Onko täällä muita mielenterveysongelmaisten lapsia/läheisiä?

No jopas sinulla on vasta nyt tuo "vaihe menossa" ja 30 lasissa, töitä riittää siis vielä ennenkuin pääset sinuiksi noiden asioiden kanssa. Hyväksy elämäsi kulku sellaisena kuin se on ollut ja päätä tosissaan jatkaa vahvempana huomiseen. Turha hävetä itseään kun se olet kuitenkin sinä ja sinä olet aivan varmasti rikkaampi monessa asiassa kuin moni muu. <3

En tiedä onko äidilläni virallista diagnoosia, mutta sellaisen hän olisi saanut kyllä heittämällä ainakin silloin joskus. Koskaan ei tiennyt mitä on luvassa kun äiti tulee kotiin. Päihteitä hän ei käyttänyt, mutta saattoi kilahtaa hyvin pienistä ja turpaankin tuli toisinaan. Hän saattoi olla vihainen jollekin aivan muulle mutta purki sen lapsiin. Huostaanottoja ei tilanteesta syntynyt koska kaikki oli ulospäin esimerkillistä.

Äiti tuntui pönkittävän omaa itsetuntoaan latistamalla lastensa itsetuntoa. Mitätöinti oli hänen mielestään todella nautinnollista, sen pystyi äänestä kuulemaan ja ilmeestä näkemään.

Ihan sekaisin äitini ei ole, aina on ollut työkykyinen kuitenkin. Veikkaisin jotain persoonallisuushäiriötä, mutta en tosiaan ole lääkäri.

Luonnehtisin elämääni myöskin siten että minulle on kehittynyt perusturvallisuuden sijaan lapsuudessa perusturvattomuus. Pelon tunne vaikkei tiedä mitä edes pelkää. Olin aiemmin miessuhteissa myös ripustautuvainen. Kaipasin sitä turvallista vanhempaa jota minulla ei koskaan ollut. Yksinollessa sain paniikkikohtauksia koska yksinolo oli ennen merkinnyt tulevan pelkoa, pelkoa siitä mitä sitten tapahtuu kun ovi käy. Eihän ne suhteet toimineet tietenkään. Olin todella epäkypsä vielä pitkälle aikuisuuteen.

Nyt olen pystynyt itsenäistymään ja siten muodostanut onnistuneen parisuhteenkin. Mutta vieläkin minulla on yliherkät tuntosarvet, kuulostelen ihmisten mielialoja, koen velvollisuudekseni pitää ihmiset ympärilläni hyvällä tuulella ettei vain mitään kamalaa tapahdu. Jos joku on vaisu, surullinen tai ärtynyt, koen epäonnistuneeni. Olin lapsena kuin koira joka tekee vaikka mitä temppuja miellyttääkseen ja heiluttaa häntää vaikka saa remmistä. Olen sitä osittain vieläkin ja haluaisin päästä siitä eroon. 

Mieheni kanssa uskallan olla oma itseni, ja olen oppinut luottamaan siihen että hänen tunteensa ja käytöksensä on loogista, ei mielivaltaista. Silloin lapsena minuun jotenkin iskostui ettei ihmisten käytös ole ennakoitavissa mitenkään. Että se on nimenomaan mielivaltaista.

Joo, kauan on mennyt. Olen taistellut huonon itsetunnon, pelkojen ym. kanssa kaikki nämä vuodet.

En alkuun edes tajunnut, mitä ihmiset tarkoittavat kun käskettiin vaan ottamaan itseään niskasta kiinni, eikä jäämään paikoilleen murehtimaan. Kun minulle se itsensä tunteminen huonoksi oli se olotila, johon olin tottunut. Kun on aina joutunut kuulemaan niitä omituisia juttuja, sitä taitaa alkaa pitämään niitä normaaleina ja totena. Luulisin näin. Siinä vaiheessa, kun minut huostaanotettiin, olin jo tottunut ajattelemaan, ettei kukaan välitä ja en osaa mitään jne.

Enkä siitä olotilasta päässyt eroon vuosikausia jatkuneessa terapiassakaan. Oliko sitten huonot terapeutit/väärä lähestymistapa vai johtuiko siitä, etten uskaltanut sielläkään avautua.

Nyt olen ollut välit poikki toiseen vanhempaani puolisen vuotta. En tiedä, mitä hänelle sanoisin. Aina olen saanut olla se, joka varoo pahoittamatta hänen mieltään, ettei sairautensa vaan pahenisi, mutta itse hän voi käyttäytyä miten vaan ja häiritä elämääni. Mulla meni hermot, kun hän alkoi keksimään perusteettomia syytöksiä minusta ja sotkemaan muutkin ihmiset tähän soppaan. Tuli taas mieleen lapsuuteni ja kuinka hän onnistui sotkemaan kaikki asiat. En jaksaisi sitä samaa enää.

Ap

pidän äitiini etäisyyttä. Olen oppinut tunnistamaan merkit, kun hän yrittää ujuttautua liian lähelle. Hänellä on jonkinlainen rajatilahäiriö, hänellä menee jotenkin lasten ja oma elämä sekaisin, ei tunnista omia rajojaan ja mieliala heittelee rajusti. Voin paljon paremmin itse kun näemme harvoin. Hän tietysti haluaisi että näkisimme useammin ja olisimme läheisiä, mutta itseni vuoksi en voi.

Äidilläni on joku diagnoosi, mutta tarkkaan en sitä tiedä, koska kieltää kaiken. Oireet tunnistavana ja näistä paljon lukeneena veikkaan kapea-alaista psykoosia ja epäluuloista persoonallisuushäiriötä, mikä on pahentunut vanhetessaan.

Olen ap:ta kymmenisen vuotta vanhempi, mutta tämä kivireppu on ollut selässäni hyvin varhaisesta lapsuudesta lähes nykypäivään. Olen myös työstänyt kasvuympäristöstäni seuranneita ongelmia terapiassa, ja se on osin auttanutkin. Eniten on kuitenkin auttanut reilu etäisyyden ottaminen häiriintyneeseen äitiini. Kun en ole pystynyt vetämään hänelle rajoja suhteessa hänen käyttäytymiseensa, mieheni on tehnyt sen puolestani. Mieheni on esim. sanonut äidilleni selkeästi, ettei voi tulla meille kun emme ole kotona (tuli silloin kun lapsi oli yksin ja lapsi päästi sisään - penkoi meillä paikat sillä välin).

Tilanne on nyt todella hyvä, en ole nähnyt äitiäni kolmeen vuoteen, eikä hän enää lähettele tekstiviestäjäkään, kun en vastaa niihin. Näin on hyvin. En kaipaa millään tavalla häntä elämääni ja olen tavallaan luopunut hänestä kokonaan.

Olen tietysti tehnyt vuosia surutyötä siitä, ettei minulla oikeastaan ole "äitiä" ollutkaan, sillä hänen tekonsa (hakkasi lapsena verille) eivät vastaa sellaisia tekoja, mitä mielestäni "äidin" "tehtävänkuvaan" kuuluu. Aikuisena on ollut ainoastaan aiheuttamassa kaaosta ihmissuhteissa ja mielipahaa monilla tavoilla.

Luopumistyö on iso ja vaikea prosessi. Joillekin se ei ehkä ole oikea ratkaisu, mutta minulle se oli. Olen saanut rauhan elämääni ja rakennan itseni näköistä elämää äidittömänä ihmisenä - enkä missään vaiheessa tule ottamaan äitiäni osaksi elämääni. Yhteiskunta hoitaa hänet sitten, kun toimintakykynsä huononee itsenäiseen elämään kykenemättömäksi.

Voimia ap, lähetän kaikki myötätuntoiset ajatukseni sinulle.

Harmillisinta on jos saa vanhemmaltaan perinnöksi epävakaan persoonallisuuden.