Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Tekis mieli vaan häipyä tästä perhe-elämästä
18.08.2020 |
Mä teen kaiken päin h.lvettiä, epäonnistun äitinä, vaimona, ihmisenä.
Vihaan arkea, oon sairas ja väsynyt enkä vaan jaksaisi enää mitään.
Pitäis aloittaa opiskelu syksyllä mutta en vaan pysty enkä jaksa. Just jaksan huonosti nukutun yön jälkeen nousta aamuisin.
Ja jos en mee, oon sitten luuseri työtön jota kaikki halveksii.
Hetken oon ollut "vaan" kotona ja oma perhekin tuntuu jo odottavan että tekisin jo jotain.
Silti tää perhe ei kovin hyvin pyörisi ilman mua.
Mitä mä voin enää tehdä?
Kommentit (165)
Vierailija kirjoitti:
Kyllä nämä kirjoituksen laittoivat miettimään teidän lastenne tilannetta... Lapsi tarvitsee toimintakykyisen/t vanhemman/t. Lääketokkurassa nukkuva äiti ei ole kiva ilmiö, hakekaa apua oikeasti.
Onko tossa paljon vaihtoehtoja? Olla käyttämättä kipuihinsa lääkkeitä? Kertoa asiasta neuvolassa/terapiassa ja saada sossut tuomaan lisästressiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saatko koronan takia tehtyä opintoja etänä? toisin sanoen: saatko aikaa olla kotona yksin päivisin (niin, että muut perheenjäsenet sisäistävät sun opiskelevan täysillä eivätkä ala vaatia, että teet kotitöitä päivän aikana)?
Satsaa tällaisen ajan hankkimiseen. Kurssit kirjatenteiksi jne. Aamulla muiden lähdettyä töihin, kouluun ja päiväkotiin, palaat sänkyyn hetkeksi. Oikeasti! Tee tämä jos vain voit. Sä tarvit lepoa ja vain olemista. Yksin olemista. Hiljaista kotia, jossa saa olla tekemättä muille palveluksia.
Kokemukseni mukaan kun jatkat tällaista, alkaa helpottaa. Jossain vaiheessa toi päikkäreitten ottaminen ja suklaan syöminen keskellä päivää kotisohvalla palauttaa sut toimintakuntoon. Ja sitten pystyt vetämään ne koulurästit kasaan, mitä pötkötellessä mahdollisesti kertyi.
Jos sieltä joku palaa himaan jo alkuiltapäivästä, ole makkarissa ovi kiinni opiskelemassa tai (parempi vielä) lähde just ennen hänen tuloaan kirjastoon, kahvilaan, lenkille tms. Vaali sitä opiskeluaikaa, älä anna siitä mitään perheelle.
Alapeukutin tätä 2 kertaa vahingossa! Ei ollut tarkoitus - tarkoitus oli yläpeukuttaa!
(Kyllä, jostain syystä tuli 2 alapeukkua! En edes tiennyt, että se on av:lla mahdollista, luulin, että yksi käyttäjä yhdestä ip:stä voi laittaa vain kerran.)
Ei se olekkaan, joku kävi peukuttamassa samaa aikaan ja siksi näytti kuin olisin peukuttanut kaksi kertaa...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. Lapsi onneksi jo 10-vuotias, niin kahdeksan vuoden päästä helpottaa. Otin koiran, jotta pääsen edes sen varjolla yksin lenkille. Nyt en jaksaisi sitäkään.
Ja tosiaan ei tässä mitkään kylpylähotellit auta. Monta kertaa mennyt ja itkenyt tai nukkunut vaan, silti väsyneempi tullessa kuin mennessä.
Masennus, totta kai, mutta helvetinkös sille teet. Perhearki on ihan myrkkyä jatkuvasti toistuvine ruuanlaittoineen ja sotkuineen. Mies tekee puolet joo, mutta mä en jaksa edes sitä toista puolta.
Haluaisin mennä luostariin. En ole uskonnollinen, mutta se olisi lähinnä unelmiani. Mutta kun lapsi, niin pakko sinnitellä. Tämmöistä monen naisen elämä on, on aina ollut.
Ihan sama fiilis. Oon niin paljon haaveillut luostarisra, mökistä keskellä ei mitää yms.
Mutta eihän lapsia voi hylätä. Huonokaan äiti.-ap
Minkä ikäisiä olette? 30-40v kieppeillä?
Köö kirjoitti:
Mee hetkeksi vaikka hotelliin ja rentoudu ihan yksin. Johonki kylpylähotelliin. Kerro perheelle että et jaksa enää etkä ole varma palaatko takaisin. Kylpyläloman aikana mieti järkevät ehdot paluulle äläkä suostu tekemään enempää töitä kuin muut. Palaa vasta, jos huomaat ehtojen toteutuvan.
Joo tuollainen uhkavaatimus se tekeekin hyvää parisuhteelle ja perheelle...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. Lapsi onneksi jo 10-vuotias, niin kahdeksan vuoden päästä helpottaa. Otin koiran, jotta pääsen edes sen varjolla yksin lenkille. Nyt en jaksaisi sitäkään.
Ja tosiaan ei tässä mitkään kylpylähotellit auta. Monta kertaa mennyt ja itkenyt tai nukkunut vaan, silti väsyneempi tullessa kuin mennessä.
Masennus, totta kai, mutta helvetinkös sille teet. Perhearki on ihan myrkkyä jatkuvasti toistuvine ruuanlaittoineen ja sotkuineen. Mies tekee puolet joo, mutta mä en jaksa edes sitä toista puolta.
Haluaisin mennä luostariin. En ole uskonnollinen, mutta se olisi lähinnä unelmiani. Mutta kun lapsi, niin pakko sinnitellä. Tämmöistä monen naisen elämä on, on aina ollut.
Ihan sama fiilis. Oon niin paljon haaveillut luostarisra, mökistä keskellä ei mitää yms.
Mutta eihän lapsia voi hylätä. Huonokaan äiti.-ap
Kylläpä te olette surkeita. Mitä te oikein sinkkuina olette tehneet? Juoneet lattekahveja yliopiston hömppäkoulutuksessa? Punkkua turhaakin turhemmissa iltariennoissa? Ja sitten vaan kotiin kissan kanssa nukkumaan pitkälle päivään ja ottamaan "hitaan aamun".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole yllättynyt, että keskusteluun tuli heti joku, joka sanoi, että kouluikäisen voi jo vastuuttaa.
Niin voikin.
Samoin nelikymppisen miehen.
Mutta voisitteko jatkossa selittää tämän heillekin, samoin koulujen ja päiväkotien henkilökunnalle, miehen työpaikalla, sukulaisille jne.
Koska jostakin hassusta syystä aina kun tällainen mies tai lapsi laistaa velvollisuuksistaan ja sysää kaiken vaimon/äidin harteille, nämä viiteryhmät syyttävät äitiä.
Olin hiljattain sivustaseuraajana tilanteessa, jossa vuoroviikkoisä toi lapsen päiväkotiin sukkasillaan. Toi siis autosta sylissään ilman kenkiä. Päiväkodin henkilökunta katseli ihan hempeänä kun iskä tuo ja iskä hoitaa ja iskä välittää.
Isän lähdettyä alkoi lapsen sättiminen. Missä sun kengät on? Sun pitäis pitää jo itse huolta kengistä. Miten me nyt lähdetään retkelle metsään kun sulla ei ole kenkiä! Lapsi on käsittääkseni 3 tai 4.
Olin paikalla iltapäivällä, kun lapsen äiti tuli hakemaan häntä. Heidän halatessaan henkilökunta oikein ryhmittäytyi heidän ympärilleen. "Hänelle ei ilmeisesti ollut pakattu isän luo mitään jalkineita", joku aloitti, ja pian olivat kaikki sättimässä - nyt vuorostaan äitiä. Lapsi sai kuulla, miten huono äiti hänellä on.
Vaikka oikeasti hänellä on huono isä. Hänellä on huono isä, jota äiti on KOETTANUT selvästi vastuuttaa. Turhaan.
Ei nää aikuisvauvat opi. Muut joutuu terapiaan. Nämä porskuttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. Lapsi onneksi jo 10-vuotias, niin kahdeksan vuoden päästä helpottaa. Otin koiran, jotta pääsen edes sen varjolla yksin lenkille. Nyt en jaksaisi sitäkään.
Ja tosiaan ei tässä mitkään kylpylähotellit auta. Monta kertaa mennyt ja itkenyt tai nukkunut vaan, silti väsyneempi tullessa kuin mennessä.
Masennus, totta kai, mutta helvetinkös sille teet. Perhearki on ihan myrkkyä jatkuvasti toistuvine ruuanlaittoineen ja sotkuineen. Mies tekee puolet joo, mutta mä en jaksa edes sitä toista puolta.
Haluaisin mennä luostariin. En ole uskonnollinen, mutta se olisi lähinnä unelmiani. Mutta kun lapsi, niin pakko sinnitellä. Tämmöistä monen naisen elämä on, on aina ollut.
Ihan sama fiilis. Oon niin paljon haaveillut luostarisra, mökistä keskellä ei mitää yms.
Mutta eihän lapsia voi hylätä. Huonokaan äiti.-ap
Kylläpä te olette surkeita. Mitä te oikein sinkkuina olette tehneet? Juoneet lattekahveja yliopiston hömppäkoulutuksessa? Punkkua turhaakin turhemmissa iltariennoissa? Ja sitten vaan kotiin kissan kanssa nukkumaan pitkälle päivään ja ottamaan "hitaan aamun".
Vaativassa kansainvälisessä työssä, entisessä suhteessa oli kaksi lastakin, jotka vuoroviikoin meillä, aina ollut harrastuksia ja tekemistä. Eli katso peiliin jos surkimuksiksi haukut. En ylipäätään tajua, miksi jotkut tulevat tänne haukkumaan omia mielikuviaan huonoista ihmisistä. Tuolla ihmistuntemuksella kun se ei vain sitten kohtaa aloituksen kanssa, ei alkuunkaan. Mutta ainahan saa loukkaantua. Tosiasia on, että kun ei enää jaksa, niin ei jaksa. Tiettyyn pisteeseen jaksaa. Sitten ei enää.
-se luostarista haaveileva
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en nyt ymmärrä noita laiskaksi syyttämisiä. Kuka siis tässä ketjussa kirjoittavista on laiska? En ymmärrä, selittäkää.
Ap kutsuvieraiden ja muiden ulkopuolisten kommenteista päätellen tekee kaikki työt, ei hän ole laiska. Varmaan päinvastoin järjettömän ylirasittunut ihminen.
Siis tässä ketjussa kuvailtujen naisten ja yhden miehen PUOLISOTHAN on niitä laiskoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. Lapsi onneksi jo 10-vuotias, niin kahdeksan vuoden päästä helpottaa. Otin koiran, jotta pääsen edes sen varjolla yksin lenkille. Nyt en jaksaisi sitäkään.
Ja tosiaan ei tässä mitkään kylpylähotellit auta. Monta kertaa mennyt ja itkenyt tai nukkunut vaan, silti väsyneempi tullessa kuin mennessä.
Masennus, totta kai, mutta helvetinkös sille teet. Perhearki on ihan myrkkyä jatkuvasti toistuvine ruuanlaittoineen ja sotkuineen. Mies tekee puolet joo, mutta mä en jaksa edes sitä toista puolta.
Haluaisin mennä luostariin. En ole uskonnollinen, mutta se olisi lähinnä unelmiani. Mutta kun lapsi, niin pakko sinnitellä. Tämmöistä monen naisen elämä on, on aina ollut.
Ihan sama fiilis. Oon niin paljon haaveillut luostarisra, mökistä keskellä ei mitää yms.
Mutta eihän lapsia voi hylätä. Huonokaan äiti.-ap
Kylläpä te olette surkeita. Mitä te oikein sinkkuina olette tehneet? Juoneet lattekahveja yliopiston hömppäkoulutuksessa? Punkkua turhaakin turhemmissa iltariennoissa? Ja sitten vaan kotiin kissan kanssa nukkumaan pitkälle päivään ja ottamaan "hitaan aamun".
Ei meillä kaikilla oo ollut mahdollisuutta tuollaiseen nuoruuteen kuin sulla.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen kävellyt 8-vuotiaana myöhään illalla kaupungin toiselta laidalta soittotunnilta kotiin, kun äiti vastuutti isän hakemaan mut.
Äiti oli soittanut isälle muistutussoiton töihin virka-ajan viimeisellä tunnilla eli jotakin viiden aikaan.
Soittotuntini loppui klo 19. Siihen mennessä isä oli jo unohtanut. Kahdessa tunnissa.
En ikinä unohda kun istuin siellä odottamassa ja tuli pimeä. Rakennus oli suljettu, koska olin viimeinen tuntilainen. Silloin ei ollut matkapuhelimia. Mulla oli koulureppu ja nuotit mukana, ei muuta.
Isäni ei ollut missään määrin ongelmainen mies. Ei toista naista tms. Oli mennyt muistaakseni ostamaan uudet kesärenkaat tai jotakin vastaavaa ja sen jälkeen käymään veljellään.
Tällaisia kokemuksia on monella tässä maassa. Olisi hyvä saada ne loppumaan.
Mä eläisin ihan mielelläni sitä aika kun vaimo oli kotona ja mies töissä.
Sitten jaksaisin arjen ja pitäisin kodista ja perheestä huolta 100%, kun kukaan tai mikään ei vaatisi muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Paras neuvo tässä ketjussa oli tuo, että menet sinne opiskelemaan ja et anna piiruakaan periksi siitä, että silloin keskityt opiskelemaan ja olemaan itsesi. Opiskeleminen on hurjan kivaa ja siellä niillä uusilla ihmisillä ei ole sua kohtaan ennakko-odotuksia, joten voit nähdä ihan uusia puolia itsestäsi, mikä parantaa itsetuntoa. Muista varata opiskeluun kokonaisia päiviä vaikka tunteja ei olisi kuin pari päivässä - tarvitset aikaa esim. tehtävien tekemiseen koululla, jotta saat tehdä ne rauhassa. Muista myös, että on ihan ok jos hyppytunnit menee opiskelukavereiden kanssa kahvitellessa.
Jos ja kun opiskeluun sisältyy ryhmätöitä muista, ettet ala ryhmän äidiksi. Jos joku muu vain suinkin suostuu ottamaan vetovastuun, niin anna mennä. Nämä ihmiset eivät vielä näe sinua sinä tyyppinä, joka ottaa kaikesta vastuun ja keksii kaikkeen ratkaisun. Katsele varpaitasi, kun etsitään ryhmän vetäjää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi esimerkki, millaista on arvostuksen puute.
Lapsi tarvitsi tänään kouluun asian x. Hankin sen ja laitoin talon ulko-ovelle valmiiksi, ettei unohdu aamulla. Aamulla mies lähti duuniin ja viemään lasta kouluun. Valittelivat lapsen kanssa, kun eteinen on niin täynnä, ettei pääse liikkuun, kun tää asia x oli siinä ovella. Kertasin jälleen, että joo, toi on se tänään kouluun tarvittava asia, josta jo monen monituista kertaa oltiin juteltu ja jonka sitten minä hankin, kun he eivät saaneet aikaiseksi. Joten olkaapa hyvä, ottakaa se nyt mukaanne.
He sitten lähtivät, näin miehen laittavan asian x takapenkille. Lapsikin meni takapenkille istumaan.
Ehkä puolen tunnin päästä sain mieheltä puhelun. Hän soitti koulun läheiseltä bussipysäkiltä, oli kurvannut siihen soittamaan, kun oli huomannut - arvaatte varmaan jo - että se asia x on vieläkin siellä takapenkillä. Lapsi ei ollut ottanut sitä mukaansa eikä mieskään ollut enää muistanut sitä. Eli se oli jäänyt siihen puolen metrin päähän heiltä, jäänyt huomaamatta, unohtunut.
Mies oli siis autossa koulun lähellä vielä ja kysyi minulta puhelimessa, voisinko soittaa lapsen opettajalle pahoittelut, että asia x on nyt unohtunut. Ehdotin, että mies vain tekisi u-käännöksen ja veisi sen. Hän ei halunnut. Ehdotin, että hän sitten soittakoon lapselle ja/tai opettajalle. Hänhän tätä asiaa nyt viimeksi hoiti ja asia x on yhä hänen kyydissään, että jos ope käskee tuoda sen heti, vain hän voi tehdä sen. En minä.
Mies suuttui ja lopetti puhelun.
Oletan, että kun lapsi tulee koulusta, hänkin on suuttunut minulle.
Tämä on ihan normaalia metatyön teettämistä. Mieheni ja lapseni ovat ihan normaaleja avuttomaksi heittäytyviä tyyppejä. Ihan tavallinen tarina. Ei oteta vastuuta mistään ja syytetään muita.
Mutta tällaisten kokemusten kumuloituminen aiheuttaa sen, että koko ajan on syytetty olo. Ja siitä rakentuu vähitellen epäonnistunut olo. Minäkin ajattelen, että olen epäonnistunut vaimona ja äitinä, kun en saanut asiaa x perille sinne koululle, vaikka kyse tässäkin tapauksessa oli siitä, että MUUT eivät saaneet sitä sinne, vaikka miten autoin.
Kouluikäinen osaa kyllä itse huolehtia asioista x, jos ei osaa, niin ei voi mitään, tuskin on ainoa joka unohtaa. Yksi sana: relaa. Lopeta se puolesta tekeminen.
No vittuako se aikuinen mieskin soittaa tossa tilanteessa äidille. Vähemmästäkin menee hermot.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin ja koululla on myös yleensä joku psykologi tms. jonka kanssa voi käydä purkamassa ahdistuksiaan.
Vierailija kirjoitti:
Mä olen myös väsynyt perhe-elämään. Mulla 12 sairautta ja olen vaan kotona, mies pitää mua terveenä. Joka päivä aamuisin, hän ja esiteini kiukuttelevat kun joutuvat lähtemään töihin/kouluun. Mies laittaa jatkuvasti watsup viestejä joissa valittaa raskasta ja pienipalkkaista työtään
Tulee illalla töistä ja taas se valitus alkaa, kuinka joka paikka särkee, oli paska ja raskas päivä yms. Mitä mun pitäisi tehdä?
Olisiko kenelläkään neuvoja minulle?
Ap:lle
Luulen että ongelmat ovat muualla kuin perhe-elämässäsi. Vaikutat käyvän täysin ylikierroksilla ja masentuneelta. Toivottavasti saat apua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen myös väsynyt perhe-elämään. Mulla 12 sairautta ja olen vaan kotona, mies pitää mua terveenä. Joka päivä aamuisin, hän ja esiteini kiukuttelevat kun joutuvat lähtemään töihin/kouluun. Mies laittaa jatkuvasti watsup viestejä joissa valittaa raskasta ja pienipalkkaista työtään
Tulee illalla töistä ja taas se valitus alkaa, kuinka joka paikka särkee, oli paska ja raskas päivä yms. Mitä mun pitäisi tehdä?Olisiko kenelläkään neuvoja minulle?
No sinuna mä laittaisin päiväksi puhelimen kiinni ja makaisin rauhassa kotona. Sitten kun se mies tulee kotiin valittamaan, lähtisin lenkille. Ja taas seuraavana päivänä uudestaan.
Aloituksella on 40 yläpeukkua ja 8 alapeukkua. AP haluaa häipyä ja hylätä perheensä.
Jos tämä olisi miehen tekemä, niin yläpeukkuja olisi 4, ja alapeukkuja 80 (Ellei olisi jo poistettu)
Vierailija kirjoitti:
Ap:lle
Luulen että ongelmat ovat muualla kuin perhe-elämässäsi. Vaikutat käyvän täysin ylikierroksilla ja masentuneelta. Toivottavasti saat apua.
Kiitos, niin mä varmaan käynkin.
Just itse mietin tässä että mä oon aina järjestänyt kaiken niin että kaikilla olisi hyvä olla. Samalla pilannut omaa elämää.
Ja hyvän vauhdin oon toki saanut erittäin tasapainottomasta lapsuudesta.
Mutta sitähän ei voi syyttää koska aikuisena pitäisi kai silti osata hoitaa asiansa vaikka lapsuus ois ollut mitä.
En taida enää tietää missä kohtaa mun pitäisi sanoa että tämä ei nyt ole mahdollista, tyydy siihen mitä on.
Alue: Aihe vapaa
Kyllä nämä kirjoituksen laittoivat miettimään teidän lastenne tilannetta... Lapsi tarvitsee toimintakykyisen/t vanhemman/t. Lääketokkurassa nukkuva äiti ei ole kiva ilmiö, hakekaa apua oikeasti.