Tekis mieli vaan häipyä tästä perhe-elämästä

Vierailija kirjoitti:

Tarvitset Ap pienen loman. Itseksesi.

Miehelle kerrot tilanteen, että nyt on pääkoppa täynnä.

Siellä lomalla saat miettiä ja miettiä.

Kuvittele elämääsi ilman lapsia ja miestäsi.

Että perheesi ei koskaan enää olisi sinun.

Mieti olisitki onnellisempi jossain muualla, toisessa kaupungissa, vapaana kaikesta oravanpyörästä uuden ihmisen kanssa.

Kuvittele asioita muutama vuosi eteenpäin ja harkitse tarkkaan mitä elämältä haluat.

Teet omat valintasi, kerro niistä ajoissa puolisollesi ja lapsillesi jos et enää vaan jaksa noin. Rehellisyys palkitaan aikanaan takuulla.

Oletko kirjoittaja itse tuon tehnyt vai onko mutuilua? Äkkiseltään tuntuu hieman jopa syyllistävältä kehottaa lähteä miettimään että perhe ei koskaan enää olisi oma jotta sillä ajatuksella sitten jaksaisi pidempään tuota hullunmyllyä ja henkistä ja fyysistä pahoinvointia. Eihän se kaiken jättäminen edes ole realistinen vaihtoehto. Rohkenen myös epäillä miten mies on mukana tuossa keskustelussa kun ap tulee valaistuneena lomiltaan jos ei tähänkään mennessä ole oivaltanut että ap on palanut jo loppuun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tarvitset Ap pienen loman. Itseksesi.

Miehelle kerrot tilanteen, että nyt on pääkoppa täynnä.

Siellä lomalla saat miettiä ja miettiä.

Kuvittele elämääsi ilman lapsia ja miestäsi.

Että perheesi ei koskaan enää olisi sinun.

Mieti olisitki onnellisempi jossain muualla, toisessa kaupungissa, vapaana kaikesta oravanpyörästä uuden ihmisen kanssa.

Kuvittele asioita muutama vuosi eteenpäin ja harkitse tarkkaan mitä elämältä haluat.

Teet omat valintasi, kerro niistä ajoissa puolisollesi ja lapsillesi jos et enää vaan jaksa noin. Rehellisyys palkitaan aikanaan takuulla.

Oletko kirjoittaja itse tuon tehnyt vai onko mutuilua? Äkkiseltään tuntuu hieman jopa syyllistävältä kehottaa lähteä miettimään että perhe ei koskaan enää olisi oma jotta sillä ajatuksella sitten jaksaisi pidempään tuota hullunmyllyä ja henkistä ja fyysistä pahoinvointia. Eihän se kaiken jättäminen edes ole realistinen vaihtoehto. Rohkenen myös epäillä miten mies on mukana tuossa keskustelussa kun ap tulee valaistuneena lomiltaan jos ei tähänkään mennessä ole oivaltanut että ap on palanut jo loppuun.

Ehkä mun otsikko ja teksti on vähän harhaanjohtava, mutta en mä tosiaan haaveile siitä että menettäisin perheeni.

Enemmänkin siitä että jaksaisin paremmin, myös olla parempi äiti.

Jos mä lähtisin lomalle, en kuluttaisi aikaani siihen että miettisin miltä tuntuu olla ilman perhettä.

Nauttisin olostani mahdollisimman hyvin.

Kerran tein lyhyen tuollaisen ja tekisin ehdottomasti nyt viikonkin pituisen jos ei olisi tätä hiton koronaa.

Tuntuu ettei hetkeen ole oikea aika kun korona vaanii joka nurkalla.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä että perimmäinen syy ei ole kuitenkaan se perhe-elämä, vaan jotkut isommat ongelmat siellä taustalla. Kannattaa hakea nyt ens alkuun jotain keskusteluapua.

Vaikka noin varmaankin on, suosittelen silti erottamaan menneisyydestä kumpuavat ongelmat ja nykyiset ongelmat. Tarkoitan sitä että jos arvostuksen puute ei ole vain oman pään sisällä ja mies esimerkiksi ei omaa osaansa hoida taloudesta ja lapsetkin on opetettu haukkumaan äitiä niin on useampi hoidettava ongelma jotka tavallaan liittyvät toisiinsa mutta ovat silti erillisiä asioita. Yksi asia on omat ajatusvinoumat, traumat, mielen kuormitus yms jotka johtaa ylikuormitukseen ja omien rajojen hämärtymiseen. Toinen on heikentynyt fyysinen terveys ja kolmas on ne kuormittavat olosuhteet kuten se että muut hyödyntää omaa rajattomuutta.

Se että terapoi itseään tai vielä parempi että joku muu terapoi parhaassa tapauksessa johtaa siihen että kykenee reagoimaan noihin muihin asioihin mutta vaikka kuinka löytäisi kaikki syyt omalle käytöksellä ja ongelmille ja saisi niistä otteen niin siinä perheessä on silti ne muut edelleen. Jos miehellä yhtälailla onkin ajatusvinoumia joiden pohjalta ap:tä työllistää niin sekin on ongelma. Kukaan ei ole saari ja vaikka se että perheessä yksi hakee apua saattaa olla se puuttuva apu yhtä hyvin voi olla että ei ole ja ongelma tai ongelmia on muissakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole aloittaja, vaan tuo, joka sekosi. On kokemusta autopilotilla puskemisesta, kutsuin sitä kylläkin survival modeksi. Sillä tavalla voi edetä hetken, mutta seinä tulee jossain kohtaa vastaan, jos aina vain suorittaa saamatta siitä mitään iloa ja tinkimällä omista tarpeista. Aloittajalla kuitenkin on hyvä tilanne sikäli, että hän ymmärtää jaksamisen rajansa. Mietin vain, että kannattaisiko kuitenkin yrittää puhua läheisille, ystäville tai sisruksille tai jollekin? Aika moni on näinä aikoina uupunut ja sitä kautta voisi saada ymmärrystä. Omalla kohdallani ihmiset olivat yllättävänkin ymmärtäväisiä.

Tää on totta, mutta en mä keksi kenelle. Ehkä terapia ois paras.

Kun mies olisi mun unelmissa se jolle vois avautua ja jonka kanssa vois pitkästi puhua asioista. Se on toki itsekin väsynyt elämästä ja töistä. Muut niin läheiset ovat itsekin ruuhkavuosissa, en viitsi kaataa heille tätä.

Mä voisin kyllä nyt vaan luovuttaa, jättää sen opiskelun, olla kotona vielä tai etsiä vaikka etätöitä.

Mutta sitten mä vasta itseeni vihaankin, päästän tuon opuskelumahdolliduuden käsistäni. Mokaan senkin.

Pakko mun on se aloittaa. Mutta miten ihmeessä pystyn ja jaksan, sitä en tiedä.

Pysähtyisitkö nyt tuohon - et viitsi kaataa heille tätä. Huomaatko, miten vähän uskallat olla olemassa? Olet toivottavasti heille tärkeä ihminen. Toisin sanoen, heidän pitää tietää, jos sinulla on ongelmia, jos he ovat täysivaltaisia. Vajaavaltaisiakin on syytä informoida heille soveltuvin osin.

Jos tilanne on sellainen, että ympärilläsi on vain ihmisiä joille ei oikeasti voi kertoa jos ongelmia on, sitten olet tosiaan terapian tarpeessa. Joko siksi, että ympäristösi on pelkkä rasite, tai siksi, että et osaa luottaa keneenkään.

Lapsuudesta ehkä tuo etten uskalla olla olemassa. En oikein osaa hahmottaa sitä että enkö uskalla vaatia itselleni tarpeeksi vai vaadinko liikaa.

Vanhemmat ei ole niin tasapainoisia että voisin avautua. Läheisiksi koen pari ystävää mutta heillä itselläänkin vaikeaa. Toki jostain oon puhunutkin mutta tulee olo vain että oon raskas ihminen jos alan kaikkea heille avata.

Huvittavinta on se että oon hyvä auttamaan ja neuvomaan muita, analysoimaan tunteita ja tilanteita. Myös itseäni analysoin paljonkin ja ymmärrän paljon mistä mikäkin johtuu.

Mutta siihen se jää, en osaa itseäni auttaa enkä hahmottaa miten mikäkin pitäisi olla.

Minä olen samanlainen. Sen ymmärtäminen on vaikeaa, miten paljon enemmän voisin tehdä omaksi hyväkseni. Olen koko ikäni harjoitellut, miten omat tarpeet niellään ja unohdetaan.

Sitten mietin, että miten auttaisin ystävää, joka olisi samassa tilanteessa. Voisittehan te ystävän kanssa jakaa vuorot. Yksi ilta puhutaan sinun ongelmistasi, toinen ilta hänen. Ehkä hänellä olisi hyviä kysymyksiä esittää, ja kun olet kerran alkanut tunnistaa tilanteen ja tunnustaa tosiasioita, ehkä olisit valmis myös niille kysymyksille ilman, että ajaudut selittelemään ja puolustelemaan mitään. Aika moni tässäkin keskustelussa kuitenkin on lähtenyt vastaamaan syytöksiin ja ottamaan niitä jo etukäteen päälleen, vaikkei niitä ole kukaan esittänytkään. Alaikäisiä ja niiden tavoin käyttäytyviä kun ei lasketa päälukuun tässä asiassa.

Tää on kaikki niin mun elämästä. Kotona olen niin itsestäänselvyys muulle perheelle. Tosi harvoin saan kiitosta kotona tehdystä työstä.

Nelisen vuotta olin aivan loppuunpalanut, en pystynyt enää nukkumaan ja jäin vuodeksi vanhempainvapaalle. Kävin vuoden terapiassa, mikä kyllä auttoi. Olin pahasti katkera ja ahdistunut. Tärkein oivallus oli, että vähempikin riittää. Palasin kuitenkin työelämään vielä vuodeksi, kunnes jouduin toteamaan, etten pysty käymään päivätöissä, hoitamaan pienet lapset, kaikki harrastukset, kaupassa käynnin, puutarhan ja kodin, perheen raha-asiat jne.

Niin monta kertaa olen ajatellut häipyväni, mutta oikeasti rakastan perhettäni. Mieheni on kylläkin ollut kannustava ja hyväksynyt päätökseni. Hän myös yrittää vähentää kuormaani siinä missä pystyy. Miehelläni on mielenkiintoinen erittäin hyvin palkattu työ, josta hän saa jatkuvaa kiitosta ja hän nauttii työstään ja tekee pitkää päivää. Minä olen kuitenkin vähän katkera, koska oma työelämä tyssähti. Teen kuitenkin nyt töitä freelancerina omaan tahtiin ja saan asiakkailtani kiitosta tehdystä työstä.

Nyt on vähän helpottanut, kun lapset ovat kaikki koulussa. Ajattelen, että mun työ on nyt tämä perhe. Kun lapset vielä kasvaa, pystyn ehkä lisäämään työtunteja freelancerina. Olen yrittänyt hyväksyä, ettei kaikki mene niin kuin olen suunnitellut. Terapeuttini sanoi, että ensin täytyy huolehtia omista voimavaroista ja sitten voi antaa energiaa myös muille. Valitettavasti en ole koskaan palannut ennalleni, mutta olen oppinut hyväksymään sen.

Kaiken lisäksi olen tajunnut olevani introvertti. Saan energiaa yksin olemisesta ja silloin työt ja koti hoituvat hyvin. Se on kuitenkin mun tehtävä hommata omaa aikaa, eikä odotella, että perhe antaisi sitä mulle.

Olen lohduttautunut ajatuksella, että kuolinvuoteella kukaan ei ajattele, että olisinpa tehnyt enemmän töitä vaan kaikki ajattelevat, että olisinpa viettänyt enemmän aikaa perheen ja lasten kanssa.

Teetkö asioita joista nautit? Niistä saa energiaa. Haluatko oikeasti opiskelemaan vai vain koska muka pitäisi? Oletko harkinnut terapiaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tarvitset Ap pienen loman. Itseksesi.

Miehelle kerrot tilanteen, että nyt on pääkoppa täynnä.

Siellä lomalla saat miettiä ja miettiä.

Kuvittele elämääsi ilman lapsia ja miestäsi.

Että perheesi ei koskaan enää olisi sinun.

Mieti olisitki onnellisempi jossain muualla, toisessa kaupungissa, vapaana kaikesta oravanpyörästä uuden ihmisen kanssa.

Kuvittele asioita muutama vuosi eteenpäin ja harkitse tarkkaan mitä elämältä haluat.

Teet omat valintasi, kerro niistä ajoissa puolisollesi ja lapsillesi jos et enää vaan jaksa noin. Rehellisyys palkitaan aikanaan takuulla.

Oletko kirjoittaja itse tuon tehnyt vai onko mutuilua? Äkkiseltään tuntuu hieman jopa syyllistävältä kehottaa lähteä miettimään että perhe ei koskaan enää olisi oma jotta sillä ajatuksella sitten jaksaisi pidempään tuota hullunmyllyä ja henkistä ja fyysistä pahoinvointia. Eihän se kaiken jättäminen edes ole realistinen vaihtoehto. Rohkenen myös epäillä miten mies on mukana tuossa keskustelussa kun ap tulee valaistuneena lomiltaan jos ei tähänkään mennessä ole oivaltanut että ap on palanut jo loppuun.

Ehkä mun otsikko ja teksti on vähän harhaanjohtava, mutta en mä tosiaan haaveile siitä että menettäisin perheeni.

Enemmänkin siitä että jaksaisin paremmin, myös olla parempi äiti.

Jos mä lähtisin lomalle, en kuluttaisi aikaani siihen että miettisin miltä tuntuu olla ilman perhettä.

Nauttisin olostani mahdollisimman hyvin.

Kerran tein lyhyen tuollaisen ja tekisin ehdottomasti nyt viikonkin pituisen jos ei olisi tätä hiton koronaa.

Tuntuu ettei hetkeen ole oikea aika kun korona vaanii joka nurkalla.

Huomaatko, syyllistit heti itseäsi (huono aloitus) kun joku kirjoitti liibalaabaa ja HÄNELTÄ siitä kysyttiin.

No mutta, mitä koronaan tulee niin Suomessa on tällä hetkellä joitain kymmeniä tapauksia 5,5 miljoonaa asukasta kohden ja luvuissa on (kai) mukana ulkomailta tartunnan saaneet Suomeen saapujat. En usko että jos vuokramökin jostain vuokraat, air BnB kämpän otat hetkeksi tai majoitut johonkin Keski-Suomalaiseen pikkukaupungin hotelliin niin korona siellä sen pahemmin vaanii metsälenkeillä kun kotonakaan jos varovaisuutta noudattaa (etäisyys, maski, käsihygienia).

Tsemppiä ap:lle ja muillekin! Samassa veneessä ollaan. Auttaisiko keskusteluapu... Se että pääsisi vaan jollekin ammattilaiselle purkamaan ajatuksiaan?

Vierailija kirjoitti:

Kaiken lisäksi mä en kuulemma näytä yhtään sairaalta vaikka mulla on joka ruumiinosassa särkyjä ja aivan kauhea väsymys ollut jo vuosia.

Tuntuu että pitäis jotenkin todistella että en oo laiska vaan oikeasti ihan loppu. Omille perheenjäsenille.

Jos joku joskus kysyy mitä kuuluu, tekis mieli sen "ihan hyvää " tilalta rojahtaa maahan huutoitkemään.

Mitä tässä voi oikeasti tehdä?

Oot selvästi liian pitkään pidelly tunteitas sisälläs. Oon käyny saman läpi nyt. Luojan KIITOS oon lapseton mutta oon joutunut käymään saman läpi muiden läheisten kanssa. Huutoitku on just oikea reaktio jos se tuntuu oikeelta. Kannattaa käydä tilanne läpi lasten kanssa jälkeenpäin sillä se voi olla niille pirun pelottavaa (koettu on, äiti pinnisteli tunteidensa kanssa yhdessä vaiheessa ja tilanne eskaloitui hieman). Lopetat pinnistelyn. Opetat lapsilles vaan että tunteita ei saa näyttää ja siirrät sen käyttäytymismallin niille. Sen minä olen vanhemmiltani oppinut ja siitä pyrin nyt eroon. Kerrot miehelles ihan suoraan että perkele ei jaksa. Lapset ei oo syypäitä sun väsymiseen mutta se että oot halunnu suojella niitä sun väsymykseltä on iso osa miksi se on vaan pahentunu. Sua SAA väsyttää, sitä ei saa työntää taka-alalle sillä se vaan pahentaa väsymystä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä että perimmäinen syy ei ole kuitenkaan se perhe-elämä, vaan jotkut isommat ongelmat siellä taustalla. Kannattaa hakea nyt ens alkuun jotain keskusteluapua.

Vaikka noin varmaankin on, suosittelen silti erottamaan menneisyydestä kumpuavat ongelmat ja nykyiset ongelmat. Tarkoitan sitä että jos arvostuksen puute ei ole vain oman pään sisällä ja mies esimerkiksi ei omaa osaansa hoida taloudesta ja lapsetkin on opetettu haukkumaan äitiä niin on useampi hoidettava ongelma jotka tavallaan liittyvät toisiinsa mutta ovat silti erillisiä asioita. Yksi asia on omat ajatusvinoumat, traumat, mielen kuormitus yms jotka johtaa ylikuormitukseen ja omien rajojen hämärtymiseen. Toinen on heikentynyt fyysinen terveys ja kolmas on ne kuormittavat olosuhteet kuten se että muut hyödyntää omaa rajattomuutta.

Se että terapoi itseään tai vielä parempi että joku muu terapoi parhaassa tapauksessa johtaa siihen että kykenee reagoimaan noihin muihin asioihin mutta vaikka kuinka löytäisi kaikki syyt omalle käytöksellä ja ongelmille ja saisi niistä otteen niin siinä perheessä on silti ne muut edelleen. Jos miehellä yhtälailla onkin ajatusvinoumia joiden pohjalta ap:tä työllistää niin sekin on ongelma. Kukaan ei ole saari ja vaikka se että perheessä yksi hakee apua saattaa olla se puuttuva apu yhtä hyvin voi olla että ei ole ja ongelma tai ongelmia on muissakin.

Totta.

Sekin lannistaa, kun joskus koittaa "ottaa itseään niskasta" ja päättää että nyt mä sitä ja tätä, ja sitten pian jo taas masentuu kun eihän se arki tai suhde ole mihinkään muuttunut.

Ja tuo mun päätös sisältää yleensä suoraa tai kierrellen sen että "nyt mä jaksan paremmin".

Ja eihän se niin mene.

Mä voin koittaa korjata itseäni, mutta pitäis saada muutkin ymmärtämään tilanne oikeasti. Ei niin, kuten joskus käy, että mä hajoon, huudan ja kaikki on sitten että joojoo me siivotaan nyt enemmän tms. ja sitten kaikki on kuten ennenkin.

Ja parisuhde, voi että mikä voimavara se vois olla. Nyt se vaan vie multa voimia. Mutta ei musta ole eroamaankaan.

Vierailija kirjoitti:

Tää on kaikki niin mun elämästä. Kotona olen niin itsestäänselvyys muulle perheelle. Tosi harvoin saan kiitosta kotona tehdystä työstä.

Nelisen vuotta olin aivan loppuunpalanut, en pystynyt enää nukkumaan ja jäin vuodeksi vanhempainvapaalle. Kävin vuoden terapiassa, mikä kyllä auttoi. Olin pahasti katkera ja ahdistunut. Tärkein oivallus oli, että vähempikin riittää. Palasin kuitenkin työelämään vielä vuodeksi, kunnes jouduin toteamaan, etten pysty käymään päivätöissä, hoitamaan pienet lapset, kaikki harrastukset, kaupassa käynnin, puutarhan ja kodin, perheen raha-asiat jne.

Niin monta kertaa olen ajatellut häipyväni, mutta oikeasti rakastan perhettäni. Mieheni on kylläkin ollut kannustava ja hyväksynyt päätökseni. Hän myös yrittää vähentää kuormaani siinä missä pystyy. Miehelläni on mielenkiintoinen erittäin hyvin palkattu työ, josta hän saa jatkuvaa kiitosta ja hän nauttii työstään ja tekee pitkää päivää. Minä olen kuitenkin vähän katkera, koska oma työelämä tyssähti. Teen kuitenkin nyt töitä freelancerina omaan tahtiin ja saan asiakkailtani kiitosta tehdystä työstä.

Nyt on vähän helpottanut, kun lapset ovat kaikki koulussa. Ajattelen, että mun työ on nyt tämä perhe. Kun lapset vielä kasvaa, pystyn ehkä lisäämään työtunteja freelancerina. Olen yrittänyt hyväksyä, ettei kaikki mene niin kuin olen suunnitellut. Terapeuttini sanoi, että ensin täytyy huolehtia omista voimavaroista ja sitten voi antaa energiaa myös muille. Valitettavasti en ole koskaan palannut ennalleni, mutta olen oppinut hyväksymään sen.

Kaiken lisäksi olen tajunnut olevani introvertti. Saan energiaa yksin olemisesta ja silloin työt ja koti hoituvat hyvin. Se on kuitenkin mun tehtävä hommata omaa aikaa, eikä odotella, että perhe antaisi sitä mulle.

Olen lohduttautunut ajatuksella, että kuolinvuoteella kukaan ei ajattele, että olisinpa tehnyt enemmän töitä vaan kaikki ajattelevat, että olisinpa viettänyt enemmän aikaa perheen ja lasten kanssa.

Teetkö asioita joista nautit? Niistä saa energiaa. Haluatko oikeasti opiskelemaan vai vain koska muka pitäisi? Oletko harkinnut terapiaa?

Mäkin oon huomannut olevani jonkin verran introvertti, koska nautin yksinäisyydestä. Toisaalta se voi johtua loppuunpalamisesta ja siitä että oon ihan aina valmiustilassa, ollut monen monta vuotta. Aina joku on jotain vailla, ylt päivät. Ja jos ei ole vaikka pariin päivään niin eihän aivot siitä heti palaudu.

En halua opiskelemaan, menen siksi että saisin paremman ammatin. Siksi ae ahdistaakin niin paljon, en ole koskaan tylännyt opiskelusta. Pari vuotta sitten näin joskus painajaisia joissa olin koulussa ja heräsin onnellisena.

Nyt oon sitten oikeasti menossa sinne.

Joku harrastus on ollut pitkään mielessä mutta enhän mä oo saanut aikaiseksi sitäkään hommata.

Lääkäriin mittauttamaan kilpirauhas ja rauta/ferritiini arvot. Jos jompi kumpi on alhaalla niin voi aiheuttaa nuo oireet. Valitettavasti lääkärit huonosti suostuu labroja määräämään välillä mutta osa ottaa tosissaan onneksi.

Onneksi en ollut niin tyhmä, että oisin tehnyt lapsia. Mies leikkii asuvansa täyshoitolassa ja ikää 42v. En todella jaksaisi yhtään lasta aviomiehen lisäksi. Tiesin millainen hänestä tulee vanhemmuuten jo etukäteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tarvitset Ap pienen loman. Itseksesi.

Miehelle kerrot tilanteen, että nyt on pääkoppa täynnä.

Siellä lomalla saat miettiä ja miettiä.

Kuvittele elämääsi ilman lapsia ja miestäsi.

Että perheesi ei koskaan enää olisi sinun.

Mieti olisitki onnellisempi jossain muualla, toisessa kaupungissa, vapaana kaikesta oravanpyörästä uuden ihmisen kanssa.

Kuvittele asioita muutama vuosi eteenpäin ja harkitse tarkkaan mitä elämältä haluat.

Teet omat valintasi, kerro niistä ajoissa puolisollesi ja lapsillesi jos et enää vaan jaksa noin. Rehellisyys palkitaan aikanaan takuulla.

Oletko kirjoittaja itse tuon tehnyt vai onko mutuilua? Äkkiseltään tuntuu hieman jopa syyllistävältä kehottaa lähteä miettimään että perhe ei koskaan enää olisi oma jotta sillä ajatuksella sitten jaksaisi pidempään tuota hullunmyllyä ja henkistä ja fyysistä pahoinvointia. Eihän se kaiken jättäminen edes ole realistinen vaihtoehto. Rohkenen myös epäillä miten mies on mukana tuossa keskustelussa kun ap tulee valaistuneena lomiltaan jos ei tähänkään mennessä ole oivaltanut että ap on palanut jo loppuun.

Ehkä mun otsikko ja teksti on vähän harhaanjohtava, mutta en mä tosiaan haaveile siitä että menettäisin perheeni.

Enemmänkin siitä että jaksaisin paremmin, myös olla parempi äiti.

Jos mä lähtisin lomalle, en kuluttaisi aikaani siihen että miettisin miltä tuntuu olla ilman perhettä.

Nauttisin olostani mahdollisimman hyvin.

Kerran tein lyhyen tuollaisen ja tekisin ehdottomasti nyt viikonkin pituisen jos ei olisi tätä hiton koronaa.

Tuntuu ettei hetkeen ole oikea aika kun korona vaanii joka nurkalla.

Huomaatko, syyllistit heti itseäsi (huono aloitus) kun joku kirjoitti liibalaabaa ja HÄNELTÄ siitä kysyttiin.

No mutta, mitä koronaan tulee niin Suomessa on tällä hetkellä joitain kymmeniä tapauksia 5,5 miljoonaa asukasta kohden ja luvuissa on (kai) mukana ulkomailta tartunnan saaneet Suomeen saapujat. En usko että jos vuokramökin jostain vuokraat, air BnB kämpän otat hetkeksi tai majoitut johonkin Keski-Suomalaiseen pikkukaupungin hotelliin niin korona siellä sen pahemmin vaanii metsälenkeillä kun kotonakaan jos varovaisuutta noudattaa (etäisyys, maski, käsihygienia).

Mä kyllä vissiin kyttään virheitäni ja syyyän itseäni kaikesta.

Mä oon tehnyt isoja virheitä, mutta pitäis sitä kai osata olla itselleen armollinen jotenkin.

Sitten kun tarpeeksi kauan tuota teen että kestän vaan ja ruoskin itseeni, hajoan ja huudan ja syytän muita jostain sotkusta tms.

Just niin kuin joku tuossa kirjoitti, panttaan tietynlaisia tunteita kai.

Vierailija kirjoitti:

Vain superihminen pystyy hoitamaan perheen, työn ja opiskelun yhtä aikaa kunnolla ja silloin kyllä pitää olla kumppani, joka hoitaa oman osuutensa (1/2) kaikista kodin töistä. 

Itse olen hoitanut opinnot kokonaan loppuun ja hankkinut hyvän työpaikan ennen perheen perustamista. Lapsia emme ole hankkineet kuin yhden, jotta saamme toteuttaa itseämme työssämme ja jotta meillä on varaa maksaa tarvittaessa vaikkapa lapsen opinnot ulkomaisessa yliopistossa. 

En odottanut, että koska lapsi täyttää 18 vuotta ja pääsen eroon hänestä. Yritin nauttia joka päivästä. Pieni perhe on ilo, ei taakka. Miksihän niin monet eroavat kahden lapsen hankkimisen jälkeen?

Ei riitä.  Siitähän on kauan vitsailtu, että pärjätäkseen urallaan nainenkin tarvitsee vaimon. Minusta siinä ei ole vitsiä nimeksikään.

Täälläkin on koko ajan muistutettu, että jos aikoo lisääntyä, pitää olla valmis tarvittaessa yksinään selviytymään taakasta. Tämä koskee myös miestä, on tilanteita joissa hänen on oltava valmis kantamaan reilusti yli puolet, ja ruikuttamatta. Tällainen tilanne kuuluu niihin, kun puoliso on vaarassa uupua vuosiksi niin vakavasti, ettei suoriudu enää ollenkaan. 

Siihen vaihtoehtoon pitää verrata tämänhetkistä jaksamista, eikä teoreettiseen maksimiin tai nuoruuden huippukuntoon. Ja tämä vertailukohta on kerrottava myös jokaiselle, jolla on urputtamista.

Eilen sanoin ääneen että ahdistaa se kouluun meno ja mies totesi että kyllähän sinne nyt hyvä olis mennä. Ei muuta.

Jos mä uskaltaisin luovuttaa ja päättää etten mä nyt mene sinne, ehkä myöhemmin, miten mä kestän selittää sen kaikille muille jotka kyselee että mitäs meinaat nyt tehdä elämälläs, jos mieheltäkään en saa mitään tukea.

Se olisi ihan järjettömän pettynyt varmasti siitäkin ja suhde kiristyis entisestään, koko perheen tilanne, kun kaikkia ärsyttäisi että mä oon vaan kotona.

Vierailija kirjoitti:

Lääkäriin mittauttamaan kilpirauhas ja rauta/ferritiini arvot. Jos jompi kumpi on alhaalla niin voi aiheuttaa nuo oireet. Valitettavasti lääkärit huonosti suostuu labroja määräämään välillä mutta osa ottaa tosissaan onneksi.

D-vitamiini kannattaa mittauttaa myös, ja mittauttamattakin voi syödä 100 mikrogrammaa päivässä. Noita voi nykyään mittauttaa myös ilman portinvartijalääkäriä ja mennä tulosten kanssa lääkäriin.. Mulla ei ollut jaksamista mennä lääkärin kanssa väittelemään (ok, liioittelen mutta aiemmat kokemukset tuollaisia) ja osasyy reilun vuosikymmenen väsymykseen löytyi sillä tavoin ja lähti siitä purkautumaan. Niin ironista kuin se onkin, ihmiselle jonka on vaikea olla olemassa voi olla vaikeaa ilman todisteita mennä lääkäriin vaatimaan eloisampaa olemassaoloa.

Superkiitos taas kaikille, ette tiedä miten ootte mua auttaneet ❤

Ja tsemppiä kaikille vaikeassa tilanteessa okeville!

Mun pitää mennä laittamaan iltapalaa.

Tässä on hienosti mennyt teidän kanssa puoli päivää välillä kotihommissa hyppien ja palaan kyllä mielelläni lukemaan ja kirjoittamaan jos täällä vielä on joku.

Vierailija kirjoitti:

Eilen sanoin ääneen että ahdistaa se kouluun meno ja mies totesi että kyllähän sinne nyt hyvä olis mennä. Ei muuta.

Jos mä uskaltaisin luovuttaa ja päättää etten mä nyt mene sinne, ehkä myöhemmin, miten mä kestän selittää sen kaikille muille jotka kyselee että mitäs meinaat nyt tehdä elämälläs, jos mieheltäkään en saa mitään tukea.

Se olisi ihan järjettömän pettynyt varmasti siitäkin ja suhde kiristyis entisestään, koko perheen tilanne, kun kaikkia ärsyttäisi että mä oon vaan kotona.

Eihän tuo ole edes keskustelu. Noin isosta asiasta pitää pystyä keskustelemaan joko kunnolla tai sitten jonkun toisen kanssa. Ei tuo ole tilanne, jossa sinä kokeilet varpaalla vettä ja aprikoit, ilkeääkö sinne pulahtaa, ja mies hoputtaa koska olet hänen tiellään kapealla laiturilla  ja sillä välin hänelle tulee vilu odotellessa vuoroaan.  Etkä ole laskuvarjojääkäri, jonka on joko hypättävä heti vuorollaan koneesta tai tultava perässä tulevan ulostönäisemäksi, koska tilanne on elämän tai kuoleman kysymys.

Teidän pitäisi pystyä oikeasti keskustelemaan, mitkä syyt puoltavat ja mitkä eivät puolla kouluunmenoa. Jos sinua millään tapaa painostetaan ja olet vielä ihminen, joka ei pysty pitämään puoliaan, tilanne on vaikea.

Mitä jos kertoisit niistä syistä tässä. Niistä jotka puoltavat ja niistä jotka puhuvat vastaan.

Muille ihmisille tilanne taas ei kuulu mitenkään. Heidän utelunsa voi torpata tai väistää, jos niihin ei voi antaa tyhjentävää lyhyttä vastausta.

Mikä kotona olemisessasi ärsyttäisi muita? Onko perussyy taloudellinen, vai onko mukana jopa samanaikaista turhautumista siihen, että ollessasi koko ajan saatavilla olet oikeastaan myös heidän tiellään, estämässä heitä itsenäistymästä. On mahdollista, että he samaan aikaan syyllistävät ja sitovat sinua kotiin kun yrittävät potkia sinua myös ulkomaailmaan. Ristiriitaiset odotukset.

Menet sinne kouluun! Vaikka nyt se tuntuu mahdottomalta koko ajatus, niin siitä voikin kehkeytyä sun pelastus. Saat jotain muuta mietittävää, kuin se kotiarki. Tapaat uusia ihmisiä, saat aikaa itsellesi, saat uutta energiaa. Ja ehdottomasti lähiopetukseen. Itse koen pelastuksekseni työn, se on minun henkireikäni. Kauhulla odotan, tuleeko etätyöpakko taas, sillä kevät oli henkisesti todella rankka. Töissä saan olla rauhassa ja nauttia ihan parhaiden työkavereiden seurasta, saan syödä ja juoda kahvia ilman että joku koko ajan vaatii jotain, töissä minua ei paina illan harrastusrumba ja pyykkivuoret.

Päästä irti ja hellitä. Tee vain välttämätön ja yritä nauttia lasten kanssa olosta. Panosta itseesi ja omiin tarpeisiisi myös. Mm tämä kouluun meno on juuri sitä. Panostus itseesi ja tulevaisuuteenne. Luulen, että jo poistuminen kotoa opiskeluiden pariin antaa oman hengähdystaukonsa ja tunteen ettei joku kokoajan halua sinulla jotain.

Itse aloin voimaan paremmin kun tajusin, ettei tarvitse yrittää olla superihminen, käydä töissä, huolehtia kaikesta jo etukäteen, hoitaa lapset ja koti täydellisesti. Myös äidit saavat välillä maata sohvalla, käydä omissa harrastuksissaan ja tiskejä voi olla altaassa tai pesemätöntä pyykkiä korissa, eikä siitä tarvitse kantaa huonoa omaatuntoa.