Muita yli 30-vuotiaita esikoisestaan vasta haaveilevia

Täältä löytyy 34-vuotias yrityksen aloittamista odotteleva. Itsellä ei vauvakuumetta koskaan ole ollutkaan, mutta aina olen yhden lapsen halunnut. Nyt urien rakentamisen jälkeen itsellä alkaa henkisesti olla aika lapselle, puolisoa edelleen vielä odotellaan heräämään ajatukseen että jos lapsi halutaan alkaa aika sille olla kypsä :)

Täällä! 32 ja nyt aloitettiin yrittäminen.

Täällä myös 33v, jolla vauvan yrittäminen vielä ajatuksen tasolla. Nyt on elämä sillä mallilla, että lapselle alkaa olemaan konkreettisempi hyvä hetki. Meillä on kuitenkin kesällä häätkin, niin menee varmaan enemmän loppuvuoteen, kun alettaisiin yrittämään.

Varsinaista vauvakuumetta ei täälläkään ole, mutta näen kuitenkin tulevaisuudessa meillä lapsia. Valitettavasti oma ikä alkaa jo sen verran kummittelemaan, että pitää alkaa jo vakavasti näitä pohtimaan lähivuosille :D 

Täällä yks 35-v esikoista yrittävä (& mies 39v).

Nyt just piinailu käynnissä 3. yrityskierrolla! Raskaustesti näyttänyt muutaman päivän haaleaa plussaa ja jännäillään, eteniskö vai onko kemiallinen, menkkojen kun piti alkaa eilen..

Oon kyllä valtavan onnellinen siitä et ylipäätään yritetään jo, ei ole nimittäin ollut ihan helppoa päästä tähän pisteeseen mieheni kanssa. 😅

Huokausssss. N 34v, tuore parisuhde menossa, KAUHEA vauvakuume. Ajattelin käydä hedelmällisyysneuvolassa lähiaikoina, itsekseni :D miehellä on myös haaveissa saada jälkikasvua, mutta on hänelle kai aika uusi haave...

34-vuotias täällä. Yli 15 vuotta oltu miehen kanssa yhdessä, mutta vasta nyt mieskin on suostunut vauvaan - itsehän olen lapsesta haaveillut useamman vuoden ajan. Ensimmäinen yrityskierto nyt menossa, eli aika jänniä aikoja eletään.

TeeJenni kirjoitti:

34-vuotias täällä. Yli 15 vuotta oltu miehen kanssa yhdessä, mutta vasta nyt mieskin on suostunut vauvaan - itsehän olen lapsesta haaveillut useamman vuoden ajan. Ensimmäinen yrityskierto nyt menossa, eli aika jänniä aikoja eletään.

Oooh, todellakin jänniä aikoja, tsemppiä sinne! Hienosti teillä sitten jo yhteistä matkaakin kertynyt :)

Täällä 34-vuotias, joka joutui tähän tilanteeseen aika nopeasti ja yllättäen. Mies 42 v ja ollaan oltu yhdessä 11 vuotta. Koskaan ei ole mitään vauvakuumetta podettu kumpikaan eikä olla lapsista hirveän vakavissaan keskusteltu. Enkä ole koskaan pitänyt itsestään selvänä, että lapsia tulee. Kun ikää on kertynyt, olen huomannut, että viimeisen n. parin vuoden aikana mielessä on pyörinyt säännöllisen epäsäännöllisesti kysymys, haluanko yrittää vai jäädä kokonaan lapsettomaksi. 

Nyt miehelle tuli eteen valinta, joka konkretisoi ajan rajallisuuden. Se tuli puheeksi viikko sitten, ehkä tiistai- tai keskiviikkoiltana. Silloin puhuttiin ekaa kertaa konkreettisesti siitä, ollaanko valmiita luopumaan omista lapsista kokonaan. Muutama kyynelkin vierähti. Molemmat tuntuu valtavan isoilta ja lopullisilta ratkaisuilta. Lapsen saamisessa huolestuttaa tosi moni eri asia. Lapsettomaksi jäämisessä vain yksi: kaduttaako myöhemmin, jos ei edes yritetä?

Perjantaiaamuna mies tuli herättämään mut ja sanoi, että on miettinyt. Mietinnän tulos oli, että hän haluaisi "antaa luonnolle sen mahdollisuuden". Olin tyrmistynyt, koska en ollut ajatellut, että mies olisi jäänyt asiaa pohtimaan ja varsinkaan tullut parissa päivässä tai yössä mihinkään lopputulokseen. Olen aina kuvitellut, että mies ei mieti mahdollista lapsen saamista melkein ollenkaan. Mutta kun hän siinä sängyn laidalla istui, en osannut muuta kuin todeta, että yritetään. Sattui olemaan varsin otollinen hetki yrittää. Meillä ei ole ollut käytössä mitään muuta ehkäisyä kuin kondomi. Niinpä aloitettiin saman tien. 

Nyt huomaan kääntäneeni kelkkaa lapsiasiassa totaalisesti. Olen parissa päivässä guuglettanut kaikki ruokarajoitteet, raskausajan liikunnat, vitamiinit ja lääkitykset. Alkoholin jätin pois samana päivänä. Yritin miettiä, syönkö riittävän monipuolisesti ja onko liikunta sopivaa. Unirytmiä pitää tasoittaa. Ja samalla olen jo ehtinyt huolestua: foolihappo olisi pitänyt aloittaa 2 kk ennen ehkäisyn pois jättämistä. Jos tulinkin ekasta yrityksestä raskaaksi, ehdinkö aiheuttaa lapselle jo suurtakin vahinkoa? Tämä on jännää aikaa, mutta samalla tähän pieneen hetkeen jo konkretisoituu jotain oleellista, mitä varmaan vanhemmuuteenkin liittyy: ihanaa, kutkuttavaa odotusta (tuntuu ihanalta, että juttu on tässä vaiheessa vain mun ja miehen välinen) ja samalla huolta ja pelkoa siitä, ettei mitään pahaa tapahdu. 

Ihanaa, että edeltäjällä on vauva-ajatus ottanut tuulta alleen, mutta ei kai foolihapottomuus nyt oikeasti Vahinkoa aiheuta? Sillä käsittääkseni vähennetään alkuviikkojen kehityshäiriöiden riskiä (joka suurempi muilla etnisillä ryhmillä? ) mutta foolihappoa saa terveellisen ruokavalionkin myötä kyllä?

Itse kirjoittelin tuossa aiemmin tuoreesta suhteesta ja vauvakuumeesta, niin meillä taitaa suhde jäädä tähän alkusijoilleen, ei miehellä ole sittenkään varmuutta "jaksaako" lapsia lähitulevaisuudessa. Itse ikäkriisisenä en taas halua jäädä tuhlaamaan aikaa, ja odottelemaan, vaan veisin tutustumista mielummin eteenpäin sellaisen kanssa, joka lapsia tietää haluavansa. Montako tämmöistä vuoden tutustumisleikkiä se vaatii eri ihmisten kanssa?? Lyön seuraavaa synnytystalkookommentoijaa naamaan :D

Siis ihanaa lukea, että on muitakin yli 30-vuotiaita, jotka haaveilevat vasta esikoisestaan. Itse olen 32 vuotias ja nyt viimeisen vuoden aikana saanut ajatuksen omasta lapsesta ja kuinka kauhealta tuntuisi jäädä ilman lasta. Aikaisemmin en ole asiaa oikeastaan sen enempää pohtinut. Tässä on vain hidasteena se, että olen juuri eronnut parisuhteestani, enkä tiedä koska olen valmis uuteen suhteeseen ja tuleeko edes tavattua uutta ihmistä tässä hedelmällisyyden aikana. Toisena murheena on se, että minulla on vain yksi munasarja ja vaikka minulle on aikoinaan sanottu, ettei se ole este lasten saannille, on asia alkanut hirvittämään.

On kuitenkin helpottavaa tietää, että on muitakin samassa tilanteessa olevia. Välillä tuntuu, että olen ainut joka on jättänyt asian näin myöhäiseksi.

Täällä 35v (mies muutaman vuoden vanhempi), yritys käyntiin viimeviikonloppun oviksen myötä. Eilisestä on ollut nyt kummia tuntemuksia -ei uskalla ajatellakaan, että voisi olla kiinnittymiseen liittyvää (tiettyjä haasteita tiedossa ja siksi henkinen varautuminen yrityksen venymiseen). Todella hämmentyneet tunnelmat.

Heips ja ihanaa että on muitakin yli 30v joilla esikoinen haaveissa! Itse olen 32v, kumppanin kanssa aloitettiin yrittäminen viime marraskuussa ja heti tärppäsikin, mutta meni joulukuussa kesken. Nyt ei ole kuulunut uutta tärppiä, ja kieltämättä on ollut vähän synkkiäkin ajatuksia... Lähipiiri täyttyy vauvauutisista ja "kaikki muut" ovat lisääntyneet 10v aikaisemmin. Onko muilla ikäpaineita? Olen kyllä hurjan toiveikas ja luotan Universumiin, että se mikä polulleni on tarkoitettu, tapahtuu :) Muttakun biologinen kello on niin kovaääninen... :D

Heippa kaikille!

Ajattelin tulla tsemppaamaan teitä omalla tarinallani. Itse olen siis 37-vuotias ja sain esikoiseni viime marraskuussa. Itsellä lapsen hankinta siirtyi niin myöhäksi, kun ei sopivaa kumppania ollut löytynyt rinnalle. Nykyisen mieheni kanssa ollaan oltu nyt 10 vuotta yhdessä ja lasta yritettiinkin saada noin viiden vuoden ajan ilman tulosta. Ei siis käyty missään tutkimuksissa/hoidoissa. Lopetettiin aktiivinen yrittäminen jokunen vuosi sitten, kun kävi henkisesti liian raskaaksi joka kuukausi alkavat kuukautiset ja epäonnistuminen. Osittain olin jo käsitellyt/hyväksynyt asian, että jään lapsettomaksi. Kunnes viime maaliskuussa tein ylläri plussa testin. Kun kuukautiset ei tullutkaan ajallaan, niin en edes tehnyt testiä heti, kun olin varma, että en voi olla raskaana, mutta niinpä vain olinkin! Raskaus meni todella hienosti ja oli melko oireeton. Vauva syntyi melko täsmällisesti kaksi päivää ennen laskettua aikaa.

Tsemppiä kaikille kuumeilijoille! Toivottavasti tämä kokemus tuo jollekin positiivista mieltä ja uskoa, että ”myöhemmälläkin” iällä ihmeitä tapahtuu ☺️

Käyttäjä38842 kirjoitti:

Heips ja ihanaa että on muitakin yli 30v joilla esikoinen haaveissa! Itse olen 32v, kumppanin kanssa aloitettiin yrittäminen viime marraskuussa ja heti tärppäsikin, mutta meni joulukuussa kesken. Nyt ei ole kuulunut uutta tärppiä, ja kieltämättä on ollut vähän synkkiäkin ajatuksia... Lähipiiri täyttyy vauvauutisista ja "kaikki muut" ovat lisääntyneet 10v aikaisemmin. Onko muilla ikäpaineita? Olen kyllä hurjan toiveikas ja luotan Universumiin, että se mikä polulleni on tarkoitettu, tapahtuu :) Muttakun biologinen kello on niin kovaääninen... :D

Ymmärrän hyvin tuon tunteen, kun tuntuu että kaikki muut ympärillä kertoo koko ajan vauvauutisia ja biologinen kello tikittää. Tuo oli itsessään hyvä merkki, että tulit jo kertaalleen raskaaksi. Monesti kun alkaa stressaamaan asiasta liikaa, voi se jo vaikuttaa raskautumiseen. 

Moi!

En oo koskaan kirjotellu tänne, mutta ehkä olis ihan hyvä. Oon 36-vuotias ja mulla ei ole vielä lasta. Miehen kans ollaan oltu yli kaks vuotta yhdessä, puhuttu häistä ja lapsista. Kosintaa odotellessa...

Sovittiin, että syksyllä jätän pillerit pois ja reseptikin loppuu. Puhuttiin jo alkuaikoinakin, että halutaan lapsia ja mä sanoin, että en sit odota 5 vuotta, vaan kaks maks. että alkaa tapahtuun. Miehellä on jo alakouluikänen lapsi ja hän on ihan mun ottolapsi.

Nyt mietin kaikkee... Luin, että foolihappoo pitää alkaa syömään... Ootteko te alkanut? En ehtinyt vielä kaikkien kirjoituksia lukemaan.

Mä en tavannut aikaisemmin mun unelmien prinssiä ja nyt se löyty. Onneksi. Oon matkustellu ja tehny töitä paljon.

Pelottaa, että mitä jos en tuukkaan sit raskaaks? Mulle on ollu oma perhe aina haaveena.

Hei !

Täällä 31v, vauvasta olen jo pitkään haaveillut, mutta ihan tosissaan ollut valmis ryhtymään hommiin ainakin kaksi vuotta ! Vuosi sitten mieheni ilmoitti, että vauva ei olisi hänestä ihan kaukainen ajatus, mutta hän ei tosin halua sitä "yrittämällä yrittää", tai ainakaan stressata asiasta. 

Minä taas olen asiasta stressannut jo aika paljon, tai ainakin kyynelehtinyt monta kertaa kun menkat alkaneet. Nyt on siis vuosi mennyt siitä kun molemmat ovat sanoneet olevansa valmiita. Minulle rennosti ottaminen on selkeästi vaikeampaa, ehkä johtuu siitä, että naisena tunnen ja elän kiertoni ja tunnen hyvin mitä kropassani tapahtuu. En tiedä olemmeko tarpeeksi yhdynnässä (yleensä kerran viikossa) , ovulaation paikkeilla kuitenkin aina yritän rohkaista miestäni puuhiin, vaikka tavallaan haluaisin, että kaikki tapahtuu ihan luonnostaan. Mun tunteet siis pyörii vuoristorataa ja minun pitää todella paljon itselleni vakuuttaa, että kyllä mekin joskus vauva saadaan. Ja pari kertaa olen ihan kunnolla purskahtanut itkuun mieheni edessä ja hän kyllä tukee ja ymmärtää, mutta en tietenkään halua, että häntä alkaa ahdistamaan tai stressaamaan asia.  En haluaisi mihinkään tutkimuksiin vielä, haluan luottaa siihen, että saan plussan ilmankin, mutta mikä sitten olisi oikea aika ? 

Tänään lounastauolla takanani ruokajonossa oli tietysti kaksi raskaana olevaa naista, ja he vielä puhuivat siinä ruokajonossa tuntemistaan vauvanliikkeistä. Minä olin samana aamuna (taas kerran) todennut, että menkat alkoivat..Teki hieman kipeätä, vaikka yritänkin pitää mielen korkealla :) Kuten jotkut jo sanovat, tuntuu, että kaikki ympärillä on raskaana.. Itse yritän aina miettiä positiivisesti, että mitä kaikkea voikaan tehdä kun EI ole raskaana :D mutta kyllä sisimmässäni en toivo mitään muuta yhtä paljon. 

Mariia83 kirjoitti:

Heippa kaikille!

Ajattelin tulla tsemppaamaan teitä omalla tarinallani. Itse olen siis 37-vuotias ja sain esikoiseni viime marraskuussa. Itsellä lapsen hankinta siirtyi niin myöhäksi, kun ei sopivaa kumppania ollut löytynyt rinnalle. Nykyisen mieheni kanssa ollaan oltu nyt 10 vuotta yhdessä ja lasta yritettiinkin saada noin viiden vuoden ajan ilman tulosta. Ei siis käyty missään tutkimuksissa/hoidoissa. Lopetettiin aktiivinen yrittäminen jokunen vuosi sitten, kun kävi henkisesti liian raskaaksi joka kuukausi alkavat kuukautiset ja epäonnistuminen. Osittain olin jo käsitellyt/hyväksynyt asian, että jään lapsettomaksi. Kunnes viime maaliskuussa tein ylläri plussa testin. Kun kuukautiset ei tullutkaan ajallaan, niin en edes tehnyt testiä heti, kun olin varma, että en voi olla raskaana, mutta niinpä vain olinkin! Raskaus meni todella hienosti ja oli melko oireeton. Vauva syntyi melko täsmällisesti kaksi päivää ennen laskettua aikaa.

Tsemppiä kaikille kuumeilijoille! Toivottavasti tämä kokemus tuo jollekin positiivista mieltä ja uskoa, että ”myöhemmälläkin” iällä ihmeitä tapahtuu ☺️

  Kiitos kun jaoit tämän positiivisesti yllättäneen tarinasi! Tuli hyvä mieli, että onnisti vaikka olittekin jo lopettaneet aktiivisen yrittämisen. Minua kiinnostaisi kuulla ajatuksia, joilla sait käsiteltyä tai hyväksyttyä lapsettomaksi jäämisen mahdollisuuden? Itse olen yrittänyt lähestyä lapsettomuuden vaihtoehtoa, koska ei ole itsestään selvää lisääntyä, mutta se tuntuu jotenkin liian pohjattomalta...

Käyttäjä5148 kirjoitti:

Hei !

Täällä 31v, vauvasta olen jo pitkään haaveillut, mutta ihan tosissaan ollut valmis ryhtymään hommiin ainakin kaksi vuotta ! Vuosi sitten mieheni ilmoitti, että vauva ei olisi hänestä ihan kaukainen ajatus, mutta hän ei tosin halua sitä "yrittämällä yrittää", tai ainakaan stressata asiasta. 

Minä taas olen asiasta stressannut jo aika paljon, tai ainakin kyynelehtinyt monta kertaa kun menkat alkaneet. Nyt on siis vuosi mennyt siitä kun molemmat ovat sanoneet olevansa valmiita. Minulle rennosti ottaminen on selkeästi vaikeampaa, ehkä johtuu siitä, että naisena tunnen ja elän kiertoni ja tunnen hyvin mitä kropassani tapahtuu. En tiedä olemmeko tarpeeksi yhdynnässä (yleensä kerran viikossa) , ovulaation paikkeilla kuitenkin aina yritän rohkaista miestäni puuhiin, vaikka tavallaan haluaisin, että kaikki tapahtuu ihan luonnostaan. Mun tunteet siis pyörii vuoristorataa ja minun pitää todella paljon itselleni vakuuttaa, että kyllä mekin joskus vauva saadaan. Ja pari kertaa olen ihan kunnolla purskahtanut itkuun mieheni edessä ja hän kyllä tukee ja ymmärtää, mutta en tietenkään halua, että häntä alkaa ahdistamaan tai stressaamaan asia.  En haluaisi mihinkään tutkimuksiin vielä, haluan luottaa siihen, että saan plussan ilmankin, mutta mikä sitten olisi oikea aika ? 

Tänään lounastauolla takanani ruokajonossa oli tietysti kaksi raskaana olevaa naista, ja he vielä puhuivat siinä ruokajonossa tuntemistaan vauvanliikkeistä. Minä olin samana aamuna (taas kerran) todennut, että menkat alkoivat..Teki hieman kipeätä, vaikka yritänkin pitää mielen korkealla :) Kuten jotkut jo sanovat, tuntuu, että kaikki ympärillä on raskaana.. Itse yritän aina miettiä positiivisesti, että mitä kaikkea voikaan tehdä kun EI ole raskaana :D mutta kyllä sisimmässäni en toivo mitään muuta yhtä paljon. 

  Moikka Käyttäjä5148! Täällä on toinen menkoista itkijä, niin hassulta kuin se kuulostaakin. Kun on jo pitkään odottanut, että pääsee edes aloittamaan yrittämisen, tuntuu super turhauttavalta kun menkat joka kuu alkaa, yrittämisestä huolimatta. Oletteko keskustelleet kumppanisi kanssa, miten pahalta sinusta tuntuu kun ei tärppää? Onko hän sanonut että kokee painostusta sinun puoleltasi? Eihän se haittaisi, jos luontoa vähän auttaisi ajatellen tärppipäiviä. Jotkut pitävät vuotta luonnollisen yrittämisen "aikarajana" kun suurin osa raskautuu sen aikana.

  Ja samaistun tuohon tunteeseen kun kaikki muut on raskaana, vaikkei se olekaan itseltäni pois, tuntuu se silti epäreilulta ja koen siitä kateutta, niin lapsellista kuin se onkin! Meillä menossa KM:n jälkeen yrityskierto 4, tänään taas tihrustin itkua kun menkat alkoi. Itse sorruin viime vuonna painostamaan kumppania ajattelemattomuuttani, ja se oli vain viedä meitä kauemmas toisistamme. Mutta se oli hyvä riita ja alettiinkin yrittämään heti sen jälkeen :D

  Loppuun vielä yleisesti haluan sanoa että oon saanut tästä palstasta paljon lohtua, toivoa ja perspektiiviä yrittämiseen! Kiitos kun jaatte kokemuksianne <3

Heippa Hongatar!

Kiva kuulla, että saat palstasta positiivista voimaa. Itsekin aika aktiivisesti näitä tulee luettua, kun ei ole oikein ketään kenen kanssa voisi jakaa samoja kokemuksia. Varsinkin juuri silloin, kun oltiin lasta yritetty jo vuosia ja ympärillä työkaverit ja tuttavat ilmoittivat omista raskauksistaan, niin oli tosi raskasta. En osannut silloin edes iloita heidän puolestaan vaan se tuntui niin epäreilulta, kun moni odotti jo toista lastaan ja itse ei saanut edes ensimmäistäkään. Enkä tietenkään voinut heidän kanssaan asiasta puhua, että kuinka pahalta itsestä tuntuu. Töissä meillä oli kolme raskaana samaan aikaan ja välttelin kaikkia kontakteja heihin, koska oli vaan niin paha olla. Tyhmää ja lapsellista ehkä, mutta sen ymmärtää toinen ihminen ketä on ”joutunut” yrittämään lasta yhtä kauan. Toinen asia mikä ärsytti suunnattomasti oli ihmisten utelut, että ”milloinkas teille tulee lapsi kun sullakin alkaa ikää jo olla” ja tätä sain kuulla paljon! Yleensä vain kohteliaasti ohitin aiheen vaihtamalla puheenaihetta vaikka pään sisällä kiehusi ja teki mieli huutaa näille uteliaille, että ymmärtääkö ne, että lapsia ei tehdä vaan saadaan ja kuinka pahalta tuntuu, että edes kysyvät tuommoista. Itse en ole udellut keneltäkään vauva haaveista, koska tiedän että joku voi olla kokenut samaa ja jokainen utelu on kuin veitsen isku sydämeen.

Silloin kun käsittelin mahdollisuutta jäädä lapsettomaksi, niin itkin tietysti todella paljon ja yksikseni. Mieheni ja äitini olivat ainoat jotka tiesivät miten paljon lasta halusin, mutta äitini kanssa en siitä enempää puhunut. Yritin miettiä elämää eteenpäin ja muita kivoja asioita mitä elämässä voisi tehdä/saavuttaa. Tykkään matkustella ja teimmekin pari etelänmatkaa mieheni kanssa ja ne veivätkin ajatukset aiheesta pois ja pystyin kuvittelemaan meidät vanhoina matkustelemassa ympäri maailmaa. Toinen asia mihin uppouduin oli työ ja teinkin työssäni hyvää tulosta. Tottakai se suru oli sisällä kokoajan, mutta ei niin voimakkaana vaan ajattelin asian sitten niin, että lasta ei ole minulle tarkoitettu enkä sille mitään voi. Tuon jälkeen en edes kertaakaan ajatellut enää mahdollisuutta tulla raskaaksi jos harrastimme seksiä. Mikä on kyllä hassua, mutta olin vaan yksinkertaisesti luopunut toivosta ja kun ei sitä edes pidä mahdollisena, niin ei asiasta voi myöskään stressata. Tiedä sitten, että auttoiko se vanha sanonta, että vauva tulee, kun lakkaa stressaamasta, mutta niin tosiaan kävi.

Ihania tarinoita ja mietteitä! Olen itse 34-vuotias, miehen kanssa ollaan oltu viitisen vuotta yhdessä. Meillä on tiedossaoleva hedelmällisyysongelma, mutta luomuplussaan pitäisi olla mahdollisuus kuitenkin. Hoitoihin emme toistaiseksi ole lähteneet, emmekä ehkä lähdekään. Olemme olleet ilman ehkäisyä oikeastaan tuon koko viisi vuotta mitä ollaan seurusteltukin, vähän yli vuoden ajan ollaan silleen kevyesti "yritetty" että ei nyt sentään tikutettu ovulaatiota mutta vähän mietitty milloin se ehkä olisi. 

En ole mikään hirveän hoivavietillinen ja koen, että pystyisin tarvittaessa sopeutumaan myös elämään ilman lapsia. Ura ja harrastus täyttää mukavasti elämää. Silti jokakuukautiset menkat tuntuu ajoittain raskaalta, kun aina sitä toivoo että olisi tärpännyt. Olen tietoisesti yrittänyt luopua toivosta useita kertoja näiden vuosien aikana, mutta se ei vaan onnistu. 

Tuttujen raskausuutiset masentaa joo.