Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
"osa-aikalapset" turmelevat taloa
29.08.2013 |
Miehelläni on lapsia edellisistä suhteestaan kolme kappaletta. Lapset asuvat pääosin äitinsä luona, mutta ovat myös meillä sovituin ajoin. Viime aikoina olen huomannut, että lapset ovat keksineet harjoittaa tietynlaista anarkismia: vanhan talon vanhat (jo kissojen hieman repimät) tapetit ovat saaneet kyytiä kun pienet kädet ovat niitä lisää irti repostelleet; viherkasvi on saanut lasten nujakoidessa kyytiä ja sain löytää saksin leikeltyjä lehdenpalasia; uusimpana "löytönäni" on nyt vanhan kaapiston laatikko, johon on piirrelty.
Ongelmana on se, että lasten isälle (puolisolleni) tapeteista sanottuani hän ensimmäisellä kerralla tyrmäsi asian täysin minun kuvittelemanani, jolloin asia jäi lapsien osalta hoitamatta. Minusta olisi oikein kertoa lapsille, ettei tuollaista saa tehdä - ei meillä, ei heidän äitinsä luona eikä muuallakaan. Olisi hyvä kitkeä tuollaiset lapsista pois jo alussa. Ymmärrän, että lapset koettelevat ja kokeilevat - toiminnan muotoja on varmasti monia :) - mutta ei asioiden rikkominen saa olla sallittua.
Mieheni kanssa olemme sopineet että tuonkaltaiset "kasvatukselliset" asiat ovat hänen aluettaan, minä olen tässä kuviossa puolestani se nk. turvallinen aikuinen "osa-aika-äitipuolen" ominaisuudessa. Vaikka mies lopulta uskoi, että lapset ovat repineet tapetteja, suhtautuu hän minua rennommin asiaan. Tällaisista asioista on molempien mielestä turha jankuttaa, mutta omalta osaltani koen myös ylimääräistä kismitystä etukäteen tilanteesta, jossa tulen huomauttamaan miehelle hyllykköön piirtelystä. Elämän jäljet voivat näkyä, mutta asenne, jota tulkitsen lapsilla olevan tuntuu olevan minulle liikaa. Sen verran siis, että eivät ymmärrä, että vaikka asumme vanhassa talossa ja kotimme on täynnä vanhoja huonekaluja, ei niistä voi olla välinpitämätön. Ymmärrän, etteivät lapset tajua, eikä lasten tarvitsekaan kun ovat lapsia, että esim. se iskän puolison mummon vanha nojatuoli omaa monenlaista arvoa (aikuisen käsityksissä on siitä monenlaisia ymmärryksiä: rahallinen - tiedättehän: hyväkuntoinen käsinsidotuilla jousilla oleva 60 vuotta vanha tuoli, tunnearvo, se että se on ylipäänsä tarkoitettu kestämään tarkoituksessaan eli istuimena pitkän aikaa ja vaikkapa kauneusarvo - minäminämaailmani huutaa: en tahdo tilalle uutta - ja toki, ei meillä olisi varaakaan). Siitä huolimatta kunnioitus toisten tavaroita kohtaan, kotia kohtaan jne. pitäisi oppia. Äitinsä luona heillä on ns. pelit ja vehkeet, asunto on uusi ja mennään nykyajan aallonharjalla - rahatilannekin on heillä käsittääkseni sellainen, ettei ole ongelmaa vaikka hankkia uutta sohvaa tai tapetoida huonetta tuosta vaan. Ei siinä mitään, mutta päällimmäisenä tunteena minulla on tässä kaikessa kova kismitys ja harmistus siitä, etten saa ja voi opettaa lapsille tietynlaista arvostusta ja kunnioitusta (eli kieltää heitä tekemästä typeryyksiä talolle/huonekaluille) sekä käytännössä se, että vanhat, eritavoin arvokkaat asiat saa noin vain pilata. Onneksi ymmärrän myös sen, että lapset ovat lapsia :) Sitäkin suuremmalla syyllä heille pitäisi voida opettaa oikeanlaiset asiat elämän säännöistä!
Tämän kaiken sanottuani minut voi olla myös niin helppo leimata lapselliseksi materialistiksi, joka välittää enemmän tapeteista hyllyistä lipastoista kuin siitä että lapset saavat olla mitä ovat. Olen saanut kokea näiltä ympyröin monenlaista, painettakin, ja monet sanat olen itsekseni niellyt. Monet sanat olen myös sanonut ja saanut aikaiseksi sillä riitaa tai ihan vain olemuksellani tässä kuviossa haukkumisen kohteeksi joutunut - katsotaan siis, mitä tällainen keskustelun avaus vauva-lehden foorumilla saa aikaan.
Kohtalotovereita?
Kommentit (7)
Mitäs jos vahtisitte niitä lapsia hieman enemmän. Eivät pääse tuhoamaan omaisuuttasi.
Kun otit miehen, hyväksyit myös lapset samaan pakettiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole kohtalotoverisi, mutta voisitteko muuttaa miehesi kanssa pelisääntöjä niin, että sinäkin saat kasvattaa lapsia? Jos liittonne kestää, lapset ovat elämässäni loppuikänsä - aluksi lapsina, sitten nuorina ja lopulta aikuisina ja kenties tuovat lapsenlapsiakin teille hoidettavaksi. Nuo "vain biologinen vanhempi kasvattaa" säännöt eivät kokemukseni mukaan toimi - olen siis seurannut sivusta uusperheitä, mutta kuitenkin aika läheltä.
Vaikutat pohdiskelevalta ihmiseltä, joka ei turhasta niuhota.
olen kohtalotoveri siinä mielessä, että itsellänikin on tytärpuoli, nyt jo aikuinen, ja meilläkin asia oli niin, että minä en sanonut tytölle mistään asiasta, sen sijaan kerroin miehelle ja odotin hänen puhuvan asiasta lapselle. Se ei ole oikein toimivat tapa, koska siinä todellakin jää jotkut asiat kismittämään, ihan vaan siksi, että jos miestä ei sama asia häiritse, niin ei hän pysty sitä viestiä välittämään lapsille oikein. Jos nyt ollenkaan sitä välittää. Ja tämä tuo ihan turhaa jännitystä lasten ja äiti- tai isäpuolen elämään.
Uskon, että olisi parempi, että jos joku asia harmittaa sinua, niin sinä itse puhut siitä suoraan lapsille. Vaikutat sellaiselta, joka osaa sanoa asiat fiksusti, huutamatta, niin ettei siitä tule turhaa riitaa. Itse kyllä näin jälkikäteen ajattelen, että olisi ollut ihan hyvä joskus uskaltaa riidelläkin tytärpuolen kanssa, uskallanhan riidellä omankin lapseni kanssa, ei se riita maailmaa kaada, se päinvastoin tuo ihmisiä lähemäksi toisiaan. Kunhan kumpikin osapuoli luottaa tarpeeksi toiseen, jotta uskaltaa riidellä. Ainakin veljeni riiteli välillä railakkaasti oman poikapuolensa kanssa, mutta heillä on aina ollut läheinen ja hyvä suhde, nytkin kun poika on aikuinen, hän useammin soittaa veljelleni kuin äidillensä, kun hänellä on heille asiaa.
Oma suhteeni tytärpuoleen jäi hieman etäiseksi, vaikka olen hänen elämässään ollut toistakymmentä vuotta. Ei riidelty, oltiin kohteliaita toisillemme jne, mutta miehen kanssa tuli moneen kertaan riitaa asioista. Enkä ihmettele, ei sitä vaan voi toimia niin, että kaikki asiat hoidetaan kiertoteitse, miehen kautta. Jos ollaan jo niin läheisiä, että asutaan yhdessä, niin kannattaisi myös antaa lasten tulla niin läheisiski, että itse uskaltaa sanoa heille myös negatiivisia asioita. Tällöin toki täytyy myös sanoa positiivisia asioita, ja niitä täytyy sanoa enemmän ja useammin kuin negatiivisia.
Kiitos kommenteista. Tämä liitto/lapset -aihe on tuonut monenlaista tilannetta elämääni vuosien saatossa - suuren osan asioita olen itsekseni saanut pureskella, koska tuttavapiirissäni olen "perheellisin" ihminen. (Luovanalan elämänpiirit) Tosi hienoa siispä saada kuulla kommentteja, näkemyksiä aiheesta.
Kyllä, miehet + lapset = yksi ja sama paketti! Ja se on todella hienoa ja ihanaa, joistain rankoista lieveilmiöistä huolimatta (lyhyesti sanottuna: lasten äiti tuli hirviöksi kun alkuun kuuli, että eksällään on uusi - miehelläni puolestaan oli hyvin rankka ero takana ko. naisesta). Pitää vaan koittaa uskoa, että hiljalleen aurinko alkaa paistamaan jokaiselle osapuolelle ja kaikki vääränlainen hallitsemisen halu laantuu.
Kolmen pojan sarja on iältään kymmenestä alaspäin. Lapsia vahditaan ja niitten kanssa touhutaan sopivasti - sen olen saanut oppia kyllä, että ovat sellaisia yllätyspaketteja ettei koskaan tiedä! Selkänsä kun kääntää... ;) Ja sehän kai lapsissa yleisestikin on se ihanuus, ettei yksikään asia tahdo olla tylsää ja harmaata niin kuin meidän "aikuisten" maailmassa.
Niin se taitaa olla, että hiljalleen tuo kasvatusosallisuus voisi yhteisellä päätöksellä miehen kanssa minullekin päätyä - toivottavasti. Se kai olisi myös askel siihen suuntaan, että yhteisen lapsen hankinta alkaisi paremmin siintää näkökentässä. Siinä kohtaahan ei "sinun ja meidän"-lapsiajatuksella tee mielestäni mitään muuta kuin hallaa.
Tällä hetkellä olen itse alkanut kuumeilla siihen suuntaan (sillä tänne vauvalehden palstoillekin alunalkaen lueskelemaan ajauduin! :), vaan ei mies vielä. Toteaa että onhan tässä vielä aikaa. Ja minä hingun sisälläni, että kello tikittää, kolmekymppiset ovella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sun pitää vaan puhua miehesi kanssa ja sopia yhdessä säännöt jotka tehdään selviksi myös lapsille.
Kirjoitit: "Äitinsä luona heillä on ns. pelit ja vehkeet, asunto on uusi ja mennään nykyajan aallonharjalla - rahatilannekin on heillä käsittääkseni sellainen, ettei ole ongelmaa vaikka hankkia uutta sohvaa tai tapetoida huonetta tuosta vaan." ja se on varmasti yksi osa ongelmaa. Seurasin joskus nuorempana silloisen avokin sukulaisperheen elämää aika silmät pyöreinä, kun perheen äiti osti lapsille suunnilleen kaiken mitä he toivoivat ja vanhemmatkin kohtelivat hankkimiaan asioita kertakäyttötavarana. Jouduin joskus lapsenpiiaksi, ja kun alle 10-vee (kuitenkin jo kouluikäiset) ipanat tuhosivat taloa ja rikkoivat tavaroitaan, menin tietenkin väliin - ja sain kommentiksi: "Ei haittaa, kyllä äiti ostaa uuden."
Alue: Aihe vapaa
Johan jaksoit sepustaa. Kuinka vanhat lapset? Ja miksi et voisi huomauttaa itse. Näkisit meidän kodin. asuttiin ensin kahdestaan ja kaikii kiilsi, nyt on huligaanit (kolme ihan kilttiä tyttöä) tehneet tuohojaan.
Lapsettoman on varmaan vaikeampi sopeutua jos lapset ei ole omia.