Miksei ihmisille voi puhua tavanomaisesta ahdistuksesta ilman että pyydetään hakemaan apua

Jos ei ole itsellä kokemusta, ei osaa suhtautua ja antaa tukea. Ei voi ymmärtää tilanteen vakavuudesta mitään ja mieluummin sitten ylireagoi ja helpompi käskeä hakemaan ”oikeaa” apua.

Niinhän se on. Ja jos menetkin hakemaan ammattiapua, tyrkytetään lääkkeitä. Niillähän se suru lähtee.

Puhu jollekin läheisellesi. Joku kuuntelija. Hae lisäksi lyhytaikaiset lääkkeet lyhyeen käyttöön että saat ahdistuksen katki.

Käytä lääkkeitä viikko tai kaksi. Sit lopeta. Ahdistus tavallaan katkeaa.

Koska muut eivät välttämättä halua kuunnella, etenkin jos ette ole aivan sydänystäviä, vaan "tuttavia", kuten mainitsit. Minulle aina työkaveri päivittelee elämäntilannettaan ja ongelmiaan, mm. lapsensa vakavaa sairautta ja isänsä dementiaa sydäntäsärkevällä tavalla. Olen sanonut useamman kerran että en halua puhua aiheesta, mutta samat aihepiirit jatkuvat vain aina. Lopulta olen ehdottanut avun hakemista ja vinkannut asiasta työterveyteen. Valitettavasti omat voimavarat eivät riitä kuuntelemaan puolituttujen ero-, riita- ja mielenterveysongelmia. Haluan töissä tehdä hommani niin, että on hyvä mieli, enkä vaivata päätäni tuttujen negatiivisilla asioilla, joille en itse kumminkaan voi mitään, ja jotka eivät juuri kosketa minua. En suoraansanoen jaksa olla olkapäänä kenenkään toisen murheisiin kuukausitolkulla. Se on todella kuluttavaa, etenkin nyt kun kaikilla menee huonosti. On kohtelias tapa sanoa ettei halua kuulla aiheesta ilmaisemalla, että voisit mieluummin hakea ammattiapua.

No puhu toki niille jotka kuuntelevat puolikorvalla ja vastaavat jotain sinnepäin, "juu kyllä se on kamalaa", "niin meidänkin Musti juu", "no voi voi, mutta kyllä se siitä", "sellaista se elämä on ja sitten kuollaan", "jaahas mitäs mahtaa olla tänään tarjouksessa", "uskaltaiskohan tähän väliin pieraista", "jaano juu juu, kyl kyl", "taitaa sadetta ropsottaa, tekee hyvää kasveille", " tarttiskohan sauna oikein lämmittää tänään", "pistäisköhän auton myyntiin", ...

Olen sitä mieltä, että masennut ja ahdistus eivät ole tavanomaisia. Ja ne ovat eri asia kuin suru ja alakulo. 

Kaikille meille ihmisille ahdistus muodossa tai toisessa kuuluu elämään. Ongelmia tulee lähinnä, kun ihmiset eivät suostu hyväksymään ahdistuksen olemassaoloa elämässään ja pyrkivät raivokkaasti pois ikävistä tunteista niiden hyväksymisen ja sietämisen sijaan. Sinä teet ihan järkevästi kun tiedostat, että ahdistus on ihan normaali asia elämässä ja siitä pitäisi voida keskustella ihan arjessakin ystävien tai läheisten kanssa. Mutta monet ihmiset eivät tätä tajua. He pyrkivät nollaamaan kaiken ahdistuksen pois elämästään, eivätkä edes pysty keskustella tai kuunnella toisen ihmisen tavallista ahdistusta. Siten heti heitellään "hae apua ammattilaiselta"-kortti. 

Suomessa ongelma on, että meillä on mielenterveyspalveluita ihmisille vasta siinä vaiheessa, kun heillä on tai tulee olla joku diagnoosi. Puuttuu mielen hyvinvointia tukevia palveluita ainakin kunnalliselta taholta. Ehkä jotkut kolmannen sektorin tahot järestää (ainakin Suomen mielenterveysseuralla hyvät nettisivut mielenterveyden hyvinvoinnin edistämiseen) ja toki voi varata yksityisiä aikoja psykologille tai psykoterapeutille ihan mielen hyvinvointia tukemaan, ilman että on mitään vakavaa tai diagnoosia.

t- psykologi 

Vierailija kirjoitti:

Koska muut eivät välttämättä halua kuunnella, etenkin jos ette ole aivan sydänystäviä, vaan "tuttavia", kuten mainitsit. Minulle aina työkaveri päivittelee elämäntilannettaan ja ongelmiaan, mm. lapsensa vakavaa sairautta ja isänsä dementiaa sydäntäsärkevällä tavalla. Olen sanonut useamman kerran että en halua puhua aiheesta, mutta samat aihepiirit jatkuvat vain aina. Lopulta olen ehdottanut avun hakemista ja vinkannut asiasta työterveyteen. Valitettavasti omat voimavarat eivät riitä kuuntelemaan puolituttujen ero-, riita- ja mielenterveysongelmia. Haluan töissä tehdä hommani niin, että on hyvä mieli, enkä vaivata päätäni tuttujen negatiivisilla asioilla, joille en itse kumminkaan voi mitään, ja jotka eivät juuri kosketa minua. En suoraansanoen jaksa olla olkapäänä kenenkään toisen murheisiin kuukausitolkulla. Se on todella kuluttavaa, etenkin nyt kun kaikilla menee huonosti. On kohtelias tapa sanoa ettei halua kuulla aiheesta ilmaisemalla, että voisit mieluummin hakea ammattiapua.

Usein ne sydänsurujaan jaarittelevat ovat itse niitä, joilla ei ole yhtään sympatiaa muita kohtaan. Yhdeltä harrastusporukan naiselta oli kuollut puoliso, ja vähän tällainen itsesäälissä kierijä ohitti sen toteamalla että "ai, oho" ja jatkoi sitten omista suruistaan valittamista kuten aina ennenkin.

Tuntuu, että ihmisillä ei ole yhtään käsitystä siitä, että myös sillä jolle aina vyöryttää kaiken pahan olonsa, voi olla kotona ongelmia tai muuta joista ei ole puhunut, minkä takia ei vaan jaksa yhtään enempää. Etenkin työpaikalla on tosi törkeää käyttää toista ilmaisena terapeuttina ja olettaa, että töiden lisäksi työkaveri on halukas kuuntelemaan päivä toisensa jälkeen. Ne ongelmat voi olla aika pieniä mutta joskus myös ihan valtavia, vaikka sairauksia joiden yksityiskohtaisen kuvailun kuuleminen on oikeasti hankalaa ja jää itsellä ainakin mietityttämään myös iltaisin.

Kurjaa, että ihmiset kokevat niin paljon pahaa, mutta valitettavasti oikea paikka sen käsittelyyn ei ole puolituttujen keskuudessa vaan joko oman perheen, läheisten ystävien tai ammattilaisen.

Siis et kai nyt ap kuvittele että on sama asia hakea tukea läheisiltä ystäviltä kuin tuttavilta?? Pliis määrittele tuttava, todellakin toivon ettet nyt puhu ahdistuksistasi jollekin kumminkaimalle kun törmäätte kaupassa ekaa kertaa viiteen vuoteen...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska muut eivät välttämättä halua kuunnella, etenkin jos ette ole aivan sydänystäviä, vaan "tuttavia", kuten mainitsit. Minulle aina työkaveri päivittelee elämäntilannettaan ja ongelmiaan, mm. lapsensa vakavaa sairautta ja isänsä dementiaa sydäntäsärkevällä tavalla. Olen sanonut useamman kerran että en halua puhua aiheesta, mutta samat aihepiirit jatkuvat vain aina. Lopulta olen ehdottanut avun hakemista ja vinkannut asiasta työterveyteen. Valitettavasti omat voimavarat eivät riitä kuuntelemaan puolituttujen ero-, riita- ja mielenterveysongelmia. Haluan töissä tehdä hommani niin, että on hyvä mieli, enkä vaivata päätäni tuttujen negatiivisilla asioilla, joille en itse kumminkaan voi mitään, ja jotka eivät juuri kosketa minua. En suoraansanoen jaksa olla olkapäänä kenenkään toisen murheisiin kuukausitolkulla. Se on todella kuluttavaa, etenkin nyt kun kaikilla menee huonosti. On kohtelias tapa sanoa ettei halua kuulla aiheesta ilmaisemalla, että voisit mieluummin hakea ammattiapua.

Usein ne sydänsurujaan jaarittelevat ovat itse niitä, joilla ei ole yhtään sympatiaa muita kohtaan. Yhdeltä harrastusporukan naiselta oli kuollut puoliso, ja vähän tällainen itsesäälissä kierijä ohitti sen toteamalla että "ai, oho" ja jatkoi sitten omista suruistaan valittamista kuten aina ennenkin.

Luulen, että on ihan oikeiden mt-ongelmien oire. Kaikki kietoutuu oman navan ympärille ja yleisasenne elämään on negatiivinen. Ajatukset on siinä omassa pahoinvoinnissa ja muuta on vaikea nähdä. Ja kyllä, oikea osoite on ammattiapu.

Itsellä on harrastus, jossa on suhteellisen paljon porukkaa ikäluokassa 18-25, ja vähän sellaisten erilaisten nuorten touhua. Mielenterveysongelmia ja vähän kaikenlaista sinne liippaavaa on aika paljon. Useampi harrastuksesta tuttu kaveri (ei edes kovin läheinen) on osoittautunut todelliseksi riippakiveksi. Aina puhetta omasta ahdistuksesta ja pahasta olosta. Jos en reagoi tai ehdi juuri tukemaan silloin kun he sitä tarvitsevat, tulee joko suuttuminen tai syyttely. Nykyään onneksi osaan ottaa etäisyyttä.

No jos pärjäät masennuksen ja ahdistuksen kanssa, niin mihin sä apua sitten tarvitset?

Vierailija kirjoitti:

Kaikille meille ihmisille ahdistus muodossa tai toisessa kuuluu elämään. Ongelmia tulee lähinnä, kun ihmiset eivät suostu hyväksymään ahdistuksen olemassaoloa elämässään ja pyrkivät raivokkaasti pois ikävistä tunteista niiden hyväksymisen ja sietämisen sijaan. Sinä teet ihan järkevästi kun tiedostat, että ahdistus on ihan normaali asia elämässä ja siitä pitäisi voida keskustella ihan arjessakin ystävien tai läheisten kanssa. Mutta monet ihmiset eivät tätä tajua. He pyrkivät nollaamaan kaiken ahdistuksen pois elämästään, eivätkä edes pysty keskustella tai kuunnella toisen ihmisen tavallista ahdistusta. Siten heti heitellään "hae apua ammattilaiselta"-kortti. 

Suomessa ongelma on, että meillä on mielenterveyspalveluita ihmisille vasta siinä vaiheessa, kun heillä on tai tulee olla joku diagnoosi. Puuttuu mielen hyvinvointia tukevia palveluita ainakin kunnalliselta taholta. Ehkä jotkut kolmannen sektorin tahot järestää (ainakin Suomen mielenterveysseuralla hyvät nettisivut mielenterveyden hyvinvoinnin edistämiseen) ja toki voi varata yksityisiä aikoja psykologille tai psykoterapeutille ihan mielen hyvinvointia tukemaan, ilman että on mitään vakavaa tai diagnoosia.

t- psykologi 

Nimenomaan. Ystävien ja läheisten. Ap avautuu tuttavilleen. Minusta on ihan ymmärrettävää että ihmiset eivät jaksa kuunnella tuttavien huolia vaan lopettavat keskustelun tuolla kehotuksella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska muut eivät välttämättä halua kuunnella, etenkin jos ette ole aivan sydänystäviä, vaan "tuttavia", kuten mainitsit. Minulle aina työkaveri päivittelee elämäntilannettaan ja ongelmiaan, mm. lapsensa vakavaa sairautta ja isänsä dementiaa sydäntäsärkevällä tavalla. Olen sanonut useamman kerran että en halua puhua aiheesta, mutta samat aihepiirit jatkuvat vain aina. Lopulta olen ehdottanut avun hakemista ja vinkannut asiasta työterveyteen. Valitettavasti omat voimavarat eivät riitä kuuntelemaan puolituttujen ero-, riita- ja mielenterveysongelmia. Haluan töissä tehdä hommani niin, että on hyvä mieli, enkä vaivata päätäni tuttujen negatiivisilla asioilla, joille en itse kumminkaan voi mitään, ja jotka eivät juuri kosketa minua. En suoraansanoen jaksa olla olkapäänä kenenkään toisen murheisiin kuukausitolkulla. Se on todella kuluttavaa, etenkin nyt kun kaikilla menee huonosti. On kohtelias tapa sanoa ettei halua kuulla aiheesta ilmaisemalla, että voisit mieluummin hakea ammattiapua.

Usein ne sydänsurujaan jaarittelevat ovat itse niitä, joilla ei ole yhtään sympatiaa muita kohtaan. Yhdeltä harrastusporukan naiselta oli kuollut puoliso, ja vähän tällainen itsesäälissä kierijä ohitti sen toteamalla että "ai, oho" ja jatkoi sitten omista suruistaan valittamista kuten aina ennenkin.

Luulen, että on ihan oikeiden mt-ongelmien oire. Kaikki kietoutuu oman navan ympärille ja yleisasenne elämään on negatiivinen. Ajatukset on siinä omassa pahoinvoinnissa ja muuta on vaikea nähdä. Ja kyllä, oikea osoite on ammattiapu.

Itsellä on harrastus, jossa on suhteellisen paljon porukkaa ikäluokassa 18-25, ja vähän sellaisten erilaisten nuorten touhua. Mielenterveysongelmia ja vähän kaikenlaista sinne liippaavaa on aika paljon. Useampi harrastuksesta tuttu kaveri (ei edes kovin läheinen) on osoittautunut todelliseksi riippakiveksi. Aina puhetta omasta ahdistuksesta ja pahasta olosta. Jos en reagoi tai ehdi juuri tukemaan silloin kun he sitä tarvitsevat, tulee joko suuttuminen tai syyttely. Nykyään onneksi osaan ottaa etäisyyttä.

Eli koska on rajattomia ja kokemattomia ihmisiä, jotka eivät tiedä mikä on normaalia kanssakäymistä, niin parempi minimoida kaikki kanssakäyminen varmuuden vuoksi jo etukäteen? Työkaveria nähdään joka päivä ja tämänkin pitäisi pitää kuitenkin työhönsä vaikuttavat huolet omana tietonaan?

Tässähän meillä sitten on ankea maa, talot harmaita, sisukset vielä harmaampia, ihmiset valjuja ja kaikenlainen keskustelu kielletty. Kylmä on kuin naapurin helvetissä.

Ei kai pieni suuttuminen ja syyttely maata kaada? Silloinhan on oiva tilaisuus puolustaa omaa tonttiaan, ja jos toinen vain jyrää panssarivaunulla yli, sittenhän voi opettaa tapoja tai ilmoittaa, miksi tämän kaavan keskustelut eivät sovi.

Vierailija kirjoitti:

Kaikille meille ihmisille ahdistus muodossa tai toisessa kuuluu elämään. Ongelmia tulee lähinnä, kun ihmiset eivät suostu hyväksymään ahdistuksen olemassaoloa elämässään ja pyrkivät raivokkaasti pois ikävistä tunteista niiden hyväksymisen ja sietämisen sijaan. Sinä teet ihan järkevästi kun tiedostat, että ahdistus on ihan normaali asia elämässä ja siitä pitäisi voida keskustella ihan arjessakin ystävien tai läheisten kanssa. Mutta monet ihmiset eivät tätä tajua. He pyrkivät nollaamaan kaiken ahdistuksen pois elämästään, eivätkä edes pysty keskustella tai kuunnella toisen ihmisen tavallista ahdistusta. Siten heti heitellään "hae apua ammattilaiselta"-kortti. 

Suomessa ongelma on, että meillä on mielenterveyspalveluita ihmisille vasta siinä vaiheessa, kun heillä on tai tulee olla joku diagnoosi. Puuttuu mielen hyvinvointia tukevia palveluita ainakin kunnalliselta taholta. Ehkä jotkut kolmannen sektorin tahot järestää (ainakin Suomen mielenterveysseuralla hyvät nettisivut mielenterveyden hyvinvoinnin edistämiseen) ja toki voi varata yksityisiä aikoja psykologille tai psykoterapeutille ihan mielen hyvinvointia tukemaan, ilman että on mitään vakavaa tai diagnoosia.

t- psykologi 

Eipäs kuulu. Miksi "psykologi" yrität normalisoida sairauksia ja häiriöitä joita täytyy lääkitä? Aina olen mennyt elämässä positiivisen kautta eikä koskaan tullut siitä mitään ongelmia tai tarvetta keskustella. Ap voisi lopettaa märehtimisen tai hakea apua sairauteensa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikille meille ihmisille ahdistus muodossa tai toisessa kuuluu elämään. Ongelmia tulee lähinnä, kun ihmiset eivät suostu hyväksymään ahdistuksen olemassaoloa elämässään ja pyrkivät raivokkaasti pois ikävistä tunteista niiden hyväksymisen ja sietämisen sijaan. Sinä teet ihan järkevästi kun tiedostat, että ahdistus on ihan normaali asia elämässä ja siitä pitäisi voida keskustella ihan arjessakin ystävien tai läheisten kanssa. Mutta monet ihmiset eivät tätä tajua. He pyrkivät nollaamaan kaiken ahdistuksen pois elämästään, eivätkä edes pysty keskustella tai kuunnella toisen ihmisen tavallista ahdistusta. Siten heti heitellään "hae apua ammattilaiselta"-kortti. 

Suomessa ongelma on, että meillä on mielenterveyspalveluita ihmisille vasta siinä vaiheessa, kun heillä on tai tulee olla joku diagnoosi. Puuttuu mielen hyvinvointia tukevia palveluita ainakin kunnalliselta taholta. Ehkä jotkut kolmannen sektorin tahot järestää (ainakin Suomen mielenterveysseuralla hyvät nettisivut mielenterveyden hyvinvoinnin edistämiseen) ja toki voi varata yksityisiä aikoja psykologille tai psykoterapeutille ihan mielen hyvinvointia tukemaan, ilman että on mitään vakavaa tai diagnoosia.

t- psykologi 

Nimenomaan. Ystävien ja läheisten. Ap avautuu tuttavilleen. Minusta on ihan ymmärrettävää että ihmiset eivät jaksa kuunnella tuttavien huolia vaan lopettavat keskustelun tuolla kehotuksella.

Tuttava on laaja käsite. Ap ei kertonut, kuinka läheisille tutuille on avautunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska muut eivät välttämättä halua kuunnella, etenkin jos ette ole aivan sydänystäviä, vaan "tuttavia", kuten mainitsit. Minulle aina työkaveri päivittelee elämäntilannettaan ja ongelmiaan, mm. lapsensa vakavaa sairautta ja isänsä dementiaa sydäntäsärkevällä tavalla. Olen sanonut useamman kerran että en halua puhua aiheesta, mutta samat aihepiirit jatkuvat vain aina. Lopulta olen ehdottanut avun hakemista ja vinkannut asiasta työterveyteen. Valitettavasti omat voimavarat eivät riitä kuuntelemaan puolituttujen ero-, riita- ja mielenterveysongelmia. Haluan töissä tehdä hommani niin, että on hyvä mieli, enkä vaivata päätäni tuttujen negatiivisilla asioilla, joille en itse kumminkaan voi mitään, ja jotka eivät juuri kosketa minua. En suoraansanoen jaksa olla olkapäänä kenenkään toisen murheisiin kuukausitolkulla. Se on todella kuluttavaa, etenkin nyt kun kaikilla menee huonosti. On kohtelias tapa sanoa ettei halua kuulla aiheesta ilmaisemalla, että voisit mieluummin hakea ammattiapua.

Usein ne sydänsurujaan jaarittelevat ovat itse niitä, joilla ei ole yhtään sympatiaa muita kohtaan. Yhdeltä harrastusporukan naiselta oli kuollut puoliso, ja vähän tällainen itsesäälissä kierijä ohitti sen toteamalla että "ai, oho" ja jatkoi sitten omista suruistaan valittamista kuten aina ennenkin.

Luulen, että on ihan oikeiden mt-ongelmien oire. Kaikki kietoutuu oman navan ympärille ja yleisasenne elämään on negatiivinen. Ajatukset on siinä omassa pahoinvoinnissa ja muuta on vaikea nähdä. Ja kyllä, oikea osoite on ammattiapu.

Itsellä on harrastus, jossa on suhteellisen paljon porukkaa ikäluokassa 18-25, ja vähän sellaisten erilaisten nuorten touhua. Mielenterveysongelmia ja vähän kaikenlaista sinne liippaavaa on aika paljon. Useampi harrastuksesta tuttu kaveri (ei edes kovin läheinen) on osoittautunut todelliseksi riippakiveksi. Aina puhetta omasta ahdistuksesta ja pahasta olosta. Jos en reagoi tai ehdi juuri tukemaan silloin kun he sitä tarvitsevat, tulee joko suuttuminen tai syyttely. Nykyään onneksi osaan ottaa etäisyyttä.

Eli koska on rajattomia ja kokemattomia ihmisiä, jotka eivät tiedä mikä on normaalia kanssakäymistä, niin parempi minimoida kaikki kanssakäyminen varmuuden vuoksi jo etukäteen? Työkaveria nähdään joka päivä ja tämänkin pitäisi pitää kuitenkin työhönsä vaikuttavat huolet omana tietonaan?

Tässähän meillä sitten on ankea maa, talot harmaita, sisukset vielä harmaampia, ihmiset valjuja ja kaikenlainen keskustelu kielletty. Kylmä on kuin naapurin helvetissä.

Ei kai pieni suuttuminen ja syyttely maata kaada? Silloinhan on oiva tilaisuus puolustaa omaa tonttiaan, ja jos toinen vain jyrää panssarivaunulla yli, sittenhän voi opettaa tapoja tai ilmoittaa, miksi tämän kaavan keskustelut eivät sovi.

On ihan eri asia mainita ohimennen, että on huono olo koska X, kuin haluta käsitellä sitä jonkun sattumanvaraisen henkilön kanssa. Jo se, että toinen kehottaa hakemaan apua muualta, on hyvä merkki siitä, että raja on ylitetty, ja olisi parempi painaa jarrua omista asioista puhumisen kanssa. Koska oikeasti, toisen huolien kuunteleminen päivästä toiseen on todella kuluttavaa. Se myös vie vähän pohjaa siltä koko sanomalta, jos kuulija ärsyyntyy siihen, että häntä käytetään terapeuttina. Jos asioista ei kuuluttaisi koko ajan, voisi joku ehkä joskus kysyäkin että miten voit, ja oikea ystävyyssuhde alkaa. Ja kyllä, 99% näistä jotka puhuvat omista ongelmistaan jatkuvasti, eivät koe että se häiritsisi ketään, vaikka todellisuudessa muut olisivat jo todella ärsyyntyneitä.

Yksilölle se on toki tragedia että läheinen sairastuu/ahdistaa/suhteissa menee huonosti, mutta vannon että KUKAAN ei hyödy siitä, että asiasta jauhetaan vaikka työyhteisön jokaisella tauolla. Se rasittaa muita, koska aiheet eivät ole usein helppoja ohittaa, ilmapiiristä tulee jännittynyt/surullinen/ahdistunut kun ei tiedä miten reagoida toisen suruun, ja se rasittaa myös sitä, joka aiheesta puhuu. Töissä olisi hyvä mahdollisuus tuulettua ja saada vähän vapaa-aikaa surutyöltä. Ja kaikista vähiten se parantaa sitä itse ongelmaa! Kenenkään mummo ei parane tai suhde palaa takaisin ennalleen, vaikka aiheesta tietäisi koko pitäjä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska muut eivät välttämättä halua kuunnella, etenkin jos ette ole aivan sydänystäviä, vaan "tuttavia", kuten mainitsit. Minulle aina työkaveri päivittelee elämäntilannettaan ja ongelmiaan, mm. lapsensa vakavaa sairautta ja isänsä dementiaa sydäntäsärkevällä tavalla. Olen sanonut useamman kerran että en halua puhua aiheesta, mutta samat aihepiirit jatkuvat vain aina. Lopulta olen ehdottanut avun hakemista ja vinkannut asiasta työterveyteen. Valitettavasti omat voimavarat eivät riitä kuuntelemaan puolituttujen ero-, riita- ja mielenterveysongelmia. Haluan töissä tehdä hommani niin, että on hyvä mieli, enkä vaivata päätäni tuttujen negatiivisilla asioilla, joille en itse kumminkaan voi mitään, ja jotka eivät juuri kosketa minua. En suoraansanoen jaksa olla olkapäänä kenenkään toisen murheisiin kuukausitolkulla. Se on todella kuluttavaa, etenkin nyt kun kaikilla menee huonosti. On kohtelias tapa sanoa ettei halua kuulla aiheesta ilmaisemalla, että voisit mieluummin hakea ammattiapua.

Usein ne sydänsurujaan jaarittelevat ovat itse niitä, joilla ei ole yhtään sympatiaa muita kohtaan. Yhdeltä harrastusporukan naiselta oli kuollut puoliso, ja vähän tällainen itsesäälissä kierijä ohitti sen toteamalla että "ai, oho" ja jatkoi sitten omista suruistaan valittamista kuten aina ennenkin.

Luulen, että on ihan oikeiden mt-ongelmien oire. Kaikki kietoutuu oman navan ympärille ja yleisasenne elämään on negatiivinen. Ajatukset on siinä omassa pahoinvoinnissa ja muuta on vaikea nähdä. Ja kyllä, oikea osoite on ammattiapu.

Itsellä on harrastus, jossa on suhteellisen paljon porukkaa ikäluokassa 18-25, ja vähän sellaisten erilaisten nuorten touhua. Mielenterveysongelmia ja vähän kaikenlaista sinne liippaavaa on aika paljon. Useampi harrastuksesta tuttu kaveri (ei edes kovin läheinen) on osoittautunut todelliseksi riippakiveksi. Aina puhetta omasta ahdistuksesta ja pahasta olosta. Jos en reagoi tai ehdi juuri tukemaan silloin kun he sitä tarvitsevat, tulee joko suuttuminen tai syyttely. Nykyään onneksi osaan ottaa etäisyyttä.

Eli koska on rajattomia ja kokemattomia ihmisiä, jotka eivät tiedä mikä on normaalia kanssakäymistä, niin parempi minimoida kaikki kanssakäyminen varmuuden vuoksi jo etukäteen? Työkaveria nähdään joka päivä ja tämänkin pitäisi pitää kuitenkin työhönsä vaikuttavat huolet omana tietonaan?

Tässähän meillä sitten on ankea maa, talot harmaita, sisukset vielä harmaampia, ihmiset valjuja ja kaikenlainen keskustelu kielletty. Kylmä on kuin naapurin helvetissä.

Ei kai pieni suuttuminen ja syyttely maata kaada? Silloinhan on oiva tilaisuus puolustaa omaa tonttiaan, ja jos toinen vain jyrää panssarivaunulla yli, sittenhän voi opettaa tapoja tai ilmoittaa, miksi tämän kaavan keskustelut eivät sovi.

Totta kai työkaverin täytyy pitää huolet omana tietonaan. En minä ole valinnut viettää aikaa hänen kanssaan joka päivä. Ei meillä ole kaverisuhdetta. Ihan sama millainen helvetti se jollekin on, minulle olisi helvetti joutua kuuntelemaan yhdentekevien ihmisten tilityksiä. Kohtelias jutustelu riittää hyvin.

Ja siis kyllä, toisen syyttely siitä ettei hän halua/jaksa kuunnella tai ehdi viettämään aikaa, on manipulatiivista käytöstä ja sen tarkoituksena on saada toinen tuntemaan itsensä huonoksi, epäempaattiseksi ja kylmäksi ihmiseksi. Mikä ei useinkaan ole totta. Samalla tulee painostaneeksi toista viettämään aikaa itsensä kanssa. Kukaan ihan täysin normaali aikuinen ei tee niin.

Ainakin nuorissa naisissa tuntuu yhä suurempi osa olevan aika höpsöjä tytteleitä, joita kauhistuttaa kaikki, mikä ei pyöri oman pepun ympärillä ja mistä ei saa huomiota. Toisille ei ole aikaa. Ja itsekin olen siis nainen, mutta tuntuu, että omasta nuoresta aikuisuudestani tilanne on vain pahentunut.