmassa tapauksessa siitä on vain tosi paljon haittaa
[/quote] tästä kirjoituksesta ja muistakin huomasi kuinka kaikki on kiinni ihan vanhempien kasvatuksesta!
mulla on 3 vuotta vanhempi isoveli vaikka välillä tapeltiin ja kiusaskin mua, niin kyllä hän aina tiukan paikan edessä puoliani vaan piti! Ja kyllä on hyvä että jonkun kanssa voi niin läheisiä koskevia ongelmia ratkoa ja taakan jakaa, oon sen huomannut nyt kun oman mummon loppu elämää seuraan ja hänen 4 tyttärenvaiheita, jeattut ilot ja surut

[quote author="Vierailija" time="15.09.2013 klo 20:16"]

 Siskoni seurassa pystyn olemaan oma itseni. Voimme riidellä ilman, että tarvitsee pelätä ystävyyden menetystä. Toisaalta meillä on myös omia inside vitsejä, joita vain me kaksi ymmärrämme.

[/quote]

Mm. tällaisista asioista olen kateellinen. Myönnän, että olisin halunnut sisaruksia. Olisi kiva puhua vanhempien asioista jonkun kanssa, joka ymmärtää, ja muistella lapsuutta. Olisi kiva, jos joku tuntisi sellaisena kuin oikeasti on, koska kaverit muodostavat käsityksiään erilailla: monesti jopa typerien, ulkoisten asioiden mukaan. Lapsena koin, etten osannut riidellä fiksusti. Tosin nyt aikuisena sillä ei ole enää väliä, koska aikuiset riitelevät eri mekaniikalla kuin lapset.

[quote author="Vierailija" time="26.12.2014 klo 03:41"]

Ainoaa lasta tullaan myös kiusaamaan ja aina joku olettaa, että olet itsekäs kusipää koska olet ainoa lapsi ja aina olet saanu kaiken mitä haluat. Aina ala-asteelta ammattikouluun asti on tuota samaa saarnaa ihmiset mulle jauhanu.

 [/quote]

Olen ainoa lapsi, enkä ole ikinä törmännyt tällaiseen. Minua on ennenmminkin kiusattu siitä, että olen saanut vähemmän tai huonompaa kuin ne kaverit, joilla oli sisaruksia.

En koe myöskään olevani yksin maailmassa. On ihan itsestä kiinni, miten hyvin päästää muut ihmiset lähelleen. Tärkeitä asioita voi jakaa vaikkapa ystävien kanssa. Kun vaihtaa katkeran asenteen myönteiseen asenteeseen, elämä on helpompaa. On ihan turha marista sellaisesta, mitä ei ole, tai surra sellaista. Silloin tekee vain kiusaa itselleen.