Synnytyksen ponnistusvaihe

Luonto oli ainakin minun kohdallani järjestänyt asian siten, että tunsin tarvetta ponnistaa ja se ponnistaminen oikeasti helpotti oloa.

Kun oikeasti ponnistuttaa ja on pakko ponnistaa, tiedät sitten kun olet sen kokenut.

Minulla ponnistusvaiheet ovat olleet lyhyitä 1-2 minuuttia, luit oikein pari minuuttia. Kahdella ponnistuksella lapsi ulos, ensimmäisellä pää ja toisella hartiat ja loppuhan soljahtaa itsekseen liukkaasti.

Pitää keskittää kaikki voima siihen ponnistukseen ja ponnistaa kovaa niin että tuntuu että persereikä lentää takaseinään. Turhaa siinä on tuntikausia ähistellä kun se homma on vain tehtävä, kukaan muu ei sitä puolestasi tee. Naisenergialla mennään.

kolmen äiti

Ponnistusvaihe ja 0-5cm:n avautumisvaihe on lasten leikkiä, verrattuna 5-10 cm:n avautumisvaiheeseen...

-Kahden äiti, ekassa synnytyksessä loppui epiduraali avautumisvaiheen puolivälissä, toisen synnytys luomuna.

Koska ei ole vaihtoehtoja. Itse olen synnyttänyt kaksi kertaa, kummallakaan kertaa ei ole tullut ponnistamisen tarvetta (jotkut sanoo että se tarve on kova, ja ponnistaminen tuntuu jopa hyvältä - itselläni ei siis tod ole näin) vaan olen ponnistanut kätilön ohjauksella supistusten aikana. Ponnistusvaiheen pitkittyminen on riski lapselle, kyllä sitä vaan pinnistää voimansa äärimmilleen siinä tilanteessa vaikka itsesuojeluvaisto huutaa täysillä vastaan... Vannotin kätilöä että käskee minun lopettaa jos repeän liikaa. Ja sitten vaan ponnistin verenmaku suussa ja alapäässä tuntui kuin sinne olisi heitetty happoa ja joku olisi puukolla viiltänyt haavoja. 

Aivan kamalaa teurastusta. Mutta minä olen synnyttänyt kokonaan ilman kivunlievitystä, muulla tapaa ehkä inhimillisempää. Ja minulla ponnistukset kestäneen vain 10 minuuttia (kolme tai neljä supistusta, minulla supistukset meinaa aina lopahtaa loppua kohden) joten tuska on ollut nopsaan ohi.

Mjaa. Minusta ponnistus ja sen kivut ovat olleet lastenleikkiä supistuskipuihin verrattuna. Minulla ei ole ollut edes mitään ponnistustarvetta, mutta niin vain on 4 lasta ulos saatu. Ja kyllä minä ainakin HALUSIN sen lapsen sieltä ponnistaa, että kivut loppuisivat. Vain ekasta voin sanoa, että ponnistaminen sattui (vaan ei tokikaan lähellekään supistusten verran), kesti 40 minuuttia. Seuraavat ovat sitten olleet 12min, 7min ja 5min. Viimeinen ei tuntunut yhtään miltään, kun olin spinaalista ihan täysin puuduksissa persettä myöten, loistavaa :D

Lisään vielä. Ensimmäinen täysin luomuna ja kaksi muuta ilokaasulla.

[quote author="Vierailija" time="27.08.2013 klo 14:14"]

Kun oikeasti ponnistuttaa ja on pakko ponnistaa, tiedät sitten kun olet sen kokenut.

Minulla ponnistusvaiheet ovat olleet lyhyitä 1-2 minuuttia, luit oikein pari minuuttia. Kahdella ponnistuksella lapsi ulos, ensimmäisellä pää ja toisella hartiat ja loppuhan soljahtaa itsekseen liukkaasti.

Pitää keskittää kaikki voima siihen ponnistukseen ja ponnistaa kovaa niin että tuntuu että persereikä lentää takaseinään. Turhaa siinä on tuntikausia ähistellä kun se homma on vain tehtävä, kukaan muu ei sitä puolestasi tee. Naisenergialla mennään.

kolmen äiti

[/quote]

Minulla supistukset on olleet siedettäviä, mutta tuota ponnistusvaihetta inhosin yli kaiken. Ekassa en onneksi tuntenut kuin lievää puristusta, kun epiduraali vaikutti. Kaksi muuta ovat tuntuneet tooosi pitkiltä, vaikka papereissa lukee n.10 min. Harmittaa hiukan jälkeenpäin, että olin niin kiltti, että ponnistin selältäni. Kätilöystäväni mukaan muut ponnistusasennot olisivat helpompia, esim. puoli-istuva tai mikä se on. Mutta kun kätilö ohjaa siihen pöydälle, niin kivun turruttamana sitä vain tekee mitä sanotaan. Mutta kyllä siitä kivusta jotenkin selviää, onneksi se loppuu kuitenkin suht nopeaan.

Kyllä sitä on valmis tekemään melkein mitä tahansa, että synnytys loppuisi, vaikka se tuntuisi kuinka pahalta tahansa ;) Itse molemmissa synnytyksissä alkuksi ponnistin siis vain ns. ponnistamisen ilosta, ihanaa että synnytys vihdoin etenee kohti finaalia! Kun tarpeeksi kauan olin ponnistellut ja lapsen pääkin jo "mukavasti" venytti alapäätä, tajusin että ei sitä lasta takaisin voi työntää eikä paikoilleenkaan jättää, joten puskin vain eteenpäin ajatuksella "tää on viimeinen, tää on viimeinen, tää on EHDOTTOMASTI viimeinen". Ja hyvin molemmat loppujen lopuksi sieltä ulos tulivatkin.