Miten pääsitte eroon sosiaalisten tilanteiden pelosta?

Lääkitys + terapia, toooodella hidas prosessi tosin.

Karpalomehun avulla.

Kohtaamalla sen. Mikään muu ei auta. Pakotin itseni tekemään asioita, joita pelkäsin. Pienin askelin tietenkin. Tajusin että jos en muutu, jään ikuisesti kotini vangiksi, ja elämä jää elämättä. En nauti yleensä sosiaalisista tilanteista vieläkään, mutta selviydyn niistä ilman kauhua ja paniikkia, pystyn hoitamaan asiani jne. Minua pidetään itsevarmana ja sosiaalisena tyyppinä nykyään, se on hyvä suojakuori. Osa sun sisintä pysyy aina samana, mutta siitä pelosta voit päästä eroon, lupaan sen, mutta työtä se vaatii. Ja sitä työtä ei voi tehdä terapeutti tai kukaan muukaan, vain sinä itse.

Hitaasti siedättymällä. Kaupassa tms. käynnit ovat kivuttomia, uudet paikat jännittää, mutta eivät aiheuta samaa paniikkia kuin ennen. Olen pystynyt jopa aloittaa uudessa työpaikassa kahdesti, vaikkakin ensimmäiset kuukaudet ovatkin olleet todella uuvuttavia.

Olisin itse voinut kysyä tämän saman kysymyksen, sillä itsellä sama ongelma. Tosin sillä erotuksella, ettei minulla ole varaa terapiaan. Itse tosin ajattelin vain luovuttaa. Elän siten kuin jaksan ja teen mitä pystyn. Sosiaaliset suhteet pidän minimissä, etten kuormitu. Koki ikäni olen ollut tällainen. En näe mitenkään että pystyisin tekemään vaadittavia muutoksia elämääni, jotta tilanteeni paranisi. Sitkuttelen vain elämän läpi tällaisena.

Totesin että todella typerää touhua tällainen ja lopetin sen.

Kun huomasin että olen täysi-ikäinen ja kasvanut täyteen kokooni. Tajusin että edustan nyt sitä ikäryhmää jonka ei tarvitse pelätä mitään.

Olen käytännössä älykkäin, voimakkain, nopein ja ketterin.

Voitan kaikki jotka tulee tielleni.

Tämän oivaltaminen teki elämästä todella kevyen.

Olin lapsi ja täysin vaivainen, nyt olen täysi-ikäinen ja voin tehdä ihan mitä haluan ja minun ei tarvitse pelätä yhtään mitään.

Jätä ap lapsuus taaksesi ja ota elämä. Ota se mitä haluat. Saat ihan kaiken mitä haluat.

Vierailija kirjoitti:

Kohtaamalla sen. Mikään muu ei auta. Pakotin itseni tekemään asioita, joita pelkäsin. Pienin askelin tietenkin. Tajusin että jos en muutu, jään ikuisesti kotini vangiksi, ja elämä jää elämättä. En nauti yleensä sosiaalisista tilanteista vieläkään, mutta selviydyn niistä ilman kauhua ja paniikkia, pystyn hoitamaan asiani jne. Minua pidetään itsevarmana ja sosiaalisena tyyppinä nykyään, se on hyvä suojakuori. Osa sun sisintä pysyy aina samana, mutta siitä pelosta voit päästä eroon, lupaan sen, mutta työtä se vaatii. Ja sitä työtä ei voi tehdä terapeutti tai kukaan muukaan, vain sinä itse.

Tämä. Menemällä tietoisesti pois omalta mukavuusalueelta. Kun sitä tekee tarpeeksi, huomaa että siitä selviytyy hengissä. Mikä on mielestäsi pahinta, mikä voi tapahtua? Pikkuhiljaa tajusin, että muut ihmiset keskittyvät pääsääntöisesti itseensä ja omaan napaansa, joten niitä ei tarvitse arastella tai jännittää.

Teeskentelen rohkeaa ja sosiaalista, that’s it. Olen oikeasti ujo ja mieluusti itsekseni. En tykkää vieraista ihmisistä enkä uusista paikoista. Pahin työ minulle olisi joku, jossa pitäisi kontaktoida vieraita ja kaupitella jotakin. Tai soitella puhelimella. Tai keksiä juteltavaa väkisin, esim. virkistysillat/kick offit töissä tai asiakkaiden parissa ovat ihan kamalia.

Opin esittämään reipasta yläasteella, kun tajusin, että eihän noi muut minusta tiedä mitään muuta kuin sen, mitä silmillään näkevät. Eli olin enemmän vain esillä ja puhuin. Menin muka rohkeasti mukaan eri paikkoihin ja tapahtumiin. Alkoholi auttaa, bileissä nyt ainakin.

Sitä alkaa itsekin uskoa omaan rooliinsa. Nyt olen työssä, jossa pitää olla puhumassa isoille asiakasryhmille. Joka kerta jännittää pirusti, mutta roolini suojissa siihen kykenen. Toki takki on jälkikäteen ihan tyhjä. Oikeasti tykkäisin olla jossakin kopissa nyhertämässä tietokoneella.

Ajan oloon ja haastamalla.

Tein joka päivä yhden asian joka minua pelotti. Pienenkin asian, esim kävin subwayssa tilaamassa leivän, soitin ja tilasin hammaslääkäriajan, kävin apteekissa yms.

En tosin väitä että olen parantunut, mutta tämän kanssa voi oppia elämään. Oireet ja pelko tosin ovat lieventyneet useimmissa tapauksissa. Puhelimeen vastaaminen on edelleen todella pelottavaa, siitä en ole koskaan päässyt yli.

Minulla on jonkin verran sosiaalisten tilanteiden pelkoa tai liiallista jännittämistä. Aika eli iän karttuminen on auttanut jonkin verran. Ajattelen nykyään enemmän siihen malliin, ettei sillä ole niin väliä, mitä muut ajattelevat minusta ja etteivät pikku mokauksetkaan ole vakavia. Ajattelen, että kunhan en tee mitään väärin toisia kohtaan, se riittää.

En tiedä olisiko minun nuorempana ollut mahdollista omaksua tällaista ajattelutapaa. Ehkä ei. Kannattaa kuitenkin olla avoin tällaiselle ajattelulle, ehkä siten voi jouduttaa sen omaksumista ja mukanaan tuomaa helpotusta.

Lopettamalla dokaamisen.

Vaikka juopotteliskin esim vaan viikonloppuisin, sillä on vaikutus mieleen ja rohkeuteen.

Pari kk kun on kokonaan ilman Alkoa, huomaa muutoksen, jos se siitä johtuu.

Fake it till you make it, toimi mulle. Huijasin näin aivoni luulemaan että en pelkää. Eikä mitään pelättävää tietenkään ollutkaan. Pienin askelin tosin, turha traumatisoida itseään liian vaikealla alulla.

Ukko37 kirjoitti:

Lopettamalla dokaamisen.

Vaikka juopotteliskin esim vaan viikonloppuisin, sillä on vaikutus mieleen ja rohkeuteen.

Pari kk kun on kokonaan ilman Alkoa, huomaa muutoksen, jos se siitä johtuu.

Olin ujo kuin mikä, mutta aloin jo nuorena ryyppäämään ja baarissa riekkuminen teki minusta sosiaalisen. Lopetin juomisen jo kauan sitten, mutta en pelkää ihmisjoukkoja. Kyllästyttää ihmiset jotka monet on typeriä, ja pyrin välttämään. Mutta en pelkää.

Olen myös kärsinyt tästä vuosia. Minäkin olen huomannut jos viikonloppuna juo, olen krapulassa tosi säikky ja pelokas ja sitä jatkuu monta päivää kunnes taas tunnen itseni vähän vahvemmaksi että uskaltaa esim lähteä käymään kaupassa. Eli alkoholi kyllä pahentaa tilannetta! Ja se puhelimeen vastaaminen, se  se vasta pelottaakin!

Muutin uudelle paikkakunnalle toiselle puolelle Suomea ja tein luonteestani ulospäin suuntautuneen ja iloisen, koska kukaan ei tuntenut minua täällä ennestään. Kaikki se on vain teeskentelyä ja pysyttelen mahdollisimman paljon kotona, koska sosiaalisuus uuvuttaa vieläkin. Sosiaaliset tilanteet on edelleen todella pelottavia, mutta ihmisten ennakko-oletus minusta on erilainen kuin ennen ja pyrin elämään kodin ulkopuolella sillä tavalla.