Tekis mieli vaan häipyä tästä perhe-elämästä

Teinit saattavat myös samaan aikaan nähdä että uhrautumisesi on vahingollista kun he ahnehtivat sen tulokset. Pystyttekö juttelemaan niin, että he avaisivat asiaa sinulle. Minkälaisista muutoksista he haaveilevat, ja ovatko he valmiita tekemään aikuisten oikeasti itse enemmän jotta sinä jaksat, jos lähdet ovesta nuuhkimaan maailman tuulia? Mitä se enemmän olisi, voitteko käydä neuvottelut siitä, mitä kukin jatkossa tekee?

Esiintymispelko on asia, johon voi etsiä apuja. Sikäli olisi hienoa jos saisit otettua sitä niskasta kiinni, että sehän perustuu kuitenkin nimenomaan niihin vääriin uskomuksiin, joita olet parisuhteissakin joutunut elättämään. Että et ole ihan yhtä arvokas kuin muutkin tuomaan naamaasi muiden eteen ja sanomaan asioita, joita sinulta odotetaan. Ja että jos et olekaan riittävän asiantunteva omasta mielestäsi, niin ethän voikaan sitä olla, koska olet opiskelija! Teitähän esiinnytetään juuri siksi, että kehitätte itsevarmuutta ja luottamusta siipiinne. Sen sijaan jos on kysymys fobiasta, tarvitset järeämpää apua. Onko oppilaitoksessa tosiaan psykologia, ehkä hän voisi ohjata eteenpäin?

Oisko tuo masennusta? Lääkäriin, joka ohjaa asiassa eteenpäin. Psykoterapialle tarvetta auttamaan jaksamisessa?

Siis tässä unohtuu taas perusasiat: kun menet töihin, saat töissä omaa aikaa olla yksin ja muiden aikuisten seurassa. Samoin rahatilanne paranee, joten voit palkata lapsenvahdin ja mennä vaikka päiväksi hemmotteluhoitoihin. Kotona olemisen jatkaminen, jos se tuntuu kurjalta, on kaikkein hulluinta eikä ainakaan auta...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eilen sanoin ääneen että ahdistaa se kouluun meno ja mies totesi että kyllähän sinne nyt hyvä olis mennä. Ei muuta.

Jos mä uskaltaisin luovuttaa ja päättää etten mä nyt mene sinne, ehkä myöhemmin, miten mä kestän selittää sen kaikille muille jotka kyselee että mitäs meinaat nyt tehdä elämälläs, jos mieheltäkään en saa mitään tukea.

Se olisi ihan järjettömän pettynyt varmasti siitäkin ja suhde kiristyis entisestään, koko perheen tilanne, kun kaikkia ärsyttäisi että mä oon vaan kotona.

Eihän tuo ole edes keskustelu. Noin isosta asiasta pitää pystyä keskustelemaan joko kunnolla tai sitten jonkun toisen kanssa. Ei tuo ole tilanne, jossa sinä kokeilet varpaalla vettä ja aprikoit, ilkeääkö sinne pulahtaa, ja mies hoputtaa koska olet hänen tiellään kapealla laiturilla  ja sillä välin hänelle tulee vilu odotellessa vuoroaan.  Etkä ole laskuvarjojääkäri, jonka on joko hypättävä heti vuorollaan koneesta tai tultava perässä tulevan ulostönäisemäksi, koska tilanne on elämän tai kuoleman kysymys.

Teidän pitäisi pystyä oikeasti keskustelemaan, mitkä syyt puoltavat ja mitkä eivät puolla kouluunmenoa. Jos sinua millään tapaa painostetaan ja olet vielä ihminen, joka ei pysty pitämään puoliaan, tilanne on vaikea.

Mitä jos kertoisit niistä syistä tässä. Niistä jotka puoltavat ja niistä jotka puhuvat vastaan.

Muille ihmisille tilanne taas ei kuulu mitenkään. Heidän utelunsa voi torpata tai väistää, jos niihin ei voi antaa tyhjentävää lyhyttä vastausta.

Mikä kotona olemisessasi ärsyttäisi muita? Onko perussyy taloudellinen, vai onko mukana jopa samanaikaista turhautumista siihen, että ollessasi koko ajan saatavilla olet oikeastaan myös heidän tiellään, estämässä heitä itsenäistymästä. On mahdollista, että he samaan aikaan syyllistävät ja sitovat sinua kotiin kun yrittävät potkia sinua myös ulkomaailmaan. Ristiriitaiset odotukset.

Ei niin, tuollaisia meidän "keskustelut" on. 

Se on niin turhauttavaa kun jos yrittäisin saada pitkää ja pohtivaa keskustelua aikaan, se vaan ei lähde.

Eikä mies koskaan kysy mitä kuuluu, onko kaikki hyvin, miksi ahdista jne. Ja jos mä sanon kysymättä niin tuollaista se on. No enpä mäkään silti enää mitään kysele, kun oon vaan jättänyt pois sen mielipahan että mä jän aina yksin ajatusteni kanssa.

Sille tuntuu olevan tärkeintä työ, seksi ja raha (vaikkei meillä sitä todellakaan ole ylimääräistä), ei mikään henkinen hyvinvointi.

Ei se mua hauku sanallisesti, ei huuda, on hyvä muille, auttavainen jne. Mutta henkistä tukea siltä ei saa, lastenkin kanssa vähän sellainen tönkkö. 

No, koulu. Mä en oikeasti haluaisi mennä, pelottaa ja ahdistaa ajatus mitä lähemmäs se tulee.

Pelkään sitä esintymistä oikeasti. Ja ahdistun siitä ajatuksesta että täytyy alkaa taas suorittaa täysillä aamuherätyksistä lähtien. Enkä tiedä enää kiinnostaako mua koko ala enää. 

Mun pitää sinne silti mennä koska sen kautta olisi hyvinpalkattuja töitä helposti saatavilla tulevaisuudessa. Nykyisinkin saan melko hyvin töitä, mutta ala henkisesti raskas.

Mä en tiedä miksi muita ärsyttää mun kotona olo. Miestä tietenkin siksi että hän tekee pitkää päivää ja mä vaan oon. Joskus sanoi että jonkunhan se pitää töissäkin käydä. Tuokin yksi töksäytys jolle ei mitään selitystä ja siitä ei enempää puhuttu.

Teinejä kai ärsyttää että oon aina kotona, en tiedä. Ja kokevat, ainakin vanhin, sen kai nolona kun kavereiden äidit ovat uraohjuksia ja mä vaan oon. 

Teinit on tuollaisia, mäkin olin, vaikka äitiäni rakastankin. Äitini oli yötöissä ja mua ärsytti aivan hulluna kun se aina pyöri kotona kun tulin koulusta. Toivoin niin että se olisi niinkuin muutkin äidit, jotka oli päivisin töissä.

Ymmärrän kyllä miehesi halun siitä, että menet kouluun. Ehkä muakin ärsyttäisi jos mies pyörisi kotona haluamatta tehdä mitään. En mäkään sellaista jaksaisi, tai ainakin mentäisiin lääkäriin hakemaan nappeja tai terapiaa.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka paljon luulet lapsuutesi vaikuttaneen nykyiseen toimintaasi. Oma lapsuuteni oli alkoholin kyllästämä ja luulen, että siitä johtuen olen ponnistellut ollakseni parempi äiti kuin omani, mutta oman hyvinvointini kustannuksella. Nuorena valitsin vieläpä mieheksi perässävedettävän kivireen ja kaksi lastakin tein. Tällä iällä ja elämänkokemuksella juoksisin ja lujaa tuollaista miestä karkuun... Joten lisäksi syytän itseäni nuoruuden typeryydestä.

Tunnistan tämän! Omat vanhempani eivät olleet alkoholisteja, mutta lapsuuteni oli taloudellisesti ja henkisesti köyhä. En oppinut ikinä arvostamaan itseäni. Vasta nyt aikuisena olen alkanut tajuta miten paska lapsuuteni oli. Nykyään vastaavassa tilanteessa lapsi otettaisiin huostaan enempiä kyselemättä. Tästä syystä minäkin valitsin väärän miehen. Juuri sellaisen perässävedettävän tollon, joka kuitenkin halusi esittää perheenpäätä. Hoidin perheen, kodin, työni, opintoni, lasten asiat ym yksin, miehen valittaessa, kun en tee koskaan mitään eikä seksiäkään ole. No, ei ollut seksiä, kun uuvuin ja masennuin täysin. Minulla ei ollut mitään omaa. Mies lähti aamulla töihin ja tuli iltapäivällä takaisin suoraan kotiin. Minä vein lapset aamulla päiväkotiin ja hain heidät. Hänen menonsa ja harrastuksensa olivat ilmoitusluontoisia asioita. Mies aina leveili isommalla palkallaan, mutta minä maksoin ruuat ja lastenmenot. Mies käytti kaiken itseensä. Välillä hän teki suuria hankintoja "perheelle". Oikeasti nuo hankinnat olivat minulle samantekeviä ja lähinnä vain miehen omia mielihaluja. AInakin hän pääsi sanomaan miten uhraa paljon rahaa perheen hyvinvointiin.

Ei liene yllättävää, että erosimme. Mies alkoi syyttää minua perheen rikkomisesta ja siitä, että olen paska ämmä, joka ei osaa perhettä hoitaa. Kaikki muut naiset kyllä hoitavat perheen ja kodin valittamatta. Minussa oli oltava jotain vikaa, kun en edes perusasioista selvinnyt itse. Lisäksi mies muisti sanoa vielä, että jos olisi edes seksiä ollut niin kaikki olisi ollut paremmin.

Nyt elän lasten kanssa kahdestaan. Mies valittaa elatusmaksuista (minimituet vaikka tuloja on...) ja on vanhempansakin yllyttänyt minua herjaamaan. Miehen suku syyttää minua perheenrikkojaksi (kyllä, hain eroaa) ja syyllistää minua miehen pahoinvoinnista ("kyllä se on miehelle on paha paikka, kun vaimo lähtee, olisit voinut vähän ajatella, miten ne lapsetkin nyt kun perhe on rikottu"). Erosta on jo pari vuotta aikaa mutta ruoskin itseäni edelleen etteivät lapset saa elää taloudellisesti turvattua elämää ydinperhe-elämää.

Etköhän ole vastuun siirtänyt jo muille. Sen ymmärtäisi jossain määrin, jos et olisi omahyväinen ja itserakas. Minä itse.

HETKINEN!

Mulla taisi mennä sekaisin muutkin kirjoittajat ap:n kanssa, joten selvitetäänpä tilannetta. Ovatko lapsesi siis jo teinejä? Ja sinä juokset laittamaan kaikille iltapalaa?

Jos tällainen on pysyvä käytäntö ja ulottuu muihinkin vastaaviin asioihin, niin aivan yksinkertaisesti teet liikaa asioita, jotka toisetkin pystyisivät vallan hyvin hoitamaan. Ketjua lukiessani luulin pitkään, että teillä on pienet lapset, sellaiset täysin hoidettavat. Mutta näin ei ilmeisesti ole?

Elämässäsi on selvästi monenlaisia ongelmakohtia ja minustakin sinun kannattaisi hakeutua puhumaan ammattilaiselle. Ja kerro myös sille lääkärille kaikki. Opiskelussa saattaa muuten olla se etu, että pääsisit parempaan terveydenhuoltoon kuin julkisella puolella.

Mutta nyt takaisin käytännön asioihin: onko teillä jäänyt päälle liiallinen huolehtiminen? Siis että teineille saatetaan asiat eteen kuin pikkulapsille? Miksi ihmeessä näin? Perhettä, läheisiä saa hemmotella ja huomioida, mutta ei sellaisen tarvitse jokapäiväistä olla. Sinua ihmisenä tuollainen rasittaa liikaa, eikä se teineillekään hyvää tee. Kiukuttelusta huolimatta he myös kasvavat joutuessaan ottamaan enemmän vastuuta itsestään ja muistakin. Hellitä liiasta, luota toisiinkin.

Sama suhteessa ystäviisi: puhu heille ihan oikeasti. Vaikka asiasi olisivatkin raskaita, ei niiden jakaminen toisten kanssa tarvitse olla raskasta. Uskoisin että he haluavat tietää miten sinulla oikeasti menee, tuntea sinut. Sitähän se ystävyys on, elämien jakamista, ilossa ja surussa. Toivottavasti vointisi ja elämäsi järjestyy parempaan malliin.

Oletkin hyvä esimerkki ystävästä, joka on katkera myös omille ystäville.

Vierailija kirjoitti:

Yksi esimerkki, millaista on arvostuksen puute.

Lapsi tarvitsi tänään kouluun asian x. Hankin sen ja laitoin talon ulko-ovelle valmiiksi, ettei unohdu aamulla. Aamulla mies lähti duuniin ja viemään lasta kouluun. Valittelivat lapsen kanssa, kun eteinen on niin täynnä, ettei pääse liikkuun, kun tää asia x oli siinä ovella. Kertasin jälleen, että joo, toi on se tänään kouluun tarvittava asia, josta jo monen monituista kertaa oltiin juteltu ja jonka sitten minä hankin, kun he eivät saaneet aikaiseksi. Joten olkaapa hyvä, ottakaa se nyt mukaanne.

He sitten lähtivät, näin miehen laittavan asian x takapenkille. Lapsikin meni takapenkille istumaan.

Ehkä puolen tunnin päästä sain mieheltä puhelun. Hän soitti koulun läheiseltä bussipysäkiltä, oli kurvannut siihen soittamaan, kun oli huomannut - arvaatte varmaan jo - että se asia x on vieläkin siellä takapenkillä. Lapsi ei ollut ottanut sitä mukaansa eikä mieskään ollut enää muistanut sitä. Eli se oli jäänyt siihen puolen metrin päähän heiltä, jäänyt huomaamatta, unohtunut.

Mies oli siis autossa koulun lähellä vielä ja kysyi minulta puhelimessa, voisinko soittaa lapsen opettajalle pahoittelut, että asia x on nyt unohtunut. Ehdotin, että mies vain tekisi u-käännöksen ja veisi sen. Hän ei halunnut. Ehdotin, että hän sitten soittakoon lapselle ja/tai opettajalle. Hänhän tätä asiaa nyt viimeksi hoiti ja asia x on yhä hänen kyydissään, että jos ope käskee tuoda sen heti, vain hän voi tehdä sen. En minä.

Mies suuttui ja lopetti puhelun.

Oletan, että kun lapsi tulee koulusta, hänkin on suuttunut minulle.

Tämä on ihan normaalia metatyön teettämistä. Mieheni ja lapseni ovat ihan normaaleja avuttomaksi heittäytyviä tyyppejä. Ihan tavallinen tarina. Ei oteta vastuuta mistään ja syytetään muita.

Mutta tällaisten kokemusten kumuloituminen aiheuttaa sen, että koko ajan on syytetty olo. Ja siitä rakentuu vähitellen epäonnistunut olo. Minäkin ajattelen, että olen epäonnistunut vaimona ja äitinä, kun en saanut asiaa x perille sinne koululle, vaikka kyse tässäkin tapauksessa oli siitä, että MUUT eivät saaneet sitä sinne, vaikka miten autoin.

Tuo on niin per seestä! Miehen piti viedä lapsi pk, koska meni myöhemmin töihin. Painotin että hattuhyllyllä kaikki kurakamppeet, pitää ottaa mukaan, iltapäivästä sataa ja muutenkin siellä pitää olla ne. Ja lenkkarit jalkaan, aamut liian kylmiä sandaaleilla.

Menen hakemaan lasta päiväkodista, niin saan hoitajilta "saarnan" ku sandaalit lapsella ja kuravaatteetkin puuttuu.

Kaikille teille joista tuntuu siltä että kotonakin pitää vielä tehdä kaikki. Jos tuntuu vaikealta olla tekemättä, tai tekemättömyys kaatuu just sun niskaan jonkin ajan päästä, niin sotasuunnitelma täytyy laatia. Jos se työssäkäyvä tienaaja ei tee itse juuri mitään, niin hänpäs palkallaan sitten maksaa helpot ruuat. Mahollisimman paljon einestä sun muuta joka on äkkiä tehtävissä, jolloin aikaa jää sulle itelles. 

Ap voisi mennä vaikka töihin ja siten tukea perheen elättäjää ja perhettä.

Naisten opiskelut on niin nähty...siellä sitten fuksiriennoissa voimaannutaan ja otetaan ero, rikotaan perhe ja ihmetellään millä tullaan toimeen.

Ota ap tästä mallia niin jaksat:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja siis noi nyt oli vain yhdet lähipäivien esimerkit tuo seksi jne. Kyse ei tietenkään ole siitä, että nyyh en saa seksiä, kun haluan, mutta toi ilmiö sen takana kuvaa hyvin koko palettia. Aina niiden tarpeet menee edelle.

Vinkiksi seksiin. Tilaa tai mee aikuisten lelukauppaan ja osta Pro2 satisfayer niin saat milloin haluat tyydytyksen. Toimii ja voit unohtaa yhteisen seksin.

Komppaan. Seksuaalinen tyydytys on naiselle yhtä tärkeää kuin miehelle. Toisille jopa tärkeämpää. Pitää harrastaa sooloseksiä jos ei syystä tai toisesta ole normiseksiä. Mun mies asuu toisella paikkakunnalla ja tuo vekotin on ollut pelastus ja iso apu. Orkku rentouttaa ja tuo tasapainoa arkeen ja olemiseen.

Kyllä todella miehenä tuntuu pahalta lukea näitä katkeria tilityksiä. Onko se henkilökohtainen uupuminen aina miehen syytä? Helppohan se on aina läheisistä löytää syyllinen kaikkeen. Ehkä sieltä omasta mielestä löytyy perfektionisti, joka ei koskaan voi olla tyytyväinen.

Ja miettikää vähän että jos te eroatte ja kun tietysti haluatte ne lapset mukaan, niin mitenkä se arki siitä muka helpottais kun on yksi vähemmän tuomassa rahaa perheeseen ja auttamassa kotitöissä yms. Kai se toimii, jos tarkoituksena on kostaa miehellenne mutta jos haluatte parempaa elämää lapsillenne ja itsellenne, niin en lähtisi eroamaan kovin helposti. Se on surkea ratkaisu.

Perheen työnjakoa koskevat keskustelut kannattaa käydä rakentavassa hengessä eikä siinä mielentilassa kun kaikki v-tuttaa. Ottakaa työnjako keskustelun alle ja miettikää. Ehkä miehennekin voi tuoda jonkin pointin mitä itse ette ole huomanut eli tyyliin hän ehkä korjaa autot ja pitää talotekniikan kasassa mikä myös on kotitöitä.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä todella {miehenä tuntuu pahalta lukea näitä katkeria tilityksiä. Onko se henkilökohtainen uupuminen aina miehen syytä? Helppohan se on aina läheisistä löytää syyllinen kaikkeen. Ehkä sieltä omasta mielestä löytyy perfektionisti, joka ei koskaan voi olla tyytyväinen.

Ja miettikää vähän että jos te eroatte ja kun tietysti haluatte ne lapset mukaan, niin mitenkä se arki siitä muka helpottais kun on yksi vähemmän tuomassa rahaa perheeseen ja auttamassa kotitöissä yms. Kai se toimii, jos tarkoituksena on kostaa miehellenne mutta jos haluatte parempaa elämää lapsillenne ja itsellenne, niin en lähtisi eroamaan kovin helposti. Se on surkea ratkaisu.

Perheen työnjakoa koskevat keskustelut kannattaa käydä rakentavassa hengessä eikä siinä mielentilassa kun kaikki v-tuttaa. Ottakaa työnjako keskustelun alle ja miettikää. Ehkä miehennekin voi tuoda jonkin pointin mitä itse ette ole huomanut eli tyyliin hän ehkä korjaa autot ja pitää talotekniikan kasassa mikä myös on kotitöitä.

Meillä ei ole ollut autoa, eikä taloa, joten ei tarvinnut niistä huolehtia miehenkään. Mies sen sijaan katsoi televisiota. Ei ollut edes töissä, mutta niin vain kaikki kotityöt kuuluivat jostain kumman syystä mulle, silloinkin kun olin itse työelämässä. Mies saattoi lähteä lasten kanssa tunniksi ulos, vau! Ja naapurin mammat ihastelivat, kun isä ulkoilee lasten kanssa. Mies ei katsonut myöskään tarpeelliseksi opetella edes laskujen maksamista, kun se on niin vaikeaa ja multa käy helposti. Nyt, kun jaksoin viimein erota, niin siskonsa maksaa miehen laskut. Ihana vapauden tunne, kun ei ole kolmatta teiniä tossa narisemassa. Kotityöt hoituvat multa ja lapsilta helposti, eikä vituta koko ajan.

Aina vedotaan tuohon perfektionismiin. Menin aina siitä missä aita oli matalin. Syötiin eineksiä, siivottiin kerran viikkoon, lasten lelut saivat lojua muuten pitkin ja poikin, lasten vaatteisiin tai sisustamiseen en kiinnittänyt huomiota muilta osin, kuin siltä, että lapsilla oli puhtaat ja ehjät vaatteet. Ikkunoita ei pesty ikinä. Mutta siitä huolimatta tekemistä riitti, yövalvomiset (äidin asia), lasten kansssa tekeminen (äidin asia), päiväkoti- ja koulujutut (äidin asia), sairastuneen lapsen vieminen lääkäriin (äidin asia ja myöskin hoidontarpeen arviointi äidin asia), you name it. Ja näiden lisäksi välttämättömät päivittäiset toimet; sapuskaa, pyykkiä, jälkien siivoamista. En tiedä missä olisin voinut vähemmän tehdä ilman, että olis oltu lastensuojelun hampaissa.

Puhuin miehelle tästä epätasapainosta vuosia, mutta ei muutosta. Ja kyllä, olen katkera, lähinnä itselleni, että otin tuollaisen miehen ja katselin sitä ihan liian kauan.

Siis että  kotiäiti palkkaa aupaireja, siivoojia,vuokraa yksiötä ja lomailee viikkoja? On mammoilla lennokkaat jutut taas 

bgggffgf

Vierailija kirjoitti:

Kyllä todella miehenä tuntuu pahalta lukea näitä katkeria tilityksiä. Onko se henkilökohtainen uupuminen aina miehen syytä? Helppohan se on aina läheisistä löytää syyllinen kaikkeen. Ehkä sieltä omasta mielestä löytyy perfektionisti, joka ei koskaan voi olla tyytyväinen.

Ja miettikää vähän että jos te eroatte ja kun tietysti haluatte ne lapset mukaan, niin mitenkä se arki siitä muka helpottais kun on yksi vähemmän tuomassa rahaa perheeseen ja auttamassa kotitöissä yms. Kai se toimii, jos tarkoituksena on kostaa miehellenne mutta jos haluatte parempaa elämää lapsillenne ja itsellenne, niin en lähtisi eroamaan kovin helposti. Se on surkea ratkaisu.

Perheen työnjakoa koskevat keskustelut kannattaa käydä rakentavassa hengessä eikä siinä mielentilassa kun kaikki v-tuttaa. Ottakaa työnjako keskustelun alle ja miettikää. Ehkä miehennekin voi tuoda jonkin pointin mitä itse ette ole huomanut eli tyyliin hän ehkä korjaa autot ja pitää talotekniikan kasassa mikä myös on kotitöitä.

Juuri näin, kyllä miehenä kylmää miten hukassa naiset ovat.

Jos eksältäni kysyttäisiin niin hän varmaankin sanoisi minun olleen avuton ja perässä vedettävä. Unohti vaan ne yövalvomiset lasten kanssa, vaipanvaihdot, pyykkien ripustamisen kuivumaan, tiskien hoitamisen, kaupassa käymiset ja...naisen muisti on valikoiva. Neuvola- ja päivähoitoasiat jätin pääosin eksälle, mutta niihinkin osallistuin mitä töiltä ja opiskeluilta pystyin kun eksä niistä nalkutti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuvailit minun elämäni. Jonotan tässä parhaillani lääkäriin, ja kun saan ajan varattua, seuraavaksi teen jonkin irtioton. En ole koskaan ollut yksin hotellissa tms., mutta se tässä nyt on edessä.

Tsemppiä sulle, toivottavasti saat apua.

Mitä aiot sanoa lääkärille?

-ap

Anemiaoireet, lihasjumitusoireet, ylirasitusoireet, unihäiriöt, palautumiskyvyttömyys, jotain tällaista. En halua masennuslääkkeitä. Haluan lähetteen fyssarille ja hierontaan, jotta voin vain maata siellä yksin hiljaa. Haluan dg:n jostain vajeesta, johon annettava hoito edustaa mulle hemmottelua ja itseen keskittymistä, oli se sitten pinaattismoothie anemiaan tai valeriaana uneen. Haluan lääkärin määräyksen käydä yksin lenkillä monen monta kertaa viikossa.

Itsellä kaikki oireet ja syy oli niinkin "vähäpätöinen" kuin, että rautavarastot ammotti tyhjinä, eikä syytä löytynyt tälle. No reilu vuoden jälkeen on ne saanut nousemaan ja alkanut helpottamaan.