23 v asuu edelleen kotona, minkä ikäisenä yleensä muuttavat pois?

Ei ole normaalia. eiköhän viimeistään 20v pitäisi alkaa elää sitä omaa elämää omassa asunnossa. Itse olin 18v kun muutin porukoilta omaan asuntoon :) Oli niin kova halu päästä elämään omaa elämää :)

Ei ole normaalia jos aikuinen ei halua itsenäistyä parikymppisenä. Vai läheisriippuvaiset mammatko manipuloivat jälkikasvuaan. Vrt. Tyhjän pesän syndrooma. T. Isä joka kannustaa lentämään pesästä ja itsenäistymään

Vierailija kirjoitti:

Vaimon veli oli 23v kun muutti omilleen. Valmistui ammattikoulusta 19-vuotiaana ja vakityössä oli siitä asti, mutta äidin helmoista ei kiinnostanut lähteä. Nyt on asunut reilut kaksi vuotta omillaan ja edelleen äitinsä käy säännöllisesti siivoamassa hänen kotinsa, laittaa ruuat, hoitaa silmälasit, bensarahat yms yms. Siinä on mammanpoika isolla ämmällä.

Miksi olet kateellinen?

Itse muutin heti armeijan jälkeen vaikka olinkin työtön. Ei kotioloissa ollut mitään vikaa, ei vaan huvittanut se "kenen leipää syöt sen lauluja laulat". Ja olen kyllä sitä mieltä että täysi-ikäisen pitäisi pärjätä jo omillaan enkä pidä ihan normaalina jos yli kaksikymppinen asuu vanhempiensa luona.

Itse asuin melkein kolmikymppiseksi kotona syystä että sitä vakituista työpaikkaa ei löytynyt mistään ja toiseksi olen aina kärsinyt masennuskausista ja jonkinasteisesta sos. tilanteiden pelosta (jonka olen tiedostanut vasta nyt keski-ikäisenä.)

No menin yrittäjän kanssa naimisiin ja työasia ratkesi sillä.

Voi olla, että on paapottu liikaa ja on tottunut siihen. Ja luultavasti ainakin tuntee olonsa turvalliseksi, tai sitten vain on saamaton. 

Itse muutin samana päivänä pois, kun täytin 18v. Olisin muuttanut jo paljon aiemmin, mutta en voinut ala-ikäisenä ilman huoltajan lupaa. Hän silti olikin se syy, miksi muutin välittömästi.

Näin naisena, joka muutti 19-vuotiaana omilleen ja on siitä lähtien elänyt itsenäisenä, on ollut todella vaikeaa löytää yhteistä säveltä miesten kanssa, jotka juurikin päälle 23-vuotiaana edelleen asuvat kotona. En ole vielä yhtään sellaista miestä tavannut, jonka äiti ei hoitaisi poikansa työhakemuksia, sairaalakäyntejä, laskuja, pyykkejä, ruoanlaittoa, kyydityksiä... lista on loputon. Jos seurustelisin sellaisen kanssa, olisin varmasti vain äiti nro 2.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos kolmekymppiseksi asti asuu kotona, ei sen jälkeen ole mitään järkeä muuttaa pois, koska tuossa vaiheessa vanhemmat alkaa jo puolestaan tarvitsemaan apua ja seuraa.

Jahans, minun äiti oli 53v., kun minä olin 30. Ihan kuule kävi töissä ja osasi huolehtia itsestään, eikä kaivannut minusta tai sisaruksistani seuraa. Nyt vuosia myöhemmin on jo eläkkeellä, mutta ei edelleenkään tarvitse apua, eikä seuraa. Hyväkuntoinen ja mieleltään terävä edelleen.

On teillä kyllä älyttömän vanhoja vanhempia, jos 30-vuotiaalla on apua kaipaavia vanhempia. Eli ikäero on lapsen ja vanhemman välillä jotain 40-50+ vuotta?

Mä olen alle 30v ja sekä isäni että äitini tarvitsevat silloin tällöin apua esim. kaupassa käyntiin, siivoukseen asioiden hoitoon. Isäni on pian 70v ja alkavaa muistisairautta. Äitini lähentelee vasta kuuttakymppiä, mutta on monisairas.

Mielestäni siihen mennessä kun täyttää 25 pitäisi oman elämän olla siinä kunnossa, että voi muuttaa pois ja on omillaan. Tuohon asti moni vielä opiskelee täys- tai osa-aikaisesti, asuu jonkin jakson ulkomailla, kerryttää asuntosäästöjä ja säästöjä tilinpohjalle, työura ei vielä niin vakaa ja vakituinen että kannattaisi tai uskaltaisi muuttaa omilleen ym. Jotkut tietysti joutuvat muuttamaan jo opiskelujen vuoksi ja joillain yllättää esim. työttömyys tuossa iässä, joten ihan luonnollista myös nuorena kuten myöhemminkin kotoa pysyvästi muuttaminen. Nuorilla on niin vähän taloudellisia ja henkisiä sekä kokemuksellisia puskureita että hyvä kodin olla taustalla tukena jollain tapaa. 

Jouduin muuttaan pois heti opintojen alettua 19 v, kun äiti ei muuten antanut mun itsenäistyä, vaan vahti ja passasi ja piti lapsena. Yksillä tutuilla kaikki lapset sai vuorollaan muuttaa takkahuoneeseen joka toimi vähän kuin omana asuntona, ja saivat mennä ja tulla kuin normaalit itsenäiset nuoret. Heidän ei tarvinnut lähteä kotoa niin aikaisin.

Mielellään olisin muuten aloittanut opinnot kotoa ja vasta ekan vuoden jälkeen muuttanut, olisi ollut helpompaa.

Meillä on uusperhekuvio niin että miehellä on oma asunto. Kun poika aloittaa opiskelut, voin väistää niin että asun enimmäkseen miesystävän luona, ja poika voi edelleen asua kodissamme itsenäisesti ja saada autoni käyttöönsä. Turha velkaantua heti ihan vain asumisen vuoksi. Säästää vähän ja hankkii pian oman.

Suomessa on niin helppoa muuttaa yhteiskunnan tuella, ettei sitä voi minään saavutuksena pitää. Asia erikseen ne, jotka alkavat heti pitää itse huolen itsestään.

Kotona-asuminen voi olla monesti tosi hyvä juttu ja omahan on asiansa.

Näin parikymppisenä esikoisensa saaneena on outo ajatus että esimerkiksi 25v asuu vielä vanhemmillaan. On aika yleistä myös että äiti on aivan liian ylisuojeleva usein poikaansa kohtaan, joten joko poika repii itsensä väkisin irti äidistään, tai sitten taantuu lapsen tasolle ja antaa äidin tehdä kaiken. Se ei ole yhtään tervettä. Voi olla joissain tilanteissa silti ihan hyvä asua 20+vuotiaana vanhempien kanssa, jos vaikka pyrkii jatkokoulutukseen ja toiselle paikkakunnalle muutto on vähän myöhemmin edessä. Mutta en kyllä ihaile tuota Etelä-Eurooppalaista tapaa missä mies siirtyy suoraan äitinsä huomista vaimonsa passattavaksi.

Ap:n kuvailema tapaus ei ikinä lähde äitin helmoista, eikä äiti päästä.

Eiköhän tuo tosiaankin riipu olosuhteista. Toki, jos yli 20-vuotias asuu vanhempiensa luona ilman taloudellista pakkoa, tuntuu se hieman oudolta. Varmaan aika usein tuo omarahoitusosuuden säästäminen on se syy (kai sitäkin voi taloudelliseksi pakoksi kuvata...)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos joku opiskelee yliopistossa tai ammattikorkeakoulussa eikä hänellä ole tarvetta muuttaa pois kotipaikkakunnalta noiden opiskelujen takia, niin silloin lienee ymmärrettävää asun vanhempiensa luona esimerkiksi valmistumiseen asti. Etenkin jos vanhemmat asuvat tilavassa rivitalossa tai omakotitalossa, niin kaipa tuommoinen järjestely voi toimia. Etelä-Euroopan maissa kuten Espanjassa ja Italiassa aikuiset lapset saattavat asua lapsuudenkodissaan 30-vuotiaiksikin asti.

Omalta osalta muutin pois kotoa käytyäni heti lukion jälkeen armeijan ja lähdettyäni opiskelemaan toiseen kaupunkiin noin 20-vuotiaana. Joskus ne jotka asuvat hyvin pitkään kotona ovat aika avuttomia monissa arkisissa asioissa kuten ruuanlaitossa ja pyykinpesussa ja heillä saattaa olla hyvin epärealistinen käsitys siitä miten paljon rahaa menee asumiseen ja ruokaan eikä vain huvitteluun ja harrastuksiin.

Hyvä kirjoitus. - Toisaalta on huomattavaa, että vasaavasi osa nuorista jouuu aiempiin vuosiin verrattuna yhä useammin muuttamaan aiempaa nuorempana, ainakin arkipäiviksi omilleen. 

HÖPÖ HÖPÖ!

Ennen muutettiin pois kotoa 11-vuotiaana oppikouluun! Muutenkin ennen muutettiin kotoa nuorempana. 30-luvulla syntynyt mummoni on kertonut että 20-vuotiaana kotoa muuttanutta pidettiin myöhään muuttaneena.

Itse muutin 19-veenä 500 km päähän opiskelemaan, sisko muutti 24-veenä ja ehti säästää alkukassan omaan asuntoon. Faija lähti 15-veenä aikoinaan, töihin. Oli pakko, iso perhe ja isänisä kuoli.

Olis itsekin pitänyt sitkitellä eikä ottaa opintolainaa, mutta mutsi kävi mulla hermoille...(Ja käy säännöllisesti meidän siskosten hermoille edelleen)

Mulla on lapset nyt 8v, 2 x 17 v, 20 v ja ainakin tytöt puhuu että " sitten kun mä muutan pois kotoa". Olen jokaiselle avannut tilin ja säästänyt rahaa. Olen lisäksi pitänyt miehen kanssa huolta että imuri, kauha, pyykkipulverin annostelija pysyy jokaisen kädessä ja kesätyöt on haettu ihan itse. 20 V maksaa omat vaatteet ja puhelinlaskun ja tuo ruokakasdin kotiin kerran viikossa. Kun kerran on töissä.

En olisi voinut 23-vuotiaana koskaan kuvitella seurustelevani kotonaan, äitinsä helmoissa asuvan pojan kanssa. Kukin tavallaan, mutta ei sovi kaltaiselleni itsenäiselle naiselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos joku opiskelee yliopistossa tai ammattikorkeakoulussa eikä hänellä ole tarvetta muuttaa pois kotipaikkakunnalta noiden opiskelujen takia, niin silloin lienee ymmärrettävää asun vanhempiensa luona esimerkiksi valmistumiseen asti. Etenkin jos vanhemmat asuvat tilavassa rivitalossa tai omakotitalossa, niin kaipa tuommoinen järjestely voi toimia. Etelä-Euroopan maissa kuten Espanjassa ja Italiassa aikuiset lapset saattavat asua lapsuudenkodissaan 30-vuotiaiksikin asti.

Omalta osalta muutin pois kotoa käytyäni heti lukion jälkeen armeijan ja lähdettyäni opiskelemaan toiseen kaupunkiin noin 20-vuotiaana. Joskus ne jotka asuvat hyvin pitkään kotona ovat aika avuttomia monissa arkisissa asioissa kuten ruuanlaitossa ja pyykinpesussa ja heillä saattaa olla hyvin epärealistinen käsitys siitä miten paljon rahaa menee asumiseen ja ruokaan eikä vain huvitteluun ja harrastuksiin.

Hyvä kirjoitus. - Toisaalta on huomattavaa, että vasaavasi osa nuorista jouuu aiempiin vuosiin verrattuna yhä useammin muuttamaan aiempaa nuorempana, ainakin arkipäiviksi omilleen. 

HÖPÖ HÖPÖ!

Ennen muutettiin pois kotoa 11-vuotiaana oppikouluun! Muutenkin ennen muutettiin kotoa nuorempana. 30-luvulla syntynyt mummoni on kertonut että 20-vuotiaana kotoa muuttanutta pidettiin myöhään muuttaneena.

Suuresta perheestä osa muutti pois, mutta vanhemmat jäi asumaan sen lapsen luokse, joka jäi pitämään taloa tai maatilaa. Ei ollut hoitokoteja ja vanhukset asui kuolemaansa saakka lastensa kanssa.

Pitäisikö vähän laajentaa omaa normaaliuttaan ja suvaitsevaisuuttaan. Jokainen perhe/ihminen voi päättää nämä asiat itse, ei siihen tarvita mitään normia. Suomi on äärimmäisen normittunut maa. Antaa jokaisen nyt vaan päättää itse tekemisensä.