Lue keskustelun säännöt.
Tekis mieli vaan häipyä tästä perhe-elämästä
18.08.2020 |
Mä teen kaiken päin h.lvettiä, epäonnistun äitinä, vaimona, ihmisenä.
Vihaan arkea, oon sairas ja väsynyt enkä vaan jaksaisi enää mitään.
Pitäis aloittaa opiskelu syksyllä mutta en vaan pysty enkä jaksa. Just jaksan huonosti nukutun yön jälkeen nousta aamuisin.
Ja jos en mee, oon sitten luuseri työtön jota kaikki halveksii.
Hetken oon ollut "vaan" kotona ja oma perhekin tuntuu jo odottavan että tekisin jo jotain.
Silti tää perhe ei kovin hyvin pyörisi ilman mua.
Mitä mä voin enää tehdä?
Kommentit (165)
Samaa kokenut. Sanottiin vaan että olet vielä nuori, kyllä jaksat. Voi, voi mikähän sulla oikein on, mielenterveyskö reistailee. Kukaan ei ymmärtänyt tai ei halunnut, olin vaan outo ja aiheutin ihmettelyä lähipiirissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vikana on se, että luontainen perhe on tuhottu. Naiset on saatu uskomaan, että oikea tapa on mennä töihin ja viedä lapset hoitoon. Vaikka ei ole töitäkään tarjolla.
Todellisuudessa lapset tarvitsevat äitiä. Äiti vain ei voi kuunnella sitä, koska on sitten työtön luuseri. Yhteiskunnan pitäisi siis muuttua tunnustamaan kotiäitiys. Se on tärkeää. Nyt kotiäitiys on suorastaan rikos, joka.a pitää nopeasti "sovittaa".
Rikos kelle? Ei ainakaan lapsille, vaan muille kodin jo jättäneille uraputkiäideille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloituksella on 40 yläpeukkua ja 8 alapeukkua. AP haluaa häipyä ja hylätä perheensä.
Jos tämä olisi miehen tekemä, niin yläpeukkuja olisi 4, ja alapeukkuja 80 (Ellei olisi jo poistettu)
No jos lukisit kunnolla niin huomaisit että enhän mä halua hylätä perhettäni. Mähän oon uhrannut kaiken jaksamiseni mun perheeni vuoksi. Siksi (mm.) mä oonkin niin loppu.
Ei sillä ole väliä haluaisitko oikeasti sisimmässi vai et. Jos mies tekisi samanlaisen aloituksen, olisi tuloksena tuo päinvastainen peukutus. On näitä nähty
No, tulisko sulta plussaa, miinusta vai kaveripyyntö?
Sun täytyy itse miettiä, haluatko oikeasti opiskelemaan. Se ei ole kenenkään muun asia. Se voi tuoda uusia voimavaroja tai viedä niitä, kummalle puolelle vaaka kallistuu? Pohdiskele itse ensin ja keskustele sitten vakavasti miehesi kanssa. Jos perheen toimeentulo on tästä kiinni, voiko opiskelun aloittamista silti siirtää myöhempään tai löytyisikö joku muu ratkaisu? Tai miten helpottaa arkea? Voitteko ottaa viikkosiivoojan? Lastenhoitajan? Au pairin? Mimmoinen tukiverkosto teillä on?
Mietin tuota sun mahdollista harrastusta. En tarkoittanut välttämättä varsinaista "harrastusta", vaan mistä nauttisit. Se voi olla lukeminen, äänikirjojen kuuntelu, virkkaaminen, joku soitin tai vaikka vain joku lempparisarjan katsominen. Sitten sulla on oikeus tehdä sitä vaikka joka ilta tunnin verran ja miehesi ja lapset laittavat iltapalan pöytään, eikä se ole aina sun velvollisuus. Kuten tässä jo todettiin, myös äideillä on oikeus löhötä sohvalla. Ja mieluiten hyvällä omalla tunnolla, ilman että miettii sitä seuraavaa pyykkikonetta.
Jos elämä on pelkkää suorittamista, niin silloin ei jaksa kyllä kauaa. Mulla meni aivan liian kauan tajuta tämä ja mua harmittaa, etten jo aiemmin uskaltanut myöntää (itsellenikään), etten jaksa tätä tahtia. Omat tarpeet kuuluu priorisoida eikä laittaa viimeseksi taka-alalle. Eikä kaiken tarvitse olla täydellistä. Elämä on niiiin tasapainottelua. Mitkä asiat vie sulta energiaa, mistä saat energiaa?
Niinhän se on, elämä on tasapainottelua kuten 125 sanoo. Mutta lisäksi tilanteet muuttuvat. Kun on jossain määrin voimissaan, saa energiaa vaikka sitten virkkaamisesta. Kun ahdistus tai uupumus on pahempana, alkaa miettiä mitä kaikkea sillä koukulla voi tehdä. Tai ei muuten vain kestä olla paikallaan, alkaa kihelmöimään.
Joku sätti tuolla aiemmin itseään, kun ei edes harrastamaan ole toimertunut. Eli asia, jota tehdään jotta siitä saadaan ilomieltä ja energiaa, onkin muuttunut yhdeksi lisävelvollisuudeksi, vaikka kamelin selkä huojuu jo pahasti.
Lakatkaa rakkaat ihmiset arvottamasta itseänne noin julmasti. Ylipäätään, älkää arvottako itseänne, koska pluspuiolet jäävät kuitenkin kirjaamatta ja miinuspuolet painottuvat tuhatkertaisiksi. Vetäkää henkeä. Ja toistakaa prosessi. Muistakaa hengittää joka välissä uloskinpäin. Joka puhalluksella voi vaikka muistuttaa itseään, että jos itse on itsensä pahin mollaaja ja kurittaja, ei siinä pahoinvointiin tarvita mitään enempää.
Ja sitten, sitäkään ei pidä ajatella kritiikkinä. Irrottakaa tuo automaattinen syytösajatus. Ensin tekee kipeää, mutta vähitellen sitä oppii puhuttelemaan itseään lempeästi. Vaikka vain viiden minuutin pätkinä kun tilanne on paha eikä ole aikaa rentoutua kunnolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa miettiä, miten monta vuotta jaksat. Sun olosi ja psyykkinen vointi voi pahentua huomattavasti, jos jatkat elämää noin suuressa ristiriidassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eilen sanoin ääneen että ahdistaa se kouluun meno ja mies totesi että kyllähän sinne nyt hyvä olis mennä. Ei muuta.
Jos mä uskaltaisin luovuttaa ja päättää etten mä nyt mene sinne, ehkä myöhemmin, miten mä kestän selittää sen kaikille muille jotka kyselee että mitäs meinaat nyt tehdä elämälläs, jos mieheltäkään en saa mitään tukea.
Se olisi ihan järjettömän pettynyt varmasti siitäkin ja suhde kiristyis entisestään, koko perheen tilanne, kun kaikkia ärsyttäisi että mä oon vaan kotona.Eihän tuo ole edes keskustelu. Noin isosta asiasta pitää pystyä keskustelemaan joko kunnolla tai sitten jonkun toisen kanssa. Ei tuo ole tilanne, jossa sinä kokeilet varpaalla vettä ja aprikoit, ilkeääkö sinne pulahtaa, ja mies hoputtaa koska olet hänen tiellään kapealla laiturilla ja sillä välin hänelle tulee vilu odotellessa vuoroaan. Etkä ole laskuvarjojääkäri, jonka on joko hypättävä heti vuorollaan koneesta tai tultava perässä tulevan ulostönäisemäksi, koska tilanne on elämän tai kuoleman kysymys.
Teidän pitäisi pystyä oikeasti keskustelemaan, mitkä syyt puoltavat ja mitkä eivät puolla kouluunmenoa. Jos sinua millään tapaa painostetaan ja olet vielä ihminen, joka ei pysty pitämään puoliaan, tilanne on vaikea.
Mitä jos kertoisit niistä syistä tässä. Niistä jotka puoltavat ja niistä jotka puhuvat vastaan.
Muille ihmisille tilanne taas ei kuulu mitenkään. Heidän utelunsa voi torpata tai väistää, jos niihin ei voi antaa tyhjentävää lyhyttä vastausta.
Mikä kotona olemisessasi ärsyttäisi muita? Onko perussyy taloudellinen, vai onko mukana jopa samanaikaista turhautumista siihen, että ollessasi koko ajan saatavilla olet oikeastaan myös heidän tiellään, estämässä heitä itsenäistymästä. On mahdollista, että he samaan aikaan syyllistävät ja sitovat sinua kotiin kun yrittävät potkia sinua myös ulkomaailmaan. Ristiriitaiset odotukset.
Ei niin, tuollaisia meidän "keskustelut" on.
Se on niin turhauttavaa kun jos yrittäisin saada pitkää ja pohtivaa keskustelua aikaan, se vaan ei lähde.
Eikä mies koskaan kysy mitä kuuluu, onko kaikki hyvin, miksi ahdista jne. Ja jos mä sanon kysymättä niin tuollaista se on. No enpä mäkään silti enää mitään kysele, kun oon vaan jättänyt pois sen mielipahan että mä jän aina yksin ajatusteni kanssa.
Sille tuntuu olevan tärkeintä työ, seksi ja raha (vaikkei meillä sitä todellakaan ole ylimääräistä), ei mikään henkinen hyvinvointi.
Ei se mua hauku sanallisesti, ei huuda, on hyvä muille, auttavainen jne. Mutta henkistä tukea siltä ei saa, lastenkin kanssa vähän sellainen tönkkö.
No, koulu. Mä en oikeasti haluaisi mennä, pelottaa ja ahdistaa ajatus mitä lähemmäs se tulee.
Pelkään sitä esintymistä oikeasti. Ja ahdistun siitä ajatuksesta että täytyy alkaa taas suorittaa täysillä aamuherätyksistä lähtien. Enkä tiedä enää kiinnostaako mua koko ala enää.
Mun pitää sinne silti mennä koska sen kautta olisi hyvinpalkattuja töitä helposti saatavilla tulevaisuudessa. Nykyisinkin saan melko hyvin töitä, mutta ala henkisesti raskas.
Mä en tiedä miksi muita ärsyttää mun kotona olo. Miestä tietenkin siksi että hän tekee pitkää päivää ja mä vaan oon. Joskus sanoi että jonkunhan se pitää töissäkin käydä. Tuokin yksi töksäytys jolle ei mitään selitystä ja siitä ei enempää puhuttu.
Teinejä kai ärsyttää että oon aina kotona, en tiedä. Ja kokevat, ainakin vanhin, sen kai nolona kun kavereiden äidit ovat uraohjuksia ja mä vaan oon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:lle
Luulen että ongelmat ovat muualla kuin perhe-elämässäsi. Vaikutat käyvän täysin ylikierroksilla ja masentuneelta. Toivottavasti saat apua.
Kiitos, niin mä varmaan käynkin.
Just itse mietin tässä että mä oon aina järjestänyt kaiken niin että kaikilla olisi hyvä olla. Samalla pilannut omaa elämää.
Ja hyvän vauhdin oon toki saanut erittäin tasapainottomasta lapsuudesta.
Mutta sitähän ei voi syyttää koska aikuisena pitäisi kai silti osata hoitaa asiansa vaikka lapsuus ois ollut mitä.En taida enää tietää missä kohtaa mun pitäisi sanoa että tämä ei nyt ole mahdollista, tyydy siihen mitä on.
Siinä on hyvä tavoite, että aikuisena oppisi hoitamaan asiansa ja huolehtimaan omista tarpeistaan silloinkin, kun muidenkin tarpeet pitää ottaa huomioon. Mutta jos se ei ole ollut kasvuympäristössä itsestäänselvyys, niin siihen pääseminen vaatii paljon työtä ja treeniä, ja apua muilta ihmisiltä, koska ilman valmentajaa et tiedä mitä treenata, ja mikä meni taas kerran vikaan.
Onnellisessa tilanteessa tosiaan puoliso voi toimia valmentajana. Mutta jos lapsuutesi on ollut huono, erittäin todennäköisesti puolisovalintasikin sopii itsensätypistäjälle, joka olit. Siinä on kova paikka ympäröiville ihmisille kasvaa mukana, kun kynnysmatto alkaa kasvaa takaisin ihmiseksi.
Muistathan, että täydellisen hyvien olojen järjestäminen omalle perheelle ei ole optimi. Heistä tulee silloin röyhkeitä ja itsekeskeisiä. Ihminen kun tarvitsee ympäristöltään tiukkaakin palautetta silloin kun hilluu toisten varpaille.
Kyllä, mun kaikki miesvalinnat ovat aikoinaan olleet jotenkin "epäterveitä". Isääni ei oo oikein koskaan kiinnostanut mun elämä, mutta oon silti kokenut aina olevani hänelle jonkinlainen häpeä ja taakka. Siitä kai se osaksi johtuu. Kadehdin ystävääni jolla on ihana isäsuhde.
Tuo on hyvä muistutus, mä oon yrittänyt tehdä perheeni eteen kaiken niin hyvin kuin voin ja siihen kai ovat oppineet että äiti järjestää aina kaiken.
Vierailija kirjoitti:
Sun täytyy itse miettiä, haluatko oikeasti opiskelemaan. Se ei ole kenenkään muun asia. Se voi tuoda uusia voimavaroja tai viedä niitä, kummalle puolelle vaaka kallistuu? Pohdiskele itse ensin ja keskustele sitten vakavasti miehesi kanssa. Jos perheen toimeentulo on tästä kiinni, voiko opiskelun aloittamista silti siirtää myöhempään tai löytyisikö joku muu ratkaisu? Tai miten helpottaa arkea? Voitteko ottaa viikkosiivoojan? Lastenhoitajan? Au pairin? Mimmoinen tukiverkosto teillä on?
Mietin tuota sun mahdollista harrastusta. En tarkoittanut välttämättä varsinaista "harrastusta", vaan mistä nauttisit. Se voi olla lukeminen, äänikirjojen kuuntelu, virkkaaminen, joku soitin tai vaikka vain joku lempparisarjan katsominen. Sitten sulla on oikeus tehdä sitä vaikka joka ilta tunnin verran ja miehesi ja lapset laittavat iltapalan pöytään, eikä se ole aina sun velvollisuus. Kuten tässä jo todettiin, myös äideillä on oikeus löhötä sohvalla. Ja mieluiten hyvällä omalla tunnolla, ilman että miettii sitä seuraavaa pyykkikonetta.
Jos elämä on pelkkää suorittamista, niin silloin ei jaksa kyllä kauaa. Mulla meni aivan liian kauan tajuta tämä ja mua harmittaa, etten jo aiemmin uskaltanut myöntää (itsellenikään), etten jaksa tätä tahtia. Omat tarpeet kuuluu priorisoida eikä laittaa viimeseksi taka-alalle. Eikä kaiken tarvitse olla täydellistä. Elämä on niiiin tasapainottelua. Mitkä asiat vie sulta energiaa, mistä saat energiaa?
Se vie multa jo voimavaroja jo nyt, koska en vaan osaa nähdä sitä piristävänä asiana. Enemmän sellaisena pakkona joka nyt vaan täytyy ja jota en uskalla enää perua koska olisin sitten se luuseri?
Mä en enää aina jaksa edes suorittaa, välillä oon vaan kun en muuhun pysty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lorvikatarriako pukkaa? Lääkärille mars.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tarvitset Ap pienen loman. Itseksesi.
Miehelle kerrot tilanteen, että nyt on pääkoppa täynnä.
Siellä lomalla saat miettiä ja miettiä.
Kuvittele elämääsi ilman lapsia ja miestäsi.
Että perheesi ei koskaan enää olisi sinun.
Mieti olisitki onnellisempi jossain muualla, toisessa kaupungissa, vapaana kaikesta oravanpyörästä uuden ihmisen kanssa.
Kuvittele asioita muutama vuosi eteenpäin ja harkitse tarkkaan mitä elämältä haluat.
Teet omat valintasi, kerro niistä ajoissa puolisollesi ja lapsillesi jos et enää vaan jaksa noin. Rehellisyys palkitaan aikanaan takuulla.Oletko kirjoittaja itse tuon tehnyt vai onko mutuilua? Äkkiseltään tuntuu hieman jopa syyllistävältä kehottaa lähteä miettimään että perhe ei koskaan enää olisi oma jotta sillä ajatuksella sitten jaksaisi pidempään tuota hullunmyllyä ja henkistä ja fyysistä pahoinvointia. Eihän se kaiken jättäminen edes ole realistinen vaihtoehto. Rohkenen myös epäillä miten mies on mukana tuossa keskustelussa kun ap tulee valaistuneena lomiltaan jos ei tähänkään mennessä ole oivaltanut että ap on palanut jo loppuun.
Ehkä mun otsikko ja teksti on vähän harhaanjohtava, mutta en mä tosiaan haaveile siitä että menettäisin perheeni.
Enemmänkin siitä että jaksaisin paremmin, myös olla parempi äiti.Jos mä lähtisin lomalle, en kuluttaisi aikaani siihen että miettisin miltä tuntuu olla ilman perhettä.
Nauttisin olostani mahdollisimman hyvin.
Kerran tein lyhyen tuollaisen ja tekisin ehdottomasti nyt viikonkin pituisen jos ei olisi tätä hiton koronaa.
Tuntuu ettei hetkeen ole oikea aika kun korona vaanii joka nurkalla.Huomaatko, syyllistit heti itseäsi (huono aloitus) kun joku kirjoitti liibalaabaa ja HÄNELTÄ siitä kysyttiin.
No mutta, mitä koronaan tulee niin Suomessa on tällä hetkellä joitain kymmeniä tapauksia 5,5 miljoonaa asukasta kohden ja luvuissa on (kai) mukana ulkomailta tartunnan saaneet Suomeen saapujat. En usko että jos vuokramökin jostain vuokraat, air BnB kämpän otat hetkeksi tai majoitut johonkin Keski-Suomalaiseen pikkukaupungin hotelliin niin korona siellä sen pahemmin vaanii metsälenkeillä kun kotonakaan jos varovaisuutta noudattaa (etäisyys, maski, käsihygienia).
Mä kyllä vissiin kyttään virheitäni ja syyyän itseäni kaikesta.
Mä oon tehnyt isoja virheitä, mutta pitäis sitä kai osata olla itselleen armollinen jotenkin.Sitten kun tarpeeksi kauan tuota teen että kestän vaan ja ruoskin itseeni, hajoan ja huudan ja syytän muita jostain sotkusta tms.
Just niin kuin joku tuossa kirjoitti, panttaan tietynlaisia tunteita kai.
Mulle jää tosi usein näissä tämän tyyppisissä ketjuissa epäselväksi että mitä ne niin massiiviset virheet on mistä kannattaa rangaista itseään koko loppuelämä. Sinänsä tunnistan sen mindsetin että jatkuvasti pyörittelee vanhoja juttuja ja vaikka olisi hetken onnellista seesteistä aikaa niin pilaa sen itseltään kun mielen valtaa ajatukset siitä että mitä olisi pitänyt ja pitäisi jne eikä hetken rauhaa.
Se mikä sai minut tuosta irrottautumaan oli itseasiassa se että eräs läheiseni koitti ruoskia minua omilla epävarmuuksillani saadakseen mitä haluaa. Siinä vaiheessa tajusin että ei helvata, nämä asiat ei tähän tilanteeseen kuulu mitenkään eikä kukaan joka minusta välittää siinä tai missään tilanteessa sellaista tee, mukaanlukien itseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuinka paljon luulet lapsuutesi vaikuttaneen nykyiseen toimintaasi. Oma lapsuuteni oli alkoholin kyllästämä ja luulen, että siitä johtuen olen ponnistellut ollakseni parempi äiti kuin omani, mutta oman hyvinvointini kustannuksella. Nuorena valitsin vieläpä mieheksi perässävedettävän kivireen ja kaksi lastakin tein. Tällä iällä ja elämänkokemuksella juoksisin ja lujaa tuollaista miestä karkuun... Joten lisäksi syytän itseäni nuoruuden typeryydestä.
Vierailija kirjoitti:
Vikana on se, että luontainen perhe on tuhottu. Naiset on saatu uskomaan, että oikea tapa on mennä töihin ja viedä lapset hoitoon. Vaikka ei ole töitäkään tarjolla.
Todellisuudessa lapset tarvitsevat äitiä. Äiti vain ei voi kuunnella sitä, koska on sitten työtön luuseri. Yhteiskunnan pitäisi siis muuttua tunnustamaan kotiäitiys. Se on tärkeää. Nyt kotiäitiys on suorastaan rikos, joka.a pitää nopeasti "sovittaa".
Rikos kelle? Ei ainakaan lapsille, vaan muille kodin jo jättäneille uraputkiäideille.
Mutta kotiäidin pitäisi olla myäs energinen ja nauttia perheensä tarpeiden täyttämisestä. Ap kuulostaa enemmänkin ihmiseltä, joka haluaisi elää ikuista nuoruuttaan ja kaipaa runsaasti omaa aikaa ja laiskottelua. Kotiäidin työ on kovaa työtä 24/7. Siinä aitten myös passataan kunnolla sitä miestäkin, joka elättää perheen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lorvikatarriako pukkaa? Lääkärille mars.
Joo sitähän tää. Lapsena jo sain kuulla olevani laiska. Aikuisena ymmärsin että oon ollut jo lapsena sairas eikä mulla oo oikeastaan koskaan ollut normaalia määrää energiaa. Silloin ei vaan kukaan tajunnut tutkia mitään veriarvoja ja sydänjuttuja.
Mutta siitäkin juontaa varmaan se että tavoittelen täydellisyyttä kaikessa ja kun en siihen pysty, voimat vaan loppuu.
Vierailija kirjoitti:
Niinhän se on, elämä on tasapainottelua kuten 125 sanoo. Mutta lisäksi tilanteet muuttuvat. Kun on jossain määrin voimissaan, saa energiaa vaikka sitten virkkaamisesta. Kun ahdistus tai uupumus on pahempana, alkaa miettiä mitä kaikkea sillä koukulla voi tehdä. Tai ei muuten vain kestä olla paikallaan, alkaa kihelmöimään.
Joku sätti tuolla aiemmin itseään, kun ei edes harrastamaan ole toimertunut. Eli asia, jota tehdään jotta siitä saadaan ilomieltä ja energiaa, onkin muuttunut yhdeksi lisävelvollisuudeksi, vaikka kamelin selkä huojuu jo pahasti.
Lakatkaa rakkaat ihmiset arvottamasta itseänne noin julmasti. Ylipäätään, älkää arvottako itseänne, koska pluspuiolet jäävät kuitenkin kirjaamatta ja miinuspuolet painottuvat tuhatkertaisiksi. Vetäkää henkeä. Ja toistakaa prosessi. Muistakaa hengittää joka välissä uloskinpäin. Joka puhalluksella voi vaikka muistuttaa itseään, että jos itse on itsensä pahin mollaaja ja kurittaja, ei siinä pahoinvointiin tarvita mitään enempää.
Ja sitten, sitäkään ei pidä ajatella kritiikkinä. Irrottakaa tuo automaattinen syytösajatus. Ensin tekee kipeää, mutta vähitellen sitä oppii puhuttelemaan itseään lempeästi. Vaikka vain viiden minuutin pätkinä kun tilanne on paha eikä ole aikaa rentoutua kunnolla.
Mutta jos ympäristö arvottaa?
En miettisi niitä opiskeluja niinkään sitä kautta että haluatko opiskella vaan haluatko saavuttaa sen minkä opinnot auttavat saavuttamaan. Eihän sinne sen koulun takia mennä. Ja vielä sen jälkeen miettimään asian realistisesti sitä kautta että kun ilmeisesti et vielä vanha ole niin haluatko jatkossa lapsien lähdettyä (ja jätettyäsi miehen) sen elämän jonka vanha työ ja nykyinen tilanne tarjoaa vai opintojen tarjoaman polun.
Vierailija kirjoitti:
Kuinka paljon luulet lapsuutesi vaikuttaneen nykyiseen toimintaasi. Oma lapsuuteni oli alkoholin kyllästämä ja luulen, että siitä johtuen olen ponnistellut ollakseni parempi äiti kuin omani, mutta oman hyvinvointini kustannuksella. Nuorena valitsin vieläpä mieheksi perässävedettävän kivireen ja kaksi lastakin tein. Tällä iällä ja elämänkokemuksella juoksisin ja lujaa tuollaista miestä karkuun... Joten lisäksi syytän itseäni nuoruuden typeryydestä.
Paljon, mutta olen ymmärtänyt sen vasta aikuisena pikku hiljaa. Syytin itseäni aina lapsena ja nuorena monesta asiasta.
Vanhempani erosivat kun olin pieni. Isää ei ole kiinnostanut kuin pakosta, nyt vasta vanhemmalla iällä koittaa omalla tavallaan rakentaa suhdetta mutta onhan se aika kylmää jo.
Äiti oli aina enemmän ja vähemmän masentuntu ja alkoholisoitunut. Töissä kävi kuitenkin.
Mutta oli puhumaton ja osasi sysätä mun päälle monet asiat jotka oli liian raskaita lapsen kantaa. Senkin oon vasta aikuisena ymmärtänyt.
Oon katkera siitä ettei mua oo kukaan koskaan ohjannut elämään, oisin voinut saavuttaa vaikka mitä ja jättää monia virheitä tekemättä jos joku olisi potkinut lukemaan läksyt ja suunnittelemaan tulevaisuutta.
Mä oon vaan ollut vähän kuin tuulen viemänä.
Lapset jo teinejä? Nehän kykenee vastaamaan arkiaskareistaan jo itse!
Vierailija kirjoitti:
En miettisi niitä opiskeluja niinkään sitä kautta että haluatko opiskella vaan haluatko saavuttaa sen minkä opinnot auttavat saavuttamaan. Eihän sinne sen koulun takia mennä. Ja vielä sen jälkeen miettimään asian realistisesti sitä kautta että kun ilmeisesti et vielä vanha ole niin haluatko jatkossa lapsien lähdettyä (ja jätettyäsi miehen) sen elämän jonka vanha työ ja nykyinen tilanne tarjoaa vai opintojen tarjoaman polun.
Oon 40.
Kyllä, hyvä pointti. Ja toki haluan sen paremman tulevaisuuden uuden ammatin myötä.
Kun vain pääsisi siitä pelosta ja jännityksestä ja saisi voimaa vaan puskea itsensä eteen päin.
Palsta menee kiinni. Kiitos kaikille ja hyvää yötä <3
Siinä on hyvä tavoite, että aikuisena oppisi hoitamaan asiansa ja huolehtimaan omista tarpeistaan silloinkin, kun muidenkin tarpeet pitää ottaa huomioon. Mutta jos se ei ole ollut kasvuympäristössä itsestäänselvyys, niin siihen pääseminen vaatii paljon työtä ja treeniä, ja apua muilta ihmisiltä, koska ilman valmentajaa et tiedä mitä treenata, ja mikä meni taas kerran vikaan.
Onnellisessa tilanteessa tosiaan puoliso voi toimia valmentajana. Mutta jos lapsuutesi on ollut huono, erittäin todennäköisesti puolisovalintasikin sopii itsensätypistäjälle, joka olit. Siinä on kova paikka ympäröiville ihmisille kasvaa mukana, kun kynnysmatto alkaa kasvaa takaisin ihmiseksi.
Muistathan, että täydellisen hyvien olojen järjestäminen omalle perheelle ei ole optimi. Heistä tulee silloin röyhkeitä ja itsekeskeisiä. Ihminen kun tarvitsee ympäristöltään tiukkaakin palautetta silloin kun hilluu toisten varpaille.