Tekis mieli vaan häipyä tästä perhe-elämästä

Vierailija kirjoitti:

Aloituksella on 40 yläpeukkua ja 8 alapeukkua. AP haluaa häipyä ja hylätä perheensä.

Jos tämä olisi miehen tekemä, niin yläpeukkuja olisi 4, ja alapeukkuja 80 (Ellei olisi jo poistettu)

Hahhah

Olet aivan oikeassa!

Vierailija kirjoitti:

Aloituksella on 40 yläpeukkua ja 8 alapeukkua. AP haluaa häipyä ja hylätä perheensä.

Jos tämä olisi miehen tekemä, niin yläpeukkuja olisi 4, ja alapeukkuja 80 (Ellei olisi jo poistettu)

No jos lukisit kunnolla niin huomaisit että enhän mä halua hylätä perhettäni. Mähän oon uhrannut kaiken jaksamiseni mun perheeni vuoksi. Siksi (mm.) mä oonkin niin loppu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuvailit minun elämäni. Jonotan tässä parhaillani lääkäriin, ja kun saan ajan varattua, seuraavaksi teen jonkin irtioton. En ole koskaan ollut yksin hotellissa tms., mutta se tässä nyt on edessä.

Tsemppiä sulle, toivottavasti saat apua.

Mitä aiot sanoa lääkärille?

-ap

Anemiaoireet, lihasjumitusoireet, ylirasitusoireet, unihäiriöt, palautumiskyvyttömyys, jotain tällaista. En halua masennuslääkkeitä. Haluan lähetteen fyssarille ja hierontaan, jotta voin vain maata siellä yksin hiljaa. Haluan dg:n jostain vajeesta, johon annettava hoito edustaa mulle hemmottelua ja itseen keskittymistä, oli se sitten pinaattismoothie anemiaan tai valeriaana uneen. Haluan lääkärin määräyksen käydä yksin lenkillä monen monta kertaa viikossa.

Ei lääkäri tee diagnooseja ja kirjoittele lähetteitä potilaan toiveiden mukaan, vaan sen mukaan mitä sairauksia toteaa potilaalla olevan. AP: n kyllä kannattaisi mennä lääkärille ja kertoa tilanteensa rehellisesti ja mahdollisimman tarkkaan. Ei tuollaisesta tilanteesta ihan omin avuin selviä eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Köö kirjoitti:

Mee hetkeksi vaikka hotelliin ja rentoudu ihan yksin. Johonki kylpylähotelliin. Kerro perheelle että et jaksa enää etkä ole varma palaatko takaisin. Kylpyläloman aikana mieti järkevät ehdot paluulle äläkä suostu tekemään enempää töitä kuin muut. Palaa vasta, jos huomaat ehtojen toteutuvan.

Oletko helvetti tosissasi? Ihan oikeasti? Mietitkö yhtään niitä lapsia tätä paskaa kirjoittaessasi?

Asiaa tuo kirjoitti, ei tietenkään lapsille sanota noin vaan puolisolle. Tottakai järkevät ehdot saa vaatia!!

Masentuneelta vaikutat.

Liikaa samanlaista elämää putkeen vuosiakausia, ilman kunnollista virkistäytymistä välillä.

Jonkilaiselta loppuunpalamiselta tuo tuntuu.

Tottahan lähdet opiskelemaan, se tuo vaihtelua ja työllistymisen.

Jos on myös fyysisiä kipuja särkyjä, se tuo elämään vain lisää kyllästymistä, ärsyyntynyttä ja pahantuulista oloa.

Kävisin sinunan lääkärillä ja tekisin vähitellen muutoksia elämään.

Jo opiskelemaan lähteminen on suuri muutos perheessä, mikä myös tuo aluksi mukanaan uuttaa stressiä.

Mutta kyllä se siitä lähtee kuitenkin menenmään, aivan varmasti.

Muutos on vain hyväksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen myös väsynyt perhe-elämään. Mulla 12 sairautta ja olen vaan kotona, mies pitää mua terveenä. Joka päivä aamuisin, hän ja esiteini kiukuttelevat kun joutuvat lähtemään töihin/kouluun. Mies laittaa jatkuvasti watsup viestejä joissa valittaa raskasta ja pienipalkkaista työtään

Tulee illalla töistä ja taas se valitus alkaa, kuinka joka paikka särkee, oli paska ja raskas päivä yms. Mitä mun pitäisi tehdä?

Olisiko kenelläkään neuvoja minulle?

Sun tilanteessa mä pakottaisin miehen ja lapsen jonkun järkevän lääkärin juttusille yhdessä sun kanssa.

Se vois ehkä avata sun tilaasi ja saada avattua niiden silmiä?

Voimia sulle!

-ap

P.s. Kevennyksenä pitää sanoa että puhelin halusi kirjoittaa "viiniä sulle".

Ehkä me kaikki voidaan tänä iltana kippistää toisillemme, viinillä tai vaikka iltateellä.

Vierailija kirjoitti:

Sama täällä. Lapsi onneksi jo 10-vuotias, niin kahdeksan vuoden päästä helpottaa. Otin koiran, jotta pääsen edes sen varjolla yksin lenkille. Nyt en jaksaisi sitäkään. 

Ja tosiaan ei tässä mitkään kylpylähotellit auta. Monta kertaa mennyt ja itkenyt tai nukkunut vaan, silti väsyneempi tullessa kuin mennessä.

Masennus, totta kai, mutta helvetinkös sille teet. Perhearki on ihan myrkkyä jatkuvasti toistuvine ruuanlaittoineen ja sotkuineen. Mies tekee puolet joo, mutta mä en jaksa edes sitä toista puolta. 

Haluaisin mennä luostariin. En ole uskonnollinen, mutta se olisi lähinnä unelmiani. Mutta kun lapsi, niin pakko sinnitellä. Tämmöistä monen naisen elämä on, on aina ollut. 

Ei elämän tarvitse olla tuollaista, masennukseen on saatavilla apua. Ajattele lastasi jos et itseäsi ajattele, lapsen takia sinun pitäisi hoitaa masennuksesi pois!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloituksella on 40 yläpeukkua ja 8 alapeukkua. AP haluaa häipyä ja hylätä perheensä.

Jos tämä olisi miehen tekemä, niin yläpeukkuja olisi 4, ja alapeukkuja 80 (Ellei olisi jo poistettu)

No jos lukisit kunnolla niin huomaisit että enhän mä halua hylätä perhettäni. Mähän oon uhrannut kaiken jaksamiseni mun perheeni vuoksi. Siksi (mm.) mä oonkin niin loppu.

Ei sillä ole väliä haluaisitko oikeasti sisimmässi vai et. Jos mies tekisi samanlaisen aloituksen, olisi tuloksena tuo päinvastainen peukutus. On näitä nähty

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuvailit minun elämäni. Jonotan tässä parhaillani lääkäriin, ja kun saan ajan varattua, seuraavaksi teen jonkin irtioton. En ole koskaan ollut yksin hotellissa tms., mutta se tässä nyt on edessä.

Tsemppiä sulle, toivottavasti saat apua.

Mitä aiot sanoa lääkärille?

-ap

Anemiaoireet, lihasjumitusoireet, ylirasitusoireet, unihäiriöt, palautumiskyvyttömyys, jotain tällaista. En halua masennuslääkkeitä. Haluan lähetteen fyssarille ja hierontaan, jotta voin vain maata siellä yksin hiljaa. Haluan dg:n jostain vajeesta, johon annettava hoito edustaa mulle hemmottelua ja itseen keskittymistä, oli se sitten pinaattismoothie anemiaan tai valeriaana uneen. Haluan lääkärin määräyksen käydä yksin lenkillä monen monta kertaa viikossa.

Ei lääkäri tee diagnooseja ja kirjoittele lähetteitä potilaan toiveiden mukaan, vaan sen mukaan mitä sairauksia toteaa potilaalla olevan. AP: n kyllä kannattaisi mennä lääkärille ja kertoa tilanteensa rehellisesti ja mahdollisimman tarkkaan. Ei tuollaisesta tilanteesta ihan omin avuin selviä eteenpäin.

Niin, ei kai selviäkään.

Mä oon aina vähän piilotellut ongelmiani, pitäis vaan saada nyt se rohkeus pyytää rehellisesti apua.

Tää on eka kerta kun myönnän "ääneen" joitain asioita.

Kiitos oikeasti asiallisista vastauksista ja neuvoista!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:lle

Luulen että ongelmat ovat muualla kuin perhe-elämässäsi. Vaikutat käyvän täysin ylikierroksilla ja masentuneelta. Toivottavasti saat apua.

Kiitos, niin mä varmaan käynkin.

Just itse mietin tässä että mä oon aina järjestänyt kaiken niin että kaikilla olisi hyvä olla. Samalla pilannut omaa elämää.

Ja hyvän vauhdin oon toki saanut erittäin tasapainottomasta lapsuudesta.

Mutta sitähän ei voi syyttää koska aikuisena pitäisi kai silti osata hoitaa asiansa vaikka lapsuus ois ollut mitä.

En taida enää tietää missä kohtaa mun pitäisi sanoa että tämä ei nyt ole mahdollista, tyydy siihen mitä on.

Ei aikuisenakaan automaattisesti osaa toimia omaksi parhaakseen. Itse asiassa juuri moni nainen hoitaa ja huolehtii ja auttaa jatkuvasti, unohtaen samalla omat tarpeensa, tunteensa ja hyvinvointinsa ihan kokonaan. On tärkeää oppia tuntemaan oman jaksamisen rajat. Ap, sinun jaksamisesi rajat ovat ilmeisesti tulleet jo aikaa sitten vastaan ja olet jatkanut siitä huolimatta. Arvelen eträ tarvitset ensin lepoa ja palautumista, sen jälkeen kunnollista terapiaa jossa opettelet kuuntelemaan ja havainnoimaan itseäsi ja tunteitasi ja toimimaan siten, ettet ylikuormitu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole aloittaja, vaan tuo, joka sekosi. On kokemusta autopilotilla puskemisesta, kutsuin sitä kylläkin survival modeksi. Sillä tavalla voi edetä hetken, mutta seinä tulee jossain kohtaa vastaan, jos aina vain suorittaa saamatta siitä mitään iloa ja tinkimällä omista tarpeista. Aloittajalla kuitenkin on hyvä tilanne sikäli, että hän ymmärtää jaksamisen rajansa. Mietin vain, että kannattaisiko kuitenkin yrittää puhua läheisille, ystäville tai sisruksille tai jollekin? Aika moni on näinä aikoina uupunut ja sitä kautta voisi saada ymmärrystä. Omalla kohdallani ihmiset olivat yllättävänkin ymmärtäväisiä.

Tää on totta, mutta en mä keksi kenelle. Ehkä terapia ois paras.

Kun mies olisi mun unelmissa se jolle vois avautua ja jonka kanssa vois pitkästi puhua asioista. Se on toki itsekin väsynyt elämästä ja töistä. Muut niin läheiset ovat itsekin ruuhkavuosissa, en viitsi kaataa heille tätä.

Mä voisin kyllä nyt vaan luovuttaa, jättää sen opiskelun, olla kotona vielä tai etsiä vaikka etätöitä.

Mutta sitten mä vasta itseeni vihaankin, päästän tuon opuskelumahdolliduuden käsistäni. Mokaan senkin.

Pakko mun on se aloittaa. Mutta miten ihmeessä pystyn ja jaksan, sitä en tiedä.

Pysähtyisitkö nyt tuohon - et viitsi kaataa heille tätä. Huomaatko, miten vähän uskallat olla olemassa? Olet toivottavasti heille tärkeä ihminen. Toisin sanoen, heidän pitää tietää, jos sinulla on ongelmia, jos he ovat täysivaltaisia. Vajaavaltaisiakin on syytä informoida heille soveltuvin osin.

Jos tilanne on sellainen, että ympärilläsi on vain ihmisiä joille ei oikeasti voi kertoa jos ongelmia on, sitten olet tosiaan terapian tarpeessa. Joko siksi, että ympäristösi on pelkkä rasite, tai siksi, että et osaa luottaa keneenkään.

En haluaisi olla ikävä, mutta vaarana on, että lääkäri määrää vain pillereitä avuksesi. Se tuskin on kannattavaa pitkässä juoksussa, joten varaudu siihen, että joudut tekemään töitä saadaksesi muuta apua.

Vain superihminen pystyy hoitamaan perheen, työn ja opiskelun yhtä aikaa kunnolla ja silloin kyllä pitää olla kumppani, joka hoitaa oman osuutensa (1/2) kaikista kodin töistä. 

Itse olen hoitanut opinnot kokonaan loppuun ja hankkinut hyvän työpaikan ennen perheen perustamista. Lapsia emme ole hankkineet kuin yhden, jotta saamme toteuttaa itseämme työssämme ja jotta meillä on varaa maksaa tarvittaessa vaikkapa lapsen opinnot ulkomaisessa yliopistossa. 

En odottanut, että koska lapsi täyttää 18 vuotta ja pääsen eroon hänestä. Yritin nauttia joka päivästä. Pieni perhe on ilo, ei taakka. Miksihän niin monet eroavat kahden lapsen hankkimisen jälkeen?

Vierailija kirjoitti:

Mä olen myös väsynyt perhe-elämään. Mulla 12 sairautta ja olen vaan kotona, mies pitää mua terveenä. Joka päivä aamuisin, hän ja esiteini kiukuttelevat kun joutuvat lähtemään töihin/kouluun. Mies laittaa jatkuvasti watsup viestejä joissa valittaa raskasta ja pienipalkkaista työtään

Tulee illalla töistä ja taas se valitus alkaa, kuinka joka paikka särkee, oli paska ja raskas päivä yms. Mitä mun pitäisi tehdä?

Laittaa ehdot. Jos haluaa myötätuntoa, pitää myös itse sitä jakaa. Tai miten sen nyt sitten muotoiletkaan, mutta periaatehan on yksinkertainen. Et voi loputtomiin joustaa noin että samaan aikaan sinun tarpeitasi ei saa olla ja toisen tarpeet vaativat kaiken huomion.

Voisitko antaa esimerkin tuosta viestipommituksesta. Että millaista viestiä sieltä tulee. Pitääkö mies sinua äitinään, millainen ihminen valittaa kesken työpäivän kotiin jatkuvalla syötöllä, miten kamalaa siellä on? Nimittäin kuulostaa aika oudolta sellainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole aloittaja, vaan tuo, joka sekosi. On kokemusta autopilotilla puskemisesta, kutsuin sitä kylläkin survival modeksi. Sillä tavalla voi edetä hetken, mutta seinä tulee jossain kohtaa vastaan, jos aina vain suorittaa saamatta siitä mitään iloa ja tinkimällä omista tarpeista. Aloittajalla kuitenkin on hyvä tilanne sikäli, että hän ymmärtää jaksamisen rajansa. Mietin vain, että kannattaisiko kuitenkin yrittää puhua läheisille, ystäville tai sisruksille tai jollekin? Aika moni on näinä aikoina uupunut ja sitä kautta voisi saada ymmärrystä. Omalla kohdallani ihmiset olivat yllättävänkin ymmärtäväisiä.

Tää on totta, mutta en mä keksi kenelle. Ehkä terapia ois paras.

Kun mies olisi mun unelmissa se jolle vois avautua ja jonka kanssa vois pitkästi puhua asioista. Se on toki itsekin väsynyt elämästä ja töistä. Muut niin läheiset ovat itsekin ruuhkavuosissa, en viitsi kaataa heille tätä.

Mä voisin kyllä nyt vaan luovuttaa, jättää sen opiskelun, olla kotona vielä tai etsiä vaikka etätöitä.

Mutta sitten mä vasta itseeni vihaankin, päästän tuon opuskelumahdolliduuden käsistäni. Mokaan senkin.

Pakko mun on se aloittaa. Mutta miten ihmeessä pystyn ja jaksan, sitä en tiedä.

Pysähtyisitkö nyt tuohon - et viitsi kaataa heille tätä. Huomaatko, miten vähän uskallat olla olemassa? Olet toivottavasti heille tärkeä ihminen. Toisin sanoen, heidän pitää tietää, jos sinulla on ongelmia, jos he ovat täysivaltaisia. Vajaavaltaisiakin on syytä informoida heille soveltuvin osin.

Jos tilanne on sellainen, että ympärilläsi on vain ihmisiä joille ei oikeasti voi kertoa jos ongelmia on, sitten olet tosiaan terapian tarpeessa. Joko siksi, että ympäristösi on pelkkä rasite, tai siksi, että et osaa luottaa keneenkään.

Lapsuudesta ehkä tuo etten uskalla olla olemassa. En oikein osaa hahmottaa sitä että enkö uskalla vaatia itselleni tarpeeksi vai vaadinko liikaa.

Vanhemmat ei ole niin tasapainoisia että voisin avautua. Läheisiksi koen pari ystävää mutta heillä itselläänkin vaikeaa. Toki jostain oon puhunutkin mutta tulee olo vain että oon raskas ihminen jos alan kaikkea heille avata.

Huvittavinta on se että oon hyvä auttamaan ja neuvomaan muita, analysoimaan tunteita ja tilanteita. Myös itseäni analysoin paljonkin ja ymmärrän paljon mistä mikäkin johtuu.

Mutta siihen se jää, en osaa itseäni auttaa enkä hahmottaa miten mikäkin pitäisi olla.

Vuokratkaa itsellenne yksiö tai oma huone. Se pelasti oman mielenterveyteni. Vietän päivän tai pari viikossa omissa oloissani, rentoudun ja nollaan päätä. Olen vaan. Mies hoitaa nuo päivät, selviävät miten selviävät (taloudessa nuorimmatkin jo koulussa), eivät ne siellä lyhyessä ajassa kärsi. 

Tuosta yksiöstä olen haaveillut. Ehkä se voisi olla sellainen jossa molemmat voisi vuorotellen joskus käydä.

Vierailija kirjoitti:

Yksi esimerkki, millaista on arvostuksen puute.

Lapsi tarvitsi tänään kouluun asian x. Hankin sen ja laitoin talon ulko-ovelle valmiiksi, ettei unohdu aamulla. Aamulla mies lähti duuniin ja viemään lasta kouluun. Valittelivat lapsen kanssa, kun eteinen on niin täynnä, ettei pääse liikkuun, kun tää asia x oli siinä ovella. Kertasin jälleen, että joo, toi on se tänään kouluun tarvittava asia, josta jo monen monituista kertaa oltiin juteltu ja jonka sitten minä hankin, kun he eivät saaneet aikaiseksi. Joten olkaapa hyvä, ottakaa se nyt mukaanne.

He sitten lähtivät, näin miehen laittavan asian x takapenkille. Lapsikin meni takapenkille istumaan.

Ehkä puolen tunnin päästä sain mieheltä puhelun. Hän soitti koulun läheiseltä bussipysäkiltä, oli kurvannut siihen soittamaan, kun oli huomannut - arvaatte varmaan jo - että se asia x on vieläkin siellä takapenkillä. Lapsi ei ollut ottanut sitä mukaansa eikä mieskään ollut enää muistanut sitä. Eli se oli jäänyt siihen puolen metrin päähän heiltä, jäänyt huomaamatta, unohtunut.

Mies oli siis autossa koulun lähellä vielä ja kysyi minulta puhelimessa, voisinko soittaa lapsen opettajalle pahoittelut, että asia x on nyt unohtunut. Ehdotin, että mies vain tekisi u-käännöksen ja veisi sen. Hän ei halunnut. Ehdotin, että hän sitten soittakoon lapselle ja/tai opettajalle. Hänhän tätä asiaa nyt viimeksi hoiti ja asia x on yhä hänen kyydissään, että jos ope käskee tuoda sen heti, vain hän voi tehdä sen. En minä.

Mies suuttui ja lopetti puhelun.

Oletan, että kun lapsi tulee koulusta, hänkin on suuttunut minulle.

Tämä on ihan normaalia metatyön teettämistä. Mieheni ja lapseni ovat ihan normaaleja avuttomaksi heittäytyviä tyyppejä. Ihan tavallinen tarina. Ei oteta vastuuta mistään ja syytetään muita.

Mutta tällaisten kokemusten kumuloituminen aiheuttaa sen, että koko ajan on syytetty olo. Ja siitä rakentuu vähitellen epäonnistunut olo. Minäkin ajattelen, että olen epäonnistunut vaimona ja äitinä, kun en saanut asiaa x perille sinne koululle, vaikka kyse tässäkin tapauksessa oli siitä, että MUUT eivät saaneet sitä sinne, vaikka miten autoin.

Ei. Ei. Ei. Kaikelle tällaiselle p*skalle Ei. Jos muut eivät saa aikaiseksi sinä et hanki etkö hoida, et ainakaan kanna eteiseen valmiiksi odottamaan. Et ryhdy marttyyriksi kun nuo kiittämättömät perheenjäsenet v*ttuilee sinulle silloin kun autat. Tuolla touhulla kukaan ei koskaan opi tekojensa seurauksia koska niitä ei ole. Harmi sinänsä että on mies jota noin pitää kasvattaa mutta ei voi mitään. Jos jokin hankinta on isän vastuulla, hän hankkii sen ja hoitaa lapsen mukana kouluun, sinä et sekaannu siihen asiaan millään tavalla. Jos koittaa haukkumalla tai muuten laittaa sinua ”ruotuun” niin kysyt hoomoilasena että anteeksi mitä? ja SINÄ lyöt sen luurin korvaan. Niin kauan loogista päättelyä hyödyntäen kyselet että miten se kulloinenkin asia edes sinun vastuulla on eikä miehen että tajuaa tai kyllästyy palaamaan lähtöruutuun siinä keskustelussa. Ja tämä JOKA kerta kun mitään syyllistämistä tai haukkumista tulee.

Ja ap ottaa sen opiskeluihin tarvitsemansa jaksamisen ajan miehen mahdollisista p*rseilyistä huolimatta. Sovitte miten otat aikaa tai jos ette siinä onnistu niin otat tietysti tarvitsemasi ajan ja joka kerta kun joku tulee p*rseilemään et reagoi pyyntöihin tai muuhun mitenkään muuten kun sanomalla että opiskelen nyt jotta meillä kaikilla olisi valmistuttuani enemmän rahaa kivoihin asioihin, (enemmän aikaa tai mikä onkaan syysi opiskella) palataan kun olen lopettanut. Ei. Mitään. Muuta.

Omalla kohdalla vetämättömyydessä oli kyse raudanpuuteanemiasta ja muistakin puutoksista mutta niiden hoitaminen ei valitettavasti poistanut minua jalkoihinsa tallovia ihmisiä tai heidän huonoa käytöstä elämästäni. Vasta kun ymmärsin senkin asian hoitaa niin alkoi sumu hälventyä ja voimat palautua takaisin omaan käyttööni.

Tarvitset Ap pienen loman. Itseksesi.

Miehelle kerrot tilanteen, että nyt on pääkoppa täynnä.

Siellä lomalla saat miettiä ja miettiä.

Kuvittele elämääsi ilman lapsia ja miestäsi.

Että perheesi ei koskaan enää olisi sinun.

Mieti olisitki onnellisempi jossain muualla, toisessa kaupungissa, vapaana kaikesta oravanpyörästä uuden ihmisen kanssa.

Kuvittele asioita muutama vuosi eteenpäin ja harkitse tarkkaan mitä elämältä haluat.

Teet omat valintasi, kerro niistä ajoissa puolisollesi ja lapsillesi jos et enää vaan jaksa noin. Rehellisyys palkitaan aikanaan takuulla.