Minä niin kadehdin teitä äitejä, jotka ette huuda koskaan lapselle.

Ikävää jos huudat kauheasti.

Mutta kyllä kaikki huutaa. Naapurin rouva (joka on tekopyhä) ei mukamas koskaan huuda. Kerran oli ovi jäänyt vissiin auki vahingossa ja kyllä se huuto kuului parkkipaikalle asti.

Empaattinen olkapää edelläkö nyt pitäisi olla. Tyttökaverit on sympatiaan varten, joten lässyn lässyn. Grow up, et ole lapsi enään!

Mä en koskaan huuda, mutta en tiedä onko se hyvä näinkään. Olen sellainen tyyppi, että patoan kaiken sisälleni ja ahdistun ja se on varmasti huonompi kuin se, että välillä päästäisi höyryjä ulos. En siis mitenkään puolustele huutamista, ei se varmaan hyvästä ole, mutta jostain olen lukenut, että lapsi oppi lukemaan ihmisiä tarkemmin, jos äitikin näyttää kielteisiäkin tunteitaan.

Ja lapseni (minä siis en koskaan huuda tms.) on ihan säikähtänyt, jos joskus joku huutaa tai edes puhuu kovalla äänellä. Esim. keskustelee kiivaasti jostain asiasta. Kun on tottunut, että vanhempansa ovat hiljaisia viilipyttyjä.

Saatko kuitenkin johonkin purettua ne patoumat? Ei se minusta oikein oo, että puran höyryt lapseen huutamalla hänelle. Vaikka kuinka vähän mutta silti hänelle huudan. En voi hyväksyä sitä piirrettä itsessäni.

ap

Minä en huuda koskaan. Olen sellainen rasittava jees-ihminen. Lapseni jäävät varmaan ihan täysin kasvattamatta kun en saa ääntä edes korotettua. Syynä siihen on että äitini huusi aina ja kaikesta, sellaisestakin mikä ei meihin lapsiin liittynyt. Jos hänellä oli huono päivä, hän huusi meille, eikä koskaan pitänyt turpaansa ummessa. Hän myös paiskoi tavaroita, repi hiuksista ja hakkasi päätäni seinään.

En uskalla huutaa. Pahin pelkoni on että minusta tulee samanlainen kuin oma äitini.

Tempperamenttiin ei tietenkään voi vaikuttaa, mutta kannatta kiinnittää huomiota ruokavalioon, liikuntaan ja riittvään lepoon. Oman ruumiinsa rääkkääminen esim. kuntosalilla on oivaa terapiaa.

Mikä sinua itseäsi niin kiukuttaa?

Olen itse huomannut, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Alkuun saatoin lapselle välillä turhautuneena tiuskaista tyyliin "argh, mikset sä voi mennä hetkeksi itseksesi leikkimään, kun äitillä on nyt kiire", mutta huomasin aika nopeasti, että lapsi on paljon paremmalla tuulella jopa nyt uhmaiässä, kun pysyn aina tyynenä. Ja jos lasta kiukuttaa, niin antaa kiukuta hetken ja potkia lattiaa, mutta sitten ottaa syliin ja kyselee, että "Mikä on hätänä, harmittaako sua se ja se? Taitaa harmittaa, mutta tämän ja tämän takia ei voi niin tehdä. Ja nyt äiti tekee tämän jutun ensin ja sitten sen jälkeen voidaan vaikka yhdessä leikkiä."

Täytyy vaan pitää mielessä, että lapsi on lapsi, ja minä olen aikuinen. Ja käyttäytyä sen mukaisesti.

Älä vello syyllisyydessä, kiva, että haluat toimia paremmin! Tarvitset ensinnäkin tarpeeksi unta, lepoa, omaa aikaa sekä uusia toimintamalleja. Yritä analysoida, missä tilanteessa tulee huudettua ja mitä voisit tehdä toisin. Tsemppiä!

Mä en juuri koskaan huuda lapselle, mutta se johtuu lähinnä siitä, että on ainokainen ja lähes 5v, eli ei pikkulapsihelvettiä ja lisäksi olemme pystyneet järjestämään arjen todella rennoksi, ei juuri kiirettä eikä stressiä.

Mä olen läheltä seurannut erästä kaveriperhettä, jossa sekä äiti että isä huutavat lapsille. Lapsista pidetään siis hyvää huolta ja rakastetaan, siitä ei ole kyse, mutta pienimmästäkin jutusta ääni nousee, kotona ja julkisilla paikoilla, missä vaan. Oma tuntumani on, että tällä käytöksellä lapsista on saatu ns. villimpiä, eli eivät varmasti olisi niin vilkkaita ja tekisi temppujaan, jos vanhemmat selittäisivät asiat ja keskittyisivät, ehkä ohjaisivatkin sen sijaan, että koko ajan kiljuisivat. Itse olen huomannut omien lasten kohdalla, että huuto ei auta, vaan luo vaan levottomamman tunnelman, eikä lapsi paranna käytöstään vaan vaan tottuu, että aina huudetaan ja huutaa itsekin.

En aina edes jaksa tavata tätä perhettä, kun heillä aina niin kova häsellys ja huuto päällä.

Ap hei, sulla on vielä toivoa (eikä kenenkään tarvitse olla _täydellinen_)!

Mä huusin hirveästi ja usein ekalle lapselleni, kun hän oli pieni. Olin jotenkin niin epäkypsä, niin itsekäs, niin turhautunut, tunsin itseni epäonnistuneeksi ja huonoksi äidiksi. Suureksi häpeäkseni myös kerran läpsäisin esikoista päähän ja toisen kerran käsivarteen.

Tuli hirveä syyllisyys tästä käyttäytymisestäni, oikeasti oikein musertavalla tavalla. Edelleen tulee, kun muistelen millainen olin. Tiedän että se johtui epäkypsyydestäni,  itsekkyydestäni ja turhautumisestani, mutta ei se ole mikään puolustus eikä se oikeuta tekoja, mikään ei oikeuta.

Sitten päätin vaan että muutun, mun on pakko muuttua, en kestänyt syyllisyyttä ja sitä kauheaa oloa huutamisten jälkeen, en kestänyt ajatusta siitä, miltä lapsestani mahtoi tuntua. Itse myös tulin uskoon siinä välissä ja rukoilin voimia muutokseen ja sitä, että minusta tulisi pitkäpinnaisempi ja parempi äiti. Nyt on kulunut jo 7 vuotta siitä, kun läpsäisin esikoista sen toisen ja viimeisen kerran (enkä ole läpsinyt sen jälkeen). En ole vuosiin enää edes huutanut lapsilleni, toki korotan ääntäni ja sanon painokkaalla äänensävyllä, jos on tarvetta, mutta en huuda enkä karju enkä kiroile heille, enkä etenkään siis käyttäydy väkivaltaisesti. On ihanan vapautunut olo,  kun pystyy hillitsemään itsensä.

Edelleenkin toisinaan kyllä ärsyttää ihan hirveästi ja tekisi mieli huutaa (varsinkin jos on väsymystä ja kiire ja lapset pistää hanttiin), mutta sitten muistan ja muistelen, kuinka kamala olo siitä itselle tuli (ja kun ajatteleekin, kuinka kamalalta sellainen lapsesta varmasti tuntuu!) pystyn pitämään itseni aisoissa. Hengittelen syvään ja mietin että ei tämäkään kiukkukohtaus kauaa kestä, kohta se on ohi.

Itseäni auttaa myös ajatus siitä, että sitten joskus vanhana en halua katua (tämän enempää) asioita, joita tein lasteni kanssa väärin. Katumus on hirveä tunne. Mielummin sitä harjoittelee pitkäpinnaisuutta, vaikka savu nousisi korvista. Ajan mittaan se itsehillintä käy sitten koko ajan helpommaksi, nykyään olen hyvinkin rauhallinen ja pitkäpinnainen äiti eikä sitä tarvitse enää edes kummemmin yrittää, hillitty käytökseni lasten kanssa tulee jo ihan "luonnostaan".

[quote author="Vierailija" time="09.08.2013 klo 13:37"]

Ikävää jos huudat kauheasti.

Mutta kyllä kaikki huutaa. Naapurin rouva (joka on tekopyhä) ei mukamas koskaan huuda. Kerran oli ovi jäänyt vissiin auki vahingossa ja kyllä se huuto kuului parkkipaikalle asti.

[/quote] Tarkoitatko, että rouva on sanonut, ettei huuda? vai miten lajittelet hänet tekopyhäksi.

Mulla on monta lasta. Miten voi olla edes huutamatta, jos esim. kaikki lapset pitää ihan järjetöntä meteliä ja tappelee keskenään? Eihän ne edes kuule mitään. Kyllä kunnon ärjähdys pysäyttää tilanteen paljon tehokkaammin kuin jokin ponneton ja onneton "olkaapas nyt nätisti". Varsinkin miehen ärähdys tehoaa erityisen hyvin.

Kiukkukohtauksille taas en huuda. Nappaan vain itse kuulosuojaimet päähäni ja odottelen tilanteen laantumista. Siinä tilanteessa on ihan turha sanoa edes mitään, kun muksulla on napsahtanut aivan täysin, eikä mikään järkipuhe mene kuitenkaan perille.