Tekis mieli vaan häipyä tästä perhe-elämästä

Vierailija kirjoitti:

Sama täällä. Lapsi onneksi jo 10-vuotias, niin kahdeksan vuoden päästä helpottaa. Otin koiran, jotta pääsen edes sen varjolla yksin lenkille. Nyt en jaksaisi sitäkään. 

Ja tosiaan ei tässä mitkään kylpylähotellit auta. Monta kertaa mennyt ja itkenyt tai nukkunut vaan, silti väsyneempi tullessa kuin mennessä.

Masennus, totta kai, mutta helvetinkös sille teet. Perhearki on ihan myrkkyä jatkuvasti toistuvine ruuanlaittoineen ja sotkuineen. Mies tekee puolet joo, mutta mä en jaksa edes sitä toista puolta. 

Haluaisin mennä luostariin. En ole uskonnollinen, mutta se olisi lähinnä unelmiani. Mutta kun lapsi, niin pakko sinnitellä. Tämmöistä monen naisen elämä on, on aina ollut. 

Ihan sama fiilis. Oon niin paljon haaveillut luostarisra, mökistä keskellä ei mitää yms.

Mutta eihän lapsia voi hylätä. Huonokaan äiti.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Seli seli vali vali, tuskin tälläkään palstalla on kovin montaa joka innosta hihkuen herää aamulla töihin tai kouluun. Jos tuon perusteella jokainen jäisi kotiin, niin mitähän tapahtuisi. Joo, tiedän että kotona maleksiminen on rennompaa kuin yhteiskunnan rattaana oleminen, mutta ei tuohon auta kuin ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa tekemään asioita. Kyllä se siitä lähtee rullaamaan, asenne vain kohdilleen.

Sä et oo ollut pohjalla.

Kerro mitä teen siinä tilanteessa kun nousen, laitan lapsia valmiiksi ja valmistaudun itse lähtemään. Ahdistus ja väsymys iskee päälle niin että mä vaan seison ja yritän miettiä että mitä mun pitöä tehdä seuraavaksi.

En pysty kun en edes tiedä että millaiset vaatteet mun pitäis laittaa. Kroppa, aivot lyö lukkoon, totaalisesti ja tulos on joko luovutus hyvissä ajoin tai romahdus.

Ei se toimi niin että nyt vaan otat ittees niskasta ja teet ne aamurutiinit yms.

Jos ei pysty ja aivot huutaa "EN MÄ TIEDÄ, EN MÄ OSAA, EN MÄ PYSTY, MÄ SEKOON", niin ystävä hyvä kerro miten siitä pitää jatkaa?

Moni äiti on totuttanut koko perheen siihen että äiti on koko perheen palvelija ja kaiken järjestäjä. Omaa aikaa ei ole tai sekin on yhtä suorittamista. Sitten eräänä päivänä voimat onkin loppu ja kaikki kaatuu päälle. Moni suostuu vielä olemaan muun perheen paskasanko jonka niskaa voi kaataa kaikki paskat.

Muutos lähtee itsestä! Perheelle kerrotaan asiallisesti ettei koti enää ole hotelli ja kaikki saavat osallistua arjen pyörittämiseen. Muut perheenjäsenet eivät tietenkään halua luopua saavutetuista eduista mutta ei auta kuin pysyä tiukkana ja johdonmukaisena. Äitikin on ihminen.

Köö kirjoitti:

Mee hetkeksi vaikka hotelliin ja rentoudu ihan yksin. Johonki kylpylähotelliin. Kerro perheelle että et jaksa enää etkä ole varma palaatko takaisin. Kylpyläloman aikana mieti järkevät ehdot paluulle äläkä suostu tekemään enempää töitä kuin muut. Palaa vasta, jos huomaat ehtojen toteutuvan.

Missä sanottiin, että AP tekee enemmän töitä kuin muut? Itse teen esim enemmän kuin vaimoni ja hän väsyy minua nopeammin. Tilanne ei minua häiritse, koska itse vaan jaksan vähemmällä unella ja jaksan muutenkin tehdä enemmän. Perinteisistä kotitöistä hän yleensä imuroi ja minä tosiaan sen jälkeen luuttuan sekä pesen vessat ja matot. Hän yleensä laittaa ruoan, minä katan astiat ja tiskaan ruoanlaiton jälkeen astiat. Hoidan kaupassakäynnit. Talvisin nousen tuntia aikaisemmin, laitan autot lämpiämään ja teen lumityöt tarvittaessa. Leikkaan ruohon, kastelen kukat ja hoidan haravoinnit sekä remonttijutut. Meillä ei ole lapsia, joten hänellä ei mene siihen aikaa. Tykkään puuhastella, hän mieluummin lukee kirjaa sillä välin sohvalla. Toimii meillä. 

En ole vastaavassa tilanteessa, mutta hieman samankaltaista mulla on ollut. Meillä on kaksi lasta ja uuvutin itseni totaalisesti eli jouduin osastolle huilaamaan, kun menin psykoosiin. Paahdoin vain menemään, töitä, kotitöitä, harrastuksia, lapset käytännössä mun harteilla, joista toinen erityislapsi, toinen muuten vain vaativa ja neuroottinen. Stoppi tuli, kun sekosin, mutta mitäpä mies... Hoisi lapset kyllä, kun olin lataamossa, mutta sen jälkeen ei taas tehnyt mitään. Räpistelin takaisin työelämään vain joutuakseni taas psykiatriselle. Eroa olen hankkimassa, nyt kun viimein voimat riittävät edes siihen. Lapset ovat jo teinejä, mutta mä vain en tule kuntoon. Olen väsynyt ja tunnen itseni täydelliseksi luuseriksi, kun en jaksa mitään, mitä normaalit ihmiset. Lapsekin oireilevat psyykkisesti ja ovat... no, teinejä.

Mut tsemppiä aloittajalle, toivottavasti sulle käy paremmin.

Yksi esimerkki, millaista on arvostuksen puute.

Lapsi tarvitsi tänään kouluun asian x. Hankin sen ja laitoin talon ulko-ovelle valmiiksi, ettei unohdu aamulla. Aamulla mies lähti duuniin ja viemään lasta kouluun. Valittelivat lapsen kanssa, kun eteinen on niin täynnä, ettei pääse liikkuun, kun tää asia x oli siinä ovella. Kertasin jälleen, että joo, toi on se tänään kouluun tarvittava asia, josta jo monen monituista kertaa oltiin juteltu ja jonka sitten minä hankin, kun he eivät saaneet aikaiseksi. Joten olkaapa hyvä, ottakaa se nyt mukaanne.

He sitten lähtivät, näin miehen laittavan asian x takapenkille. Lapsikin meni takapenkille istumaan.

Ehkä puolen tunnin päästä sain mieheltä puhelun. Hän soitti koulun läheiseltä bussipysäkiltä, oli kurvannut siihen soittamaan, kun oli huomannut - arvaatte varmaan jo - että se asia x on vieläkin siellä takapenkillä. Lapsi ei ollut ottanut sitä mukaansa eikä mieskään ollut enää muistanut sitä. Eli se oli jäänyt siihen puolen metrin päähän heiltä, jäänyt huomaamatta, unohtunut.

Mies oli siis autossa koulun lähellä vielä ja kysyi minulta puhelimessa, voisinko soittaa lapsen opettajalle pahoittelut, että asia x on nyt unohtunut. Ehdotin, että mies vain tekisi u-käännöksen ja veisi sen. Hän ei halunnut. Ehdotin, että hän sitten soittakoon lapselle ja/tai opettajalle. Hänhän tätä asiaa nyt viimeksi hoiti ja asia x on yhä hänen kyydissään, että jos ope käskee tuoda sen heti, vain hän voi tehdä sen. En minä.

Mies suuttui ja lopetti puhelun.

Oletan, että kun lapsi tulee koulusta, hänkin on suuttunut minulle.

Tämä on ihan normaalia metatyön teettämistä. Mieheni ja lapseni ovat ihan normaaleja avuttomaksi heittäytyviä tyyppejä. Ihan tavallinen tarina. Ei oteta vastuuta mistään ja syytetään muita.

Mutta tällaisten kokemusten kumuloituminen aiheuttaa sen, että koko ajan on syytetty olo. Ja siitä rakentuu vähitellen epäonnistunut olo. Minäkin ajattelen, että olen epäonnistunut vaimona ja äitinä, kun en saanut asiaa x perille sinne koululle, vaikka kyse tässäkin tapauksessa oli siitä, että MUUT eivät saaneet sitä sinne, vaikka miten autoin.

Niin tuttua, 47, niin tuttua.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Seli seli vali vali, tuskin tälläkään palstalla on kovin montaa joka innosta hihkuen herää aamulla töihin tai kouluun. Jos tuon perusteella jokainen jäisi kotiin, niin mitähän tapahtuisi. Joo, tiedän että kotona maleksiminen on rennompaa kuin yhteiskunnan rattaana oleminen, mutta ei tuohon auta kuin ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa tekemään asioita. Kyllä se siitä lähtee rullaamaan, asenne vain kohdilleen.

Sä et oo ollut pohjalla.

Kerro mitä teen siinä tilanteessa kun nousen, laitan lapsia valmiiksi ja valmistaudun itse lähtemään. Ahdistus ja väsymys iskee päälle niin että mä vaan seison ja yritän miettiä että mitä mun pitöä tehdä seuraavaksi.

En pysty kun en edes tiedä että millaiset vaatteet mun pitäis laittaa. Kroppa, aivot lyö lukkoon, totaalisesti ja tulos on joko luovutus hyvissä ajoin tai romahdus.

Ei se toimi niin että nyt vaan otat ittees niskasta ja teet ne aamurutiinit yms.

Jos ei pysty ja aivot huutaa "EN MÄ TIEDÄ, EN MÄ OSAA, EN MÄ PYSTY, MÄ SEKOON", niin ystävä hyvä kerro miten siitä pitää jatkaa?

Kova olettamus, mutta siitä sen enempää. Kai itsekkin huomaat missä limbossa sun aivot on, veikkaan että kroppa jaksaisi ei ne nyt niin heikkoja ole. Eihän tuossa auta kuin autopilotilla mennä eteenpäin jos ei muuta keksi, mutta itsensä psyykkaamisella se ei ainakaan muuksi muutu. Tuo autopolitti, en tiedä onko yleinenkin termi, on lopuksi aika loistava, ei siinä tarvitse miettiä motivaatiota, itsensä niskasta kiinni ottamista, jaksaako, suorittamista kuin mitään muutakaan. Eihän tuo nyt mitään loistokasta elämää noin ole, mutta aina löytyy joku jolla menee vielä huonommin.

Kuulostaa siltä että perimmäinen syy ei ole kuitenkaan se perhe-elämä, vaan jotkut isommat ongelmat siellä taustalla. Kannattaa hakea nyt ens alkuun jotain keskusteluapua.

Vierailija kirjoitti:

Yksi esimerkki, millaista on arvostuksen puute.

Lapsi tarvitsi tänään kouluun asian x. Hankin sen ja laitoin talon ulko-ovelle valmiiksi, ettei unohdu aamulla. Aamulla mies lähti duuniin ja viemään lasta kouluun. Valittelivat lapsen kanssa, kun eteinen on niin täynnä, ettei pääse liikkuun, kun tää asia x oli siinä ovella. Kertasin jälleen, että joo, toi on se tänään kouluun tarvittava asia, josta jo monen monituista kertaa oltiin juteltu ja jonka sitten minä hankin, kun he eivät saaneet aikaiseksi. Joten olkaapa hyvä, ottakaa se nyt mukaanne.

He sitten lähtivät, näin miehen laittavan asian x takapenkille. Lapsikin meni takapenkille istumaan.

Ehkä puolen tunnin päästä sain mieheltä puhelun. Hän soitti koulun läheiseltä bussipysäkiltä, oli kurvannut siihen soittamaan, kun oli huomannut - arvaatte varmaan jo - että se asia x on vieläkin siellä takapenkillä. Lapsi ei ollut ottanut sitä mukaansa eikä mieskään ollut enää muistanut sitä. Eli se oli jäänyt siihen puolen metrin päähän heiltä, jäänyt huomaamatta, unohtunut.

Mies oli siis autossa koulun lähellä vielä ja kysyi minulta puhelimessa, voisinko soittaa lapsen opettajalle pahoittelut, että asia x on nyt unohtunut. Ehdotin, että mies vain tekisi u-käännöksen ja veisi sen. Hän ei halunnut. Ehdotin, että hän sitten soittakoon lapselle ja/tai opettajalle. Hänhän tätä asiaa nyt viimeksi hoiti ja asia x on yhä hänen kyydissään, että jos ope käskee tuoda sen heti, vain hän voi tehdä sen. En minä.

Mies suuttui ja lopetti puhelun.

Oletan, että kun lapsi tulee koulusta, hänkin on suuttunut minulle.

Tämä on ihan normaalia metatyön teettämistä. Mieheni ja lapseni ovat ihan normaaleja avuttomaksi heittäytyviä tyyppejä. Ihan tavallinen tarina. Ei oteta vastuuta mistään ja syytetään muita.

Mutta tällaisten kokemusten kumuloituminen aiheuttaa sen, että koko ajan on syytetty olo. Ja siitä rakentuu vähitellen epäonnistunut olo. Minäkin ajattelen, että olen epäonnistunut vaimona ja äitinä, kun en saanut asiaa x perille sinne koululle, vaikka kyse tässäkin tapauksessa oli siitä, että MUUT eivät saaneet sitä sinne, vaikka miten autoin.

Kouluikäinen osaa kyllä itse huolehtia asioista x, jos ei osaa, niin ei voi mitään, tuskin on ainoa joka unohtaa. Yksi sana: relaa. Lopeta se puolesta tekeminen.

47, täällä melkein samaa, mutta niin päin että miehenä joutuu hoitamaan kaiken. Vaimo kuulemma hoitanut jo osuutensa kun kantoi raskaana ollessa ja hoiti ensimmäisen vuoden. Kuulemma loput 17 kuuluu miehelle kun helpolla pääsee 1-vuotiaasta eteenpäin. 

Vierailija kirjoitti:

Oon yrittänyt miehelle puhua.

Lopetin sen koska sillä on tapa olla sanomatta mitään jos on eri mieltä.

Tai sitren turhautuu ja kysyy "no mitä mä voin tehdä". Enkä mä sitten tiedä mitä sen pitäis tehdä.

Kun osais edes olla olkapää ja lohduttaa mutra se ei ole sellainen. Ei kestä oikein mitään henkisiä keskusteluja, menee lukkoon.

Sekin Vituttaa kun tuntuu että se on vaan yks teini lisää.

Joskus jos oon saanut siitä väkisin irti jotain, niin on tullut selväksi että sitä vituttaa jos mä oon vaan kotona, sitä ärsyttää mun valitukset kivuista. En kyllä edes valita niin paljoa.

On tullut selväksi että ajattelee monesta asiasta negatiivisesti muttei koskaan sano mistäänennen kuin sitten kunnon riidan jälkeen saan nyhdettyä.

Tiedän tunteen. On tullut provosoituakin riitaa pahemmaksi, että oikeasti saan tietää mikä toista painaa, koska parempi kertarutina kuin ainainen kitinä.

Olisko mahdollista, että tuossa tilanteessa voit sanoa miehelle, että ensimmäiseksi hän voisi karsia turhautuneisuuden äänestään kysymällä ihan aidosti, mitä hän voi tehdä. Miehesi voisi opetella olemaan vähemmän puolustuskannalla ja syyttelevä ja laskea kerrankin itse asioita, jotka ovat riittävän hyvin.

Jos oikeasti pystyisitte keskustelemaan ilman että syyttely ja puolustuskannalla olo vallitsevat, niin mieskin voisi alkaa ymmärtää, että henkiset keskustelut puhdistavat ilmaa ja parantavat hänenkin oloaan. Mutta tietysti jos ne tarkoittavat että sinä vinkuvaan sävyyn ruinaat huomiota ja hän yhtä vinkuen kieltäytyy siitä, niin se ei tee hyvää edes naapurin koiralle.

Puolustuskannalla oleva ihminen ei ole lohduttaja, koska lohduttaja on päinvastaisessa mielentilassa kuin puolustautuja. Eli sitä ei voi ehkä mieheltä vaatia, mutta toisaalta voisitte ehkä keskustella siitä, että parisuhteessa voi olla hetkiä, jolloin se lohduttaminen voisi olla ihan käypäinen rooli. Jos hänestä ei ole siihen sen takia, että hän on kroonisesti vihainen ja sitä mieltä, että hän on jotain vailla ja sinun tehtäväsi on muuttua niiksi hyviksi asioiksi ja häntä sama muutospaine ei saa koskea mitenkään koskaan, ongelmasi on mies ihan itse, ja kaikki muu rasittavuus tulee siihen enää bonuksena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Seli seli vali vali, tuskin tälläkään palstalla on kovin montaa joka innosta hihkuen herää aamulla töihin tai kouluun. Jos tuon perusteella jokainen jäisi kotiin, niin mitähän tapahtuisi. Joo, tiedän että kotona maleksiminen on rennompaa kuin yhteiskunnan rattaana oleminen, mutta ei tuohon auta kuin ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa tekemään asioita. Kyllä se siitä lähtee rullaamaan, asenne vain kohdilleen.

Sä et oo ollut pohjalla.

Kerro mitä teen siinä tilanteessa kun nousen, laitan lapsia valmiiksi ja valmistaudun itse lähtemään. Ahdistus ja väsymys iskee päälle niin että mä vaan seison ja yritän miettiä että mitä mun pitöä tehdä seuraavaksi.

En pysty kun en edes tiedä että millaiset vaatteet mun pitäis laittaa. Kroppa, aivot lyö lukkoon, totaalisesti ja tulos on joko luovutus hyvissä ajoin tai romahdus.

Ei se toimi niin että nyt vaan otat ittees niskasta ja teet ne aamurutiinit yms.

Jos ei pysty ja aivot huutaa "EN MÄ TIEDÄ, EN MÄ OSAA, EN MÄ PYSTY, MÄ SEKOON", niin ystävä hyvä kerro miten siitä pitää jatkaa?

Kova olettamus, mutta siitä sen enempää. Kai itsekkin huomaat missä limbossa sun aivot on, veikkaan että kroppa jaksaisi ei ne nyt niin heikkoja ole. Eihän tuossa auta kuin autopilotilla mennä eteenpäin jos ei muuta keksi, mutta itsensä psyykkaamisella se ei ainakaan muuksi muutu. Tuo autopolitti, en tiedä onko yleinenkin termi, on lopuksi aika loistava, ei siinä tarvitse miettiä motivaatiota, itsensä niskasta kiinni ottamista, jaksaako, suorittamista kuin mitään muutakaan. Eihän tuo nyt mitään loistokasta elämää noin ole, mutta aina löytyy joku jolla menee vielä huonommin.

No, mun kroppa vaan ei oikein tahdo jaksaa, kun se meinaa hajota joka kohdasta. Sydänvaivat, astma, jalka- ja lantiosäryt, migreeni, hartiaongelmat, unettomuus jne. Nyt juuri pari päivää oon kuulostellut polvea kun se rutisee ja naksuu kipeästi. En hitto vie jaksa mennä lääkäriin.

Asenna muhun autopilotti, mielelläni toimin sillä.

Et sä ainakaan samassa pohjassa oo ollut kun mä, jos meinaat että asennemuutos auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Seli seli vali vali, tuskin tälläkään palstalla on kovin montaa joka innosta hihkuen herää aamulla töihin tai kouluun. Jos tuon perusteella jokainen jäisi kotiin, niin mitähän tapahtuisi. Joo, tiedän että kotona maleksiminen on rennompaa kuin yhteiskunnan rattaana oleminen, mutta ei tuohon auta kuin ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa tekemään asioita. Kyllä se siitä lähtee rullaamaan, asenne vain kohdilleen.

Sä et oo ollut pohjalla.

Kerro mitä teen siinä tilanteessa kun nousen, laitan lapsia valmiiksi ja valmistaudun itse lähtemään. Ahdistus ja väsymys iskee päälle niin että mä vaan seison ja yritän miettiä että mitä mun pitöä tehdä seuraavaksi.

En pysty kun en edes tiedä että millaiset vaatteet mun pitäis laittaa. Kroppa, aivot lyö lukkoon, totaalisesti ja tulos on joko luovutus hyvissä ajoin tai romahdus.

Ei se toimi niin että nyt vaan otat ittees niskasta ja teet ne aamurutiinit yms.

Jos ei pysty ja aivot huutaa "EN MÄ TIEDÄ, EN MÄ OSAA, EN MÄ PYSTY, MÄ SEKOON", niin ystävä hyvä kerro miten siitä pitää jatkaa?

Kova olettamus, mutta siitä sen enempää. Kai itsekkin huomaat missä limbossa sun aivot on, veikkaan että kroppa jaksaisi ei ne nyt niin heikkoja ole. Eihän tuossa auta kuin autopilotilla mennä eteenpäin jos ei muuta keksi, mutta itsensä psyykkaamisella se ei ainakaan muuksi muutu. Tuo autopolitti, en tiedä onko yleinenkin termi, on lopuksi aika loistava, ei siinä tarvitse miettiä motivaatiota, itsensä niskasta kiinni ottamista, jaksaako, suorittamista kuin mitään muutakaan. Eihän tuo nyt mitään loistokasta elämää noin ole, mutta aina löytyy joku jolla menee vielä huonommin.

No, mun kroppa vaan ei oikein tahdo jaksaa, kun se meinaa hajota joka kohdasta. Sydänvaivat, astma, jalka- ja lantiosäryt, migreeni, hartiaongelmat, unettomuus jne. Nyt juuri pari päivää oon kuulostellut polvea kun se rutisee ja naksuu kipeästi. En hitto vie jaksa mennä lääkäriin.

Asenna muhun autopilotti, mielelläni toimin sillä.

Et sä ainakaan samassa pohjassa oo ollut kun mä, jos meinaat että asennemuutos auttaa.

Unohtui välilevy- selkä- ja iskiasvaivat.

Nytkin jo nolottaa kun haen sympatiaa valittamalla vaivoista.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä että perimmäinen syy ei ole kuitenkaan se perhe-elämä, vaan jotkut isommat ongelmat siellä taustalla. Kannattaa hakea nyt ens alkuun jotain keskusteluapua.

Joo ei tää perheen syytä ookaan.

Kaikki lähtee musta, siihen päälle sitten vain se ettei mua oikein arvosteta ja oon itsestäänselvä koko perheen tuki ja sylkykuppi.

Mutta suurimmat viat on mussa, siksi mä en jaksaiskaan perhe-elämää enää.

Kun en vaan jaksais enää mitään. Se perhe nyt vaan on se joka terveyden jälkeen vaatii eniten

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oon yrittänyt miehelle puhua.

Lopetin sen koska sillä on tapa olla sanomatta mitään jos on eri mieltä.

Tai sitren turhautuu ja kysyy "no mitä mä voin tehdä". Enkä mä sitten tiedä mitä sen pitäis tehdä.

Kun osais edes olla olkapää ja lohduttaa mutra se ei ole sellainen. Ei kestä oikein mitään henkisiä keskusteluja, menee lukkoon.

Sekin Vituttaa kun tuntuu että se on vaan yks teini lisää.

Joskus jos oon saanut siitä väkisin irti jotain, niin on tullut selväksi että sitä vituttaa jos mä oon vaan kotona, sitä ärsyttää mun valitukset kivuista. En kyllä edes valita niin paljoa.

On tullut selväksi että ajattelee monesta asiasta negatiivisesti muttei koskaan sano mistäänennen kuin sitten kunnon riidan jälkeen saan nyhdettyä.

Tiedän tunteen. On tullut provosoituakin riitaa pahemmaksi, että oikeasti saan tietää mikä toista painaa, koska parempi kertarutina kuin ainainen kitinä.

Olisko mahdollista, että tuossa tilanteessa voit sanoa miehelle, että ensimmäiseksi hän voisi karsia turhautuneisuuden äänestään kysymällä ihan aidosti, mitä hän voi tehdä. Miehesi voisi opetella olemaan vähemmän puolustuskannalla ja syyttelevä ja laskea kerrankin itse asioita, jotka ovat riittävän hyvin.

Jos oikeasti pystyisitte keskustelemaan ilman että syyttely ja puolustuskannalla olo vallitsevat, niin mieskin voisi alkaa ymmärtää, että henkiset keskustelut puhdistavat ilmaa ja parantavat hänenkin oloaan. Mutta tietysti jos ne tarkoittavat että sinä vinkuvaan sävyyn ruinaat huomiota ja hän yhtä vinkuen kieltäytyy siitä, niin se ei tee hyvää edes naapurin koiralle.

Puolustuskannalla oleva ihminen ei ole lohduttaja, koska lohduttaja on päinvastaisessa mielentilassa kuin puolustautuja. Eli sitä ei voi ehkä mieheltä vaatia, mutta toisaalta voisitte ehkä keskustella siitä, että parisuhteessa voi olla hetkiä, jolloin se lohduttaminen voisi olla ihan käypäinen rooli. Jos hänestä ei ole siihen sen takia, että hän on kroonisesti vihainen ja sitä mieltä, että hän on jotain vailla ja sinun tehtäväsi on muuttua niiksi hyviksi asioiksi ja häntä sama muutospaine ei saa koskea mitenkään koskaan, ongelmasi on mies ihan itse, ja kaikki muu rasittavuus tulee siihen enää bonuksena.

Hyvä neuvo.

Mä oon aikana yrittänyt näitä keskusteluita mutta tullut siihen tulokseen että miestä vaan ei oikeasti kiinnosta mun vointi tai ajatukset.

Tai mistään puhuminen.

Se mieluiten vain porskuttaisi menemään ja odottaa kai että mä tästä ihmeparanen ja alan kans porskuttaa. Sitten voidaan vaan ajatella ja puhua käytännön asioista ja töistä yms.

Mä en edes vingu oikein mistään. Hermostun kyllä mutta harvoin muehelle, nykyään pikku hiljaa enemmän ja enemmän.

Mutta oon aina yrittänyt olla valittamatta turhista koska hän tekee paljon töitä ja kotonakin tekee paljon.

Mä oon jo luovuttanut että meillä olis mitään syvempää henkistä yhteyttä. Kun saisin itteni korjattua edes.

Hei kiitos sydämen pohjasta teille, todella!

Ihan mahtavaa että jaksatte vastata ja koittaa auttaa! Kyllä tää vähän avaa omia silmiä ja ehkä mä uskaltaisin vaikka jonnekin terapeutille.

Jos pyytää lähetettä julkiselta puolelta, saa varmaan odottaa aika kauan.

Mikähän se ois järkevintä nyt tehdä jos haluaisi ammattiapua?

En ole aloittaja, vaan tuo, joka sekosi. On kokemusta autopilotilla puskemisesta, kutsuin sitä kylläkin survival modeksi. Sillä tavalla voi edetä hetken, mutta seinä tulee jossain kohtaa vastaan, jos aina vain suorittaa saamatta siitä mitään iloa ja tinkimällä omista tarpeista. Aloittajalla kuitenkin on hyvä tilanne sikäli, että hän ymmärtää jaksamisen rajansa. Mietin vain, että kannattaisiko kuitenkin yrittää puhua läheisille, ystäville tai sisruksille tai jollekin? Aika moni on näinä aikoina uupunut ja sitä kautta voisi saada ymmärrystä. Omalla kohdallani ihmiset olivat yllättävänkin ymmärtäväisiä.

Mä olen myös väsynyt perhe-elämään. Mulla 12 sairautta ja olen vaan kotona, mies pitää mua terveenä. Joka päivä aamuisin, hän ja esiteini kiukuttelevat kun joutuvat lähtemään töihin/kouluun. Mies laittaa jatkuvasti watsup viestejä joissa valittaa raskasta ja pienipalkkaista työtään

Tulee illalla töistä ja taas se valitus alkaa, kuinka joka paikka särkee, oli paska ja raskas päivä yms. Mitä mun pitäisi tehdä?

Vierailija kirjoitti:

En ole aloittaja, vaan tuo, joka sekosi. On kokemusta autopilotilla puskemisesta, kutsuin sitä kylläkin survival modeksi. Sillä tavalla voi edetä hetken, mutta seinä tulee jossain kohtaa vastaan, jos aina vain suorittaa saamatta siitä mitään iloa ja tinkimällä omista tarpeista. Aloittajalla kuitenkin on hyvä tilanne sikäli, että hän ymmärtää jaksamisen rajansa. Mietin vain, että kannattaisiko kuitenkin yrittää puhua läheisille, ystäville tai sisruksille tai jollekin? Aika moni on näinä aikoina uupunut ja sitä kautta voisi saada ymmärrystä. Omalla kohdallani ihmiset olivat yllättävänkin ymmärtäväisiä.

Tää on totta, mutta en mä keksi kenelle. Ehkä terapia ois paras.

Kun mies olisi mun unelmissa se jolle vois avautua ja jonka kanssa vois pitkästi puhua asioista. Se on toki itsekin väsynyt elämästä ja töistä. Muut niin läheiset ovat itsekin ruuhkavuosissa, en viitsi kaataa heille tätä.

Mä voisin kyllä nyt vaan luovuttaa, jättää sen opiskelun, olla kotona vielä tai etsiä vaikka etätöitä.

Mutta sitten mä vasta itseeni vihaankin, päästän tuon opuskelumahdolliduuden käsistäni. Mokaan senkin.

Pakko mun on se aloittaa. Mutta miten ihmeessä pystyn ja jaksan, sitä en tiedä.