Lue keskustelun säännöt.
Miten saatte pidettyä hermot kurissa, ettei tulisi huudettua lapselle?
30.08.2013 |
Meillä on siis ekaluokkalainen, joka välillä ei tunnu uskovan juuri mitään. On lähtemisessä h i d a s ja sitten mulla palaa pinna, kun on kiire - koulu alkaa - ja mitään ei tapahtu. Tänään aamulla hirveä älämölö vaatteista, jotka haluaa kouluun päälle. Mikään ehdotettu ei kelpaa, haluaa välisin tietyt farkut - ovat pesukoneessa (siis märkinä). Ei usko, kaivaa farkut pesukoneesta ja haluaa väkisin ne jalkaan. Mulla palaa pinna, huudan, lapsi itkee. Kurja aamu.
Miten te muut nämä taklaatte? Oma lyhytpinnaisuus ärsyttää ja myönnän, että olen täysin kykenemätön näkemään, miksi juuri NE housut pitää saada jalkaan (eilen tapeltiin kengistä. Jep jep).
Kommentit (24)
En huuda, koska ymmärrän, että siitä ei ole mitään hyötyä, pelkkää vahinkoa. Se vain lisää kierroksia hankalaan tilanteeseen ja tekee minkäänlaisen fiksun lopputuloksen mahdottomaksi. Huutaminen ei ole kasvattamista, vaan oman turhautumisen purkamista, ja sillä menen vain samalle tasolle lapsen kanssa.
Olen harjoitellut sitä niin, että kun hermostun, vedän syvään henkeä ja katson tilannetta ulkopuolelta. Silloin tuntuu aika typerältä pelkkä ajatuskin hallitsemattomasta karjumisesta. Keskityn pysymään rauhallisena ja toimimaan asiallisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sun on vaan pakko olla huutamatta. Ajattele, kuinka lapsi pelkää, jos huudat. Ajattele vaikka, että naapurit soittaa kohta sossuun, jos et lopeta.
Mä sanoisin sille lapselle, että "nyt mennään kouluun ja sä laitat noi housut, vai meinaatko lähteä ilman housuja?"
Minä kuuntelen, kun naapurit huutavat lapsilleen joka h*lvetin asiasta eikä yksikään niistä lapsista tottele.Todella rasittavaa. Itse en huuda ja lapseni tottelee ihan normaalia puhetta.
[quote author="Vierailija" time="30.08.2013 klo 13:49"]
Itse painin saman kysymyksen kanssa, mulla vaan uhmaikäinen. Eikä edes ole mikään erityisen haastava, vaan normaali lapsi. Kadun omaa ärtyisyyttäni joka kerta, välillä itketään molemmat lapsen kanssa. Olen saanut pikkuisen helpotusta siitä, että pidän oman verensokerini tasaisena ja yöunet kunnollisina. Samoin tietoinen läsnäolo - se, että tarkkailee omaa käytöstä ja päättää ottaa ymmärtävän ja lempeän asenteen, auttaa. Päättää, että vaikka kiehuisi miten, haastan itseni, ja olen aikuinen. Olen huomannut, että pikku hiljaa tällainen käyttäytymismalli valtaa alaa aivoissa, mutta se edellyttää sen "lihaksiston" vahvistumista, ja takapakkejakin tulee. Ei ole helppoa ei. Tsemppiä!
[/quote]
Tää vois olla sanasta sanaan mun kirjottama! Kiehahtaa ja se tulee selväksi lapsellekin ja seuraavassa hetkessä harmittaa ja kaduttaa rankasti. Joka kerta päätän, eteen enää niin hermostu, mut sit kun kiehahtaa, niin ajatus ei ehdi mukaan kun olen jo reagoinut. Eniten mua raivostuttaa kun huomaa häviävänsä jonkun väännön metrin mittaiselle. En tiedä olenko liian ehdoton, mut aina ei voi antaa periksikään.
meillä myös vasta uhmaikäinen. miten ap, oliko teillä pienenä mitään?
auttaisko jos vaattet katsotaan illalla valmiiksi?
ja kai ekaluokkalisellakin joku palkitsemis systeemi toimii?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="31.08.2013 klo 20:16"]
En tiedä olenko liian ehdoton, mut aina ei voi antaa periksikään.
[/quote]
Tämähän riippuu asiasta. Jotkut asiat tehdään, niin kuin äiti sanoo, eikä niistä neuvotella. Toisista taas voidaan keskustella, ja lapsenkin mielipide ottaa huomioon. Ja kun on kiire, voi sanoa, että nyt laitat nämä housut, ja illalla voidaan jutella siitä, mitkä housut laitat huomenna. Jos housut eivät vieläkään mene jalkaan hyvällä, niin sitten tekisin niin kuin joku jo ehdotti: sanoisin, että nämä housut tai ilman housuja. Ei siinä mitään koko vaatekaapillista ruveta tarjoilemaan.
No tietenkin kannattaa valita taistelunsa, mutta kiukuttelemalla ei voi saada aikuisen mielipidettä muutettua. Jos niin alkaa lepsuilemaan, niin voi olla tosi vaikea ylläpitää auktoriteettia.
Jos pinna kiristyy, niin kannattaa laulaa. Siis jo ennen kuin huutaa. Laulu rentouttaa.
mulla auttaa tietoisuus, että huutaminen pahentaa tilannetta. Huutavaa ja lapseksi taantuvaan aikuiseen on lapsen vaikea luottaa ja turvata. Toinen konkreettinen todiste on naapurin lapset. Äiti on kireä kuin viulunkieli. Mitä kireämpi on äiti, sitä huonommin lapset käyttäytyvät. Siis heidän eskari esim lyö vanhempiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä siinä huutamisessa nyt on niin pahaa? En todellakaan kannata jatkuvaa huutamista, mutta silloin tällöin voi mielestäni ääntä korottaa, jotta lapsi ymmärtää, että raja tuli vastaan. Aikuisen kuppi kun tulee täyteen, se tulee täyteen ja pulinat/kitinät pois. Ihme porukkaa täällä, varsinaisia supermammoja...
Niin, mitä pahaa on huutamisessa? Paitsi meteli, josta naapurit voivat häiriintyä.
Lapsuudenkodissani hillittiin kaikki tunteet, varsinkin kielteiset. Sen takia saan edelleen työstää omaa nössöyttäni ja liiallista kiltteyttä, etten osaa pitää puoliani ja sanoa suoraan mitä ajattelen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin pari päivää huutamatta lapselle, koska se oli kipeä. No, mitä teki lapsi? Alkoi viisastella ja ärsyttää oikein tahallaan, komenteli meitä vanhempia kuin mikäkin diktaattori. Ilmeisesti kuvitteli, että kipeänä voi tehdä niin. Sama juttu on, kun on mummolassa. Yhtään jos antaa siimaa, se vetää koko virvelin kädestä. Eli meillä lapselle kyllä huudetaan, jos ei puhetta usko. Ei oo vielä näkynyt mitään merkkejä traumoista, äitiä halii ja pussaa joka päivä oma-alotteisesti ja suurella hellyydellä.
Mä yritän olla napakka ilman huutamista. Sanon vaihtoehdot ja sen jälkeen en jankuta tai lähde mukaan jankkaamiseen. Joskus puheenaiheen vaihtaminen ja hyväntuulinen höpöttely esim. jostain mukavasta tulevasta tapahtumasta auttaa lasta pääsemään pakkomielteestään yli. Jos lapsi pitää päänsä, hän myös joutuu vastaamaan seurauksista, esim. ei ehdi kouluun ajoissa ja on nolona siitä. Ehkä meidän lapset ei oo yhtä itsepäisiä tai sit ne on oppinut, että äitiin ei kiukuttelut juuri tehoa.
Ja aika aikaansa kutakin...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="31.08.2013 klo 22:56"]
Niin, mitä pahaa on huutamisessa? Paitsi meteli, josta naapurit voivat häiriintyä.
Lapsuudenkodissani hillittiin kaikki tunteet, varsinkin kielteiset. Sen takia saan edelleen työstää omaa nössöyttäni ja liiallista kiltteyttä, etten osaa pitää puoliani ja sanoa suoraan mitä ajattelen.
[/quote]
Sama täällä, ja siitä seurauksena olen alkanut vaatimaan myöhemmin. Huudan välillä lapsille ja miehelle. Puhun suuni ns.puhtaaksi, kerron miltä typerä käytös tuntuu jne.
Oletko samanlainen muidenkin ihmisten kanssa? Siis meneekö hermosi aina?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vältän tilanteita, joissa lapselle huutaminen on todennäköistä, enkä esimerkiksi ole hankkinut omia lapsia. Yllättävää, miten harvoin tulee tarvetta huutaa lapsille näin!
Itse painin saman kysymyksen kanssa, mulla vaan uhmaikäinen. Eikä edes ole mikään erityisen haastava, vaan normaali lapsi. Kadun omaa ärtyisyyttäni joka kerta, välillä itketään molemmat lapsen kanssa. Olen saanut pikkuisen helpotusta siitä, että pidän oman verensokerini tasaisena ja yöunet kunnollisina. Samoin tietoinen läsnäolo - se, että tarkkailee omaa käytöstä ja päättää ottaa ymmärtävän ja lempeän asenteen, auttaa. Päättää, että vaikka kiehuisi miten, haastan itseni, ja olen aikuinen. Olen huomannut, että pikku hiljaa tällainen käyttäytymismalli valtaa alaa aivoissa, mutta se edellyttää sen "lihaksiston" vahvistumista, ja takapakkejakin tulee. Ei ole helppoa ei. Tsemppiä!
Ei, en ole muiden ihmisten kanssa samanlainen. Liikenteessä joskus "menee hermot", mutta en muuten juoksen ympäriinsä karjumassa ihmisille.
Kai se paljolti johtuu juuri siitä, että en vaan voi ymmärtää, MIKSI lapsi ryhtyy hankalaksi (mä HALUUN NE farkut. Mä vaan HALUUN) juuri silloin kun on kiire.
Kiitos neloselle, tuota täytyy miettiä.
ap
Helposti. Palautan vain mieleeni oman äidin kasvatustyylin, jatkuvan huutamisen, ja voila.
En saakaan. Tiedän, mikä parhaiten auttaisi: kiireettömyys, mutta on mahdotonta tällä kellotetussa maailmassa.
Myös mulla on uhmaikäinen, mutten selvästikään ole yhtä järjestelmällinen ja rakentava kuin nelonen :)
Mulla auttaa se, kun ajattelen, että tää kuuluu lapsen kehitysvaiheeseen, ja siksi huutaminen on turhaa ja vain pahentaa tilannetta. Mutta huudan kyllä silti. Tavallaan ajattelen, että joskus oman suuttumuksen näyttäminen on ihan hyväkin asia, mutta kyllä mä suutun aika typeristä asioista välillä, että sais sitä suuttumusta aika paljon vähemmänkin esitellä!
Meditointi auttanee :) tsemppiä!