Jos lapsi on huono jalkapallossa

Kyllä sieltä kakkosjengistäkin on mahdollista päästä kilpatasolle, ainakin jos on asiansa osaavat valmentajat. Meillä pojan (10 vee) joukkue on myös jaettu kilpa- ja haastetasoon näennäisesti, mutta poikia pyöritellään myös ryhmistä toiseen tilanteen mukaan. Joku voi saada uutta potkua ja tarvittavaa itseluottamusta pelaamalla vähän aikaa haaste/kakkosryhmässä ja nousta sen jälkeen kilpa/ykköstasolle. Totuus kuitenkin mielestäni on, että tuossa iässäkin eroja voi sen verran jo olla että joukkuetta on parempi vähän jakaa, jotta jokainen saa tasonsa mukaista ohjausta. Osa pojista pelaa välillä myös vuotta vanhempien kanssa juuri sen takia, että oma ikätaso ei tuo tarvittavaa ärsykettä harjoitteluun. Tottakai pojat on tuossa iässä vielä pieniä ja kasvu ja kehitys tapahtuu jokaisella yksilöllisesti. Se, joka on tänä päivänä epävarma ja motoriikaltaan kömpelö, voi vuoden päästä olla henkisesti ja fyysisesti muita ikäisiään edellä.

lapsesi taitaakin olla melko järkevä tuo potku pallo on melko idioottien harrastus

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valitettavasti monissa joukkueissa sen ykkös- ja kakkosjoukkueen valmennuksen taso on hyvin erilainen. Kuten myös se pelien kovuus joita pelataan. Usein jo vuosi tai kaksi heikommassa joukkueessa aiheuttaa sen että takaisin siihen ykkösjoukkueeseen on hyvin vaikea enää päästä jos ei ole todella lahjakas.

Senhän ei pitäisi mennä näin ja muuta aina seuroissa kerrotaan mutta niin se vain kokemukseni mukaan on. En oman lapseni "uralta" muista oikein yhtään tapausta jossa alemmasta joukkueesta olisi noustu takaisin ykköseen.

Ennemmin kannattaa jossain vaihessa katsella vaikka jotain uutta vähän vähemmän kovaa seuraa josta löytyisi ykkösjoukkue joka olisi sopivasti vähän niinkuin näiden tasojen välissä jos ymmärrät mitä tarkoitan.

Sama kuin jääkiekossa.

Toimihenkilöiden junnut aina ykkösjoukkueessa. Eli ei mitään mahkuja ykkösjoukkueeseen.

Tuo slogan ”lahjakas pääsee ykkösjoukkueeseen” on sillein ontuva, että joku lahjakas esim asuinpaikan muuton vuoksi pääsee ykkösjoukkueeseen. Mutta kakkosjoukkueesta ei pääse.

Sama ongelma jääkiekossa. Toimihenkilöiden junnut täyttävät paikat. Ja jos siellä ykkösjoukkueessa joku ”taantuu” niin hänelle annetaan aina uusi mahdollisuus...

Jaa. Omat pojat (2 kpl) pelaa molemmat kilpajoukkueissa (ELL-tasolla) ei olla miehen kanssa kumpikaan mitenkään seuran tai joukkueen toiminnassa mukana. Ja kuopuksen joukkeen jojon poika pelaa tasoa alempana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä on tavoite? Olla joku futisammattilainen? No varmaan näkee aika varhain onko siihen edellytyksiä.

Tämä kai se olennainen kysymys tässä on. Kaikki pelaa-vouhotus vei useista lajeista kansainvälisen tason ammattilaiset aikanaan. Nyt on taas palattu tavoitteellisempaan malliin ja systeemit tuottavat parempia lahjakkuuksia. Jalkapallonkin suhteen voisi todeta, että on aina pieni ihme, jos joukkueellisesta pikkujunnuja joku tekee ammattilaisuran. Ja sekin järjestään on se joukkueen selvästi lahjakkain ja amatöörillekin erottuva pelaaja.

Harrastuslajina futis toki on hieno ja sopii jokaiselle, kunhan vaan löytyy itselle sopiva ympäristö ja taso.

Kuten tuon itsekin sanoit, juuri kenestäkään ei tule ammattilaista. Joten pikkujunnujen oikea taso on harrastelutaso.

Niillä, jotka ovat harrastaneet nuoruutensa ”tavoitteellisesti” mitä tahansa urheilulajia, on parikymppisenä keskimäärin ikätovereita huonompi koulumenestys ja myöhemmin tulotaso. Toki poikkeuksia aina on, mutta kannattaa vanhempienkin miettiä, mihin asiaan haluavat lastensa käyttävän nuoruusvuotensa.

Eiköhän tuon päätöksen panostuksista tee jatkossakin pelaajat ja perhe. Eikä koulumaailma sovi kovin hyvin osalle nuorista, eikä kaikista voi edes teoriassa tulla lääkäreitä. Ei nämä niin helppoja asioita ole ja jos joku tykkää potkia elämänsä palloa, niin kai senkin voi tässä kaikessa elämän sekoilussa suoda.

Jos taso on ympärillä pelkkää puuhastelua, niin joukkuelajeissa mahdollisuutta menestymiseen ei silloin oikein suoda, vaikka joku yksi Litmanen viihdytäisi itseään hangessa yksikseen lumipalloja pompotellen ja tekisi itsestään maailman huipun vaikka väkisin.

Siis ymmärsinkö nyt pointtisi oikein? Sä olet valmis sallimaan lapsellesi huonommat pelimerkit loppuelämässä siksi, että se joku ”yksi miljoonasta -Litmanen” ehkä mahdollisesti pääsee huipulle lapsesi avustuksella?

Juu, kaikista ei voi tulla lääkäreitä, ja kiva jos lasta kiinnostaa pallon potkiskelu, jos kouluun ei riitä paukut. Mutta se, että se lapsen palloilu kohottaisi kansallista tasoa ja auttaisi jonkun toisen Litmaseksi, on kyllä älyttömintä itsepetosta.

En nyt ajattele tätä mitenkää omien teoreettisten lasteni kannalta. Heitä kannustaisin lähinnä toteuttamaan itseään. Käyttämäsi termi pelimerkit onkin mielenkiintoinen, kun itsestä on aivan se ja sama onko jonain puhelintukena amkki- vai amispaperit povarissa. Kovin harvoista kun on akateemisinkaan saavutuksiin, ja niistä joista on, tekevät sen olosuhteista melkolailla riippumatta. Jos taas olisi pelannut nuoruuden intohimoisesti jalkapalloa niin kokemuksia olisi ainakin kertynyt. Erityisesti pilluhommista, mikä tuntuu olevan kansakuntamme nuorten miesten varsinainen akhilles.

Suurimmasta osasta nyt ei vain tule isossa kuvassa mitään kovin erityistä, mutta ei ovia pitäisi tietoisesti sulkea niiltä, jotka voisivat joksikin kasvaa. Jonkun Maradonan vaikutus argentiinalaisille on verrannollinen jumalaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä on tavoite? Olla joku futisammattilainen? No varmaan näkee aika varhain onko siihen edellytyksiä.

Tämä kai se olennainen kysymys tässä on. Kaikki pelaa-vouhotus vei useista lajeista kansainvälisen tason ammattilaiset aikanaan. Nyt on taas palattu tavoitteellisempaan malliin ja systeemit tuottavat parempia lahjakkuuksia. Jalkapallonkin suhteen voisi todeta, että on aina pieni ihme, jos joukkueellisesta pikkujunnuja joku tekee ammattilaisuran. Ja sekin järjestään on se joukkueen selvästi lahjakkain ja amatöörillekin erottuva pelaaja.

Harrastuslajina futis toki on hieno ja sopii jokaiselle, kunhan vaan löytyy itselle sopiva ympäristö ja taso.

Kuten tuon itsekin sanoit, juuri kenestäkään ei tule ammattilaista. Joten pikkujunnujen oikea taso on harrastelutaso.

Niillä, jotka ovat harrastaneet nuoruutensa ”tavoitteellisesti” mitä tahansa urheilulajia, on parikymppisenä keskimäärin ikätovereita huonompi koulumenestys ja myöhemmin tulotaso. Toki poikkeuksia aina on, mutta kannattaa vanhempienkin miettiä, mihin asiaan haluavat lastensa käyttävän nuoruusvuotensa.

Eiköhän tuon päätöksen panostuksista tee jatkossakin pelaajat ja perhe. Eikä koulumaailma sovi kovin hyvin osalle nuorista, eikä kaikista voi edes teoriassa tulla lääkäreitä. Ei nämä niin helppoja asioita ole ja jos joku tykkää potkia elämänsä palloa, niin kai senkin voi tässä kaikessa elämän sekoilussa suoda.

Jos taso on ympärillä pelkkää puuhastelua, niin joukkuelajeissa mahdollisuutta menestymiseen ei silloin oikein suoda, vaikka joku yksi Litmanen viihdytäisi itseään hangessa yksikseen lumipalloja pompotellen ja tekisi itsestään maailman huipun vaikka väkisin.

Siis ymmärsinkö nyt pointtisi oikein? Sä olet valmis sallimaan lapsellesi huonommat pelimerkit loppuelämässä siksi, että se joku ”yksi miljoonasta -Litmanen” ehkä mahdollisesti pääsee huipulle lapsesi avustuksella?

Juu, kaikista ei voi tulla lääkäreitä, ja kiva jos lasta kiinnostaa pallon potkiskelu, jos kouluun ei riitä paukut. Mutta se, että se lapsen palloilu kohottaisi kansallista tasoa ja auttaisi jonkun toisen Litmaseksi, on kyllä älyttömintä itsepetosta.

En nyt ajattele tätä mitenkää omien teoreettisten lasteni kannalta. Heitä kannustaisin lähinnä toteuttamaan itseään. Käyttämäsi termi pelimerkit onkin mielenkiintoinen, kun itsestä on aivan se ja sama onko jonain puhelintukena amkki- vai amispaperit povarissa. Kovin harvoista kun on akateemisinkaan saavutuksiin, ja niistä joista on, tekevät sen olosuhteista melkolailla riippumatta. Jos taas olisi pelannut nuoruuden intohimoisesti jalkapalloa niin kokemuksia olisi ainakin kertynyt. Erityisesti pilluhommista, mikä tuntuu olevan kansakuntamme nuorten miesten varsinainen akhilles.

Suurimmasta osasta nyt ei vain tule isossa kuvassa mitään kovin erityistä, mutta ei ovia pitäisi tietoisesti sulkea niiltä, jotka voisivat joksikin kasvaa. Jonkun Maradonan vaikutus argentiinalaisille on verrannollinen jumalaan.

Tämä palsta ei kyllä koskaan petä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä on tavoite? Olla joku futisammattilainen? No varmaan näkee aika varhain onko siihen edellytyksiä.

Tämä kai se olennainen kysymys tässä on. Kaikki pelaa-vouhotus vei useista lajeista kansainvälisen tason ammattilaiset aikanaan. Nyt on taas palattu tavoitteellisempaan malliin ja systeemit tuottavat parempia lahjakkuuksia. Jalkapallonkin suhteen voisi todeta, että on aina pieni ihme, jos joukkueellisesta pikkujunnuja joku tekee ammattilaisuran. Ja sekin järjestään on se joukkueen selvästi lahjakkain ja amatöörillekin erottuva pelaaja.

Harrastuslajina futis toki on hieno ja sopii jokaiselle, kunhan vaan löytyy itselle sopiva ympäristö ja taso.

Kuten tuon itsekin sanoit, juuri kenestäkään ei tule ammattilaista. Joten pikkujunnujen oikea taso on harrastelutaso.

Niillä, jotka ovat harrastaneet nuoruutensa ”tavoitteellisesti” mitä tahansa urheilulajia, on parikymppisenä keskimäärin ikätovereita huonompi koulumenestys ja myöhemmin tulotaso. Toki poikkeuksia aina on, mutta kannattaa vanhempienkin miettiä, mihin asiaan haluavat lastensa käyttävän nuoruusvuotensa.

Eiköhän tuon päätöksen panostuksista tee jatkossakin pelaajat ja perhe. Eikä koulumaailma sovi kovin hyvin osalle nuorista, eikä kaikista voi edes teoriassa tulla lääkäreitä. Ei nämä niin helppoja asioita ole ja jos joku tykkää potkia elämänsä palloa, niin kai senkin voi tässä kaikessa elämän sekoilussa suoda.

Jos taso on ympärillä pelkkää puuhastelua, niin joukkuelajeissa mahdollisuutta menestymiseen ei silloin oikein suoda, vaikka joku yksi Litmanen viihdytäisi itseään hangessa yksikseen lumipalloja pompotellen ja tekisi itsestään maailman huipun vaikka väkisin.

Siis ymmärsinkö nyt pointtisi oikein? Sä olet valmis sallimaan lapsellesi huonommat pelimerkit loppuelämässä siksi, että se joku ”yksi miljoonasta -Litmanen” ehkä mahdollisesti pääsee huipulle lapsesi avustuksella?

Juu, kaikista ei voi tulla lääkäreitä, ja kiva jos lasta kiinnostaa pallon potkiskelu, jos kouluun ei riitä paukut. Mutta se, että se lapsen palloilu kohottaisi kansallista tasoa ja auttaisi jonkun toisen Litmaseksi, on kyllä älyttömintä itsepetosta.

En nyt ajattele tätä mitenkää omien teoreettisten lasteni kannalta. Heitä kannustaisin lähinnä toteuttamaan itseään. Käyttämäsi termi pelimerkit onkin mielenkiintoinen, kun itsestä on aivan se ja sama onko jonain puhelintukena amkki- vai amispaperit povarissa. Kovin harvoista kun on akateemisinkaan saavutuksiin, ja niistä joista on, tekevät sen olosuhteista melkolailla riippumatta. Jos taas olisi pelannut nuoruuden intohimoisesti jalkapalloa niin kokemuksia olisi ainakin kertynyt. Erityisesti pilluhommista, mikä tuntuu olevan kansakuntamme nuorten miesten varsinainen akhilles.

Suurimmasta osasta nyt ei vain tule isossa kuvassa mitään kovin erityistä, mutta ei ovia pitäisi tietoisesti sulkea niiltä, jotka voisivat joksikin kasvaa. Jonkun Maradonan vaikutus argentiinalaisille on verrannollinen jumalaan.

Tämä palsta ei kyllä koskaan petä!

No mikä nyt!

Pakko kai täälläkin on jonkun laittaa höösäävien mammojen jutut joihinkin raameihin. Itseä ainakin vatuttanut tämä elämän ensimmäinen noin puolikas, kun kaikki pitää tehdä jälkeenjääneiden tahdissa ja mukaan. Ja sitten ihmetellään H. Moilasina että missä on ne tulevaisuuden tekijät joka alalla ja miten meirän nyt käy. Noh, narkkailemassa he ovat puistonpenkillä, kun elämällä ei ollut mitään järkevämpääkään annettavaa.

Elämme muutosten aikoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä on tavoite? Olla joku futisammattilainen? No varmaan näkee aika varhain onko siihen edellytyksiä.

Tämä kai se olennainen kysymys tässä on. Kaikki pelaa-vouhotus vei useista lajeista kansainvälisen tason ammattilaiset aikanaan. Nyt on taas palattu tavoitteellisempaan malliin ja systeemit tuottavat parempia lahjakkuuksia. Jalkapallonkin suhteen voisi todeta, että on aina pieni ihme, jos joukkueellisesta pikkujunnuja joku tekee ammattilaisuran. Ja sekin järjestään on se joukkueen selvästi lahjakkain ja amatöörillekin erottuva pelaaja.

Harrastuslajina futis toki on hieno ja sopii jokaiselle, kunhan vaan löytyy itselle sopiva ympäristö ja taso.

Kuten tuon itsekin sanoit, juuri kenestäkään ei tule ammattilaista. Joten pikkujunnujen oikea taso on harrastelutaso.

Niillä, jotka ovat harrastaneet nuoruutensa ”tavoitteellisesti” mitä tahansa urheilulajia, on parikymppisenä keskimäärin ikätovereita huonompi koulumenestys ja myöhemmin tulotaso. Toki poikkeuksia aina on, mutta kannattaa vanhempienkin miettiä, mihin asiaan haluavat lastensa käyttävän nuoruusvuotensa.

Eiköhän tuon päätöksen panostuksista tee jatkossakin pelaajat ja perhe. Eikä koulumaailma sovi kovin hyvin osalle nuorista, eikä kaikista voi edes teoriassa tulla lääkäreitä. Ei nämä niin helppoja asioita ole ja jos joku tykkää potkia elämänsä palloa, niin kai senkin voi tässä kaikessa elämän sekoilussa suoda.

Jos taso on ympärillä pelkkää puuhastelua, niin joukkuelajeissa mahdollisuutta menestymiseen ei silloin oikein suoda, vaikka joku yksi Litmanen viihdytäisi itseään hangessa yksikseen lumipalloja pompotellen ja tekisi itsestään maailman huipun vaikka väkisin.

Siis ymmärsinkö nyt pointtisi oikein? Sä olet valmis sallimaan lapsellesi huonommat pelimerkit loppuelämässä siksi, että se joku ”yksi miljoonasta -Litmanen” ehkä mahdollisesti pääsee huipulle lapsesi avustuksella?

Juu, kaikista ei voi tulla lääkäreitä, ja kiva jos lasta kiinnostaa pallon potkiskelu, jos kouluun ei riitä paukut. Mutta se, että se lapsen palloilu kohottaisi kansallista tasoa ja auttaisi jonkun toisen Litmaseksi, on kyllä älyttömintä itsepetosta.

En nyt ajattele tätä mitenkää omien teoreettisten lasteni kannalta. Heitä kannustaisin lähinnä toteuttamaan itseään. Käyttämäsi termi pelimerkit onkin mielenkiintoinen, kun itsestä on aivan se ja sama onko jonain puhelintukena amkki- vai amispaperit povarissa. Kovin harvoista kun on akateemisinkaan saavutuksiin, ja niistä joista on, tekevät sen olosuhteista melkolailla riippumatta. Jos taas olisi pelannut nuoruuden intohimoisesti jalkapalloa niin kokemuksia olisi ainakin kertynyt. Erityisesti pilluhommista, mikä tuntuu olevan kansakuntamme nuorten miesten varsinainen akhilles.

Suurimmasta osasta nyt ei vain tule isossa kuvassa mitään kovin erityistä, mutta ei ovia pitäisi tietoisesti sulkea niiltä, jotka voisivat joksikin kasvaa. Jonkun Maradonan vaikutus argentiinalaisille on verrannollinen jumalaan.

Kaikki on pitänyt tehdä jälkeenjääneiden tahdissa, ja silti ei ole edes p***ua irronnut. Ja se on mielestäsi koko kansakunnan ongelma.

Ihan mielenkiinnosta: miksi jaat filosofiaasi palstalla nimeltä ”vauva”?

Meidän perheessä on jonkin verran harrastettu jalkapalloa, ja itse olen sitä mieltä että ns kakkosjoukkueessa pelaaminen voi olla hyväkin juttu. Lapsi saa paljon peliaikaa, saa onnistumisen kokemuksia ja itseluottamusta, saa tuntea itsensä hyväksi pelaajaksi, ja näiden voimalla saattaa pärjätä jossain vaiheessa ykkösjoukkueessakin.

Se, mikä nyt merkittävästi vaikuttaa pelitaitojen kehittymiseen, on oma innostus ja palo. Jos vapaa-ajallakin potkiin palloa ja harjoittelee mielessään hienoja harhautuksia, niin todennäköisesti kehittyy vielä pitkälle ja ohittaa sellaiset ykkösjoukkueen junnut, jotka ehkä nousivat ykköseen nopeutensa takia mutta vapaa-ajalla eivät jalkapalloon koske.