Kun pidät puoliasi etkä "ole kynnysmatto", niin mistä tiedät että se on oikein, etkä vain olekin hankala ihminen?

Vierailija kirjoitti:

Rajan vetämistä kannattaa ihan tietoisesti harjoitella. Olla ihan korostetun rauhallinen kun sanoo ei. Sanoo vaikka aivan samoin sanoin ei uudelleen ja uudelleen, aivan rauhallisesti.

Vaikka äiti sanoo "tule viemään minua lauantaina paikkaan x"

Vastaus, "ei nyt onnistu, pyydä siskoa"

"No kyllä minun pitää päästä" (Sama vastaus)

"Ei sulla nyt voi olla mitään niin tärkeää" (Sama vastaus)

"Olet sitten itsekäs lapsi, kun sinä olit pieni niin..." (Sama vastaus)

Ja tässä kohtaa lähdet pois tai lopetat puhelun asiallisesti, "mun täytyy nyt mennä, heippa"

Harjoittelee muutaman vastauksen ja tietoisesti ei selitä yhtään miksi ei, koska se ei kellekään kuulu. Itse tietää, että ihan vaikka kun ei huvita. Se on tarpeeksi hyvä syy.

Onks jollakulla oikeasti tälläistä? Voi hyvää päivää...

Sanoisin, että mulkvistinakin on helpompaa. Onneksi olen alun pitäen "kouluttanut" lähipiirini siihen, että olen kohtuuvaikea ja omapäinen ihminen, niin kukaan ei ihmettele turhia eikä myöskään pyytele minulta mitään.

Kaikille ei vain voi eikä tarvitse aina olla mielin kielin tai edes mukava. Oma hyvinvointi edellä.

Muutama viittasi kommenttiini, eli siis ihan tottahan se on että taustalla on myös jo valmiiksi ärsyyntymistä vanhoista epäkohdista ja sitten välillä tulee sanottua liian töksähtävästi kun kerrankin pystyy ja uskaltaa, tämä koskee nykyään lähinnä niitä joiden kanssa aiemmin on ollut ongelmia. Uudet tilanteet koitan ottaa vähän pehmeämmin vastaan.

Toinen syy töksäyttelylle on sellainen että en muutaman ihmisen ja tilanteen kohdalla ole luottanut siihen että kieltäytyminen uskotaan oikeasti. Osan kohdalla pelko on varmasti aiheeton mutta on niitäkin jotka vielä palaavat aiheeseen ja jopa jäävät jankkaamaan, taivuttelemaan ja kyseenalaistamaan. Tosin ei ole yllätys että vedän tuollaisia ihmisiä puoleeni.

Työelämässä olen ollut ihan helisemässä ennen kuin olen lähes loppuunpalamisen kautta oppinut vihdoin sanomaan myös ei. Olen ollut se työpaikan itsestäänselvyys jolle on suututtu jos en vaikka vapaaltani ole lähtenyt paikkaamaan vuoroa VAIKKA olisi muitakin ehdokkaita ja nämäkin ovat kieltäytyneet. Heille taas ei ole suututtu. Tosin nämä ihmiset eivät ole yhtä reppanoita ja syyllistyviä kuin minä. Ja oli siinä nimenomaisessa työpaikassa paljon muutakin ongelmaa.

Mutta matkaa sellaiseen rakentavaan rajojen pitämiseen, omien oikeuksien ja vastuiden välissä tasapainoiluun vielä on jonkin verran. Töissä on aina joku/jonkun lapsi kipeänä ja joudun usein kamppailemaan tämän ongelman kanssa. Että jätänkö taas kerran omat menoni, jätänkö lepäämättä vaikka todella tarvitsisin, kieltäydynkö jostain ihme lapsekkaasta uhmasta käsin, vai mikä on tällä kertaa syy mennä tai olla menemättä. Mainittakoon että meillä on tosi paljon pelkkiä yhden päivän vapaita joiden kohdalla joutuu kyllä pohtimaan että jaksaako/pystyykö vai ei, tai vaikka jaksaisikin niin ärsyttääkö taas perua oma elämä jne.

Ja toisaalta mäkin olen ollut ihan todella kipeänä lääkkeiden varassa töissä koska just silloin vuoron vaihto ei ole onnistunut. Että eivät ihan kaikki muutkaan uhraudu toisten puolesta. (Töihin olen mennyt silloin siksi koska toiminta olisi muuten siltä päivältä pysähtynyt. Tämä on yksi mun ongelma myös, en jotenkin halua aiheuttaa muutenkin stressaantuneelle pomolle lisää huolia jne, vaikka ei se minun ongelma loppupeleissä kyllä olisi. Helppo sanoa-melkein mahdoton toteuttaa).

Pakko sanoa kyllä että auttamiskynnys on kasvanut aika paljon kun olen itse useasti lähtenyt vapaalta töihin ja myös tehnyt tuplavuoroa, mutta omissa sairastapauksissa en juurikaan ole saanut (niiltä aiemmin tuuraamiltanikaan) tyypeiltä apua, ja syyksi on kerrottu täysin siirrettävissä olevia juttuja ja harrastuksia. Joten en enää itsekään jätä niitä automaattisesti välistä. Ja tässä on taas se raja, että olenko nyt ihan mäntti vai onko kieltäytyminen jotenkin sallittua.

Siviilielämän olen saanut melko hyvään malliin. Sukulaiset ei enää koita pummata rahaa, ei tule enää (kovin usein) pyyntöjä tekemään jotain hommaa käytännössä ilmaiseksi jne. Mutta nämä tyypit eivät kyllä enää juuri pidä muutenkaan yhteyttä. Onhan se surullista.

No jospa tästä kohta kasvettaisiin aikuiseksi (oon alle 30v vielä).

Ps. Suku on todellakin pahin.

Tulipas nyt pitkä teksti, sori. Oli kiva pohtia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rajan vetämistä kannattaa ihan tietoisesti harjoitella. Olla ihan korostetun rauhallinen kun sanoo ei. Sanoo vaikka aivan samoin sanoin ei uudelleen ja uudelleen, aivan rauhallisesti.

Vaikka äiti sanoo "tule viemään minua lauantaina paikkaan x"

Vastaus, "ei nyt onnistu, pyydä siskoa"

"No kyllä minun pitää päästä" (Sama vastaus)

"Ei sulla nyt voi olla mitään niin tärkeää" (Sama vastaus)

"Olet sitten itsekäs lapsi, kun sinä olit pieni niin..." (Sama vastaus)

Ja tässä kohtaa lähdet pois tai lopetat puhelun asiallisesti, "mun täytyy nyt mennä, heippa"

Harjoittelee muutaman vastauksen ja tietoisesti ei selitä yhtään miksi ei, koska se ei kellekään kuulu. Itse tietää, että ihan vaikka kun ei huvita. Se on tarpeeksi hyvä syy.

Onks jollakulla oikeasti tälläistä? Voi hyvää päivää...

Sanoisin, että mulkvistinakin on helpompaa. Onneksi olen alun pitäen "kouluttanut" lähipiirini siihen, että olen kohtuuvaikea ja omapäinen ihminen, niin kukaan ei ihmettele turhia eikä myöskään pyytele minulta mitään.

Kaikille ei vain voi eikä tarvitse aina olla mielin kielin tai edes mukava. Oma hyvinvointi edellä.

Ikävä kyllä tällaista on olemassa.

Kenen mielestä se että asetat rajat jotka sopii sinulle, ja pidät niistä kiinni, on hankalaa? Ei varmastikaan kenenkään sellaisen mielestä, joka on sinun puolella tai jolle sinun hyvinvointi on tärkeä. Joten heidän mielipidekään on tuskin sinulle tärkeä, eikä sinun pitäisi muuttaa käytöstäsi sen takia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No sehän tässä se ongelma onkin. Missä menee raja? Olen ylikiltteydestä kärsinyt ja haluan pitää rajani, mutta en olla mikään mulkvisti. Vieläpä monesti niin, että ympäristö on jotenkin tottunut tai muuten vaan olettaa mun olevan kiltti ja saattaa jopa suuttua jos en suostu johonkin. Joiden muiden kohdalla sama kieltäytyminen samoille ihmisille on täysin ok. Todella ärsyttävää. Varmaan pitää vaan heittäytyä reilusti mulkvistiksi ja olla välittämättä kenenkään mielipiteestä. Varmaan karsii lähipiiriä mutta oliko ne oikeasti sit sen arvoisia?

Monilla kilteillä on se ongelma, että kun sitten lopulta vetävät rajat, niin se itseilmaisu ei ole selkeää tai ollaan todella töykeitä ja tylyjä. Ikään kuin tarvitaan suuttumus sinne pohjalle että saadaan kakaistua se ei.

Onko tästä kyse?

Ei normaalisti tarvitse olla mikään mulkvisti asettaessaan rajojaan.

Siinäpä se on, että kilteille tulee syyllisyyden tunne, kun he asettavat rajojaan. Siksi siinä tilanteessa on tunteet pinnassa ja voi tulla töykeitä sanoja ja tylytystä. Kun tuntee olevansa niin alakynnessä. Että s-na kun nuo eivät antaisi mun päättää omista asioistani.

Ihan samalla tavalla tämä on mysteeri niille jotka eivät ole "kynnysmattoja", usein ovat vain hankalia ihmisiä

Olen ollut kiltti ihan aina, nyt vaille 50v olen opetellut olemaan itsekkäämpi, enkä taivu kaikessa enää muiden tahtoon, tämä selkeästi aiheuttaa näärää joissain hyväksikäyttäjissäni, mutta uudet tuttavani ja ystäväni eivät ole moksiskaan, jos pidän pääni itselleni tärkeissä asioissa.