Äitimaahan kadonneet

Minä katosin äitimaahan siinä kohtaa, kun lapseni sairastui pahasti ja kamppaili henkensä puolesta teholla kaksi viikkoa. Lääkärit eivät paljon antaneet toivoa, mutta lapsi kuitenkin pelastui. Tajusin täydellisesti, että mikään ei voi olla elämässä tärkeämpää kuin pienen lapsen elämä. Mieheni on samaa mieltä kanssani. Tuli siinä lähetettyä rukous jos toinenkin ylöspäin.

Mulla on fb-tili, mun profiilikuvana on ollut viimeiset 4 vuotta minä ja lapsi. Suurin osa päivityksistä on jotain "hauskoja" mitä lapsi on tehnyt tai sanonut, joskus myös kuvia lapsesta mutta harvemmin. En silti mielestäni ole kadonnut äitimaahan, päinvastoin, enemmänkin voisi panostaa.

Entä sitten? Jos se äitimaahan hävinnyt kaiffari on niin tylsä niin anna sen elää elämäänsä rauhassa! Äidit tietää kyllä, miksi ja millä tavalla on mielekkäämpää elää lasten vuoksi kuin itsenä vuoksi. Se on yksi kypsymisen akseli tässä elämässä. Oma-napa-maahan hukkuneet lapsettomat ne vasta tympeitä onkin.

Ihanko oikeasti luulet keksineesi uuden puheenaiheen ja olevasi ensimmäinen, joka "herättää keskustelua" siitä? Tämä on jo niin kulunut aihe kuin olla voi. Lue alkajaisiksi vaikka kirja nimeltä Äitikortti (kirj. Anu Silvferberg).

Heh, ap käy alapeukuttamassa kaikki häntä vastaan argumentoivat viestit. :D

minä olen 23 pian 24 Äiti, kaksi lasta, toinen niistä vauva, aviomies eikä juuri muuta elämää. Jos joku kysyy mitä kuuluu niin kaikki liittyy lapsiin tai mieheeni. Facessa lisäilen lapsista kuvia itseäni pidän lähinnä ällöttävänä mahakin on löysä. Vähät rahat käytän lapsiin, itselleni vain superalesta huonolla omallatunnolla. Kaverit kaikki opiskelee ja ovat muuttaneet kauemmas. Äitikavereita ei ole, syksyllä aloitetaan kerho jospa sieltä sitten... Yks lapsi vielä ja sitten olis tarkoitus opiskella ja hankkia töitä... Ja sitten kaikki kaverit saavat lapsia....

Tällä palstalla puhutaan ainakin siitä, että jos baarissa käynti ja muut lapsettoman elämän jutut eivät ole raskautta harkittaessa taaksejäänyttä elämää, ei ole kypsä äidiksi. Se on tulkittavissa myös niin että äitimaailmaan katoaminen on se, mitä äideiltä odotetaan. 

Itse olen varmaankin huono äiti kun lapsista huolimatta käyn joskus lasillisella tai muutamalla ystävien kanssa. Käytämme mieheni kanssa isovanhempien lastenhoitoapua aina silloin tällöin, jos tulee kutsu vaikka kolmekymppisiin tai haluamme mennä keskenämme kylpylään. Lopun aikaa elämme ihan tavallista lapsiperheen elämää, emmekä koe millään lailla laiminlyövämme lapsiamme. Yritän muutenkin elää myös omaa elämääni vaikka olenkin äiti ja lapseni ovat minulle kaikista tärkeintä. 

Tuntuu siltä, että monien mielessä on olemassa vain kaksi ääripäätä. Se, jossa vauva laitetaan jo pariviikkoisena hoitoon, biletetään ankarasti harva se viikonloppu ja lapset ovat vanhemmilleen vain riesa, tai se, jossa koko elämä pyörii lasten ympärillä ja kaikki omat mielenkiinnon kohteet ovat vain osa entistä elämää. Ei sopisi minulle.

Blaa blaa blaa ja jankuti jankuti. 

Tiesitkö ap, että on normaalia ja jopa välttämätöntä "kadota äitimaahan" ainakin joksikin aikaa sen jälkeen, kun saa lapsen? Jos kukaan ei pidä lasta siinä vaiheessa ykkösasiana, lapsi jää vaille asianmukaista hoitoa ja kiintymyssuhde jää heikolle tolalle.

Kuule kyllä sieltä "äitimaasta" ehtii tulla poiskin, ja kyllä se mieskin  - jos normaali ihminen on - sietää elämäntilanteen, ohimenevän sellaisen, jossa lapsen etu ja perheen pyöritys on elämässä ensisijalla, eikä äidille ole ykkösasia tälläytyminen ja miehen miellytys. Seksittömyyttäkin voi joskus olla, jos empatiaa on, ei siihen kuole. Se ehtii kukoistaa uudelleen lasten kasvettua isommiksi. 

Puhalletaan mieluummin naiset yhteen hiileen, ei lapsille omistautuminen ja se, ettei kykene olemaan äiti, vaimo, rakastaja, työntekijä ja kodinhoitaja samaan aikaan, ole suuri synti. Oltaisiin vähän armollisempia toisillemme, niin ehkä ainakaan ulkopuolelta tulevat paineet eivät lannistaisi ja masentaisi niin paljon. 

Jos äidillä ei lapsen ensimmäisinä kuukausina tai vuosina riitä voimavaroja kuin siihen tärkeimpään eli lapsenhoitoon, niin se pitäisi uskaltaa sanoa ääneen. Sen sijaan monet äidit keskittyvät kritisoimaan ja panettelemaan niitä, joilla energiaa riittää muuhunkin kuin äitimaailmaan. Onko siinä mitään järkeä?

Tossa kyllä pointtia sinäänsä ap:n tekstissä. Näitä kun ihan oikeasti on kellä ei ole elämässä mitään muuta kuin äitiys. Onko se enää lapsen edun mukaistakaan jos äiti elää lapsen kautta. Siinä käy helposti niin, että äiti lataa liian suuret odotukset äitiyteen, perhe-elämään ja lapsiinsa. Pahimmassa tapauksessa äiti koittaa jopa pakkomielteisesti ohjata lastaan haluaanmaansa suuntaan, eikä osaa antaa lapselle vapauksia päättää itse asioista. Nämä kuitenkin ovat aivan ääritapauksia. Kuten myös nekin äidit jotka elävät täysin itseään varten ja unohtavat lapsensa tarpeet. Jos elämä pyörii oman navan ympärillä, vaikka on lapsia, niin on asiat menneet jossain kohtaa vinoon ja pahasti.

Mielestäni on täysin itsestään selvyys, että eletään lapsen ehdoilla. Niin sen vain täytyy mennä. Lapsella on tarpeita ja jos aikuiset kerran on päättäneet hankkia lapsen, niin silloin on yksinkertaisesti pakko elää lapsen ehdoilla ja ajatella aina ensin lasta. Tämä ei tietenkään tarkoita että vanhempien pitäisi olla läsnä joka hetki, tai että vanhemmilla ei saa olla omia harrastuksia/menoja. Onnellinen vanhempi on aina lapsen etu, eli on löydettävä sopiva tasapaino vanhempien ja lasten tarpeiden välille. En kyllä itsekään jaksa ymmärtään näitä täysin äitimaahan eksyneitä, koska loppupeleissä he tukahduttavat omat tarpeensä täysin lapsen tarpeiden alle ja tästä seuraa oravanpyörä, jossa unohdetaan ,että vanhempien hyvä parisuhde ja vanhempien onnelisuus, vaikuttavat suoraan lapsen onnelisuuteen. 

Nyt äitinä se vaan on niin, että ennen minä olin elämäni tärkein ihminen, nyt se on minun lapseni. Niin sen minusta kuuluu mennä. Tekisin mitä vain, että lapseni on onnellinen. Jos se tarkoittaisi sitä, että olen lapseni kanssa joka sekunti, ja hoidan lapsen tarpeet aina heti ja omat saavat aina odottaa, tekisin kyllä niin, vaikka olisin onneton. Onneksi minun kuitenkaan ei tarvitse, sillä se ei ole loppupeleissä lapsen etu.

Itse olen nyt puolivuotiaan äiti ja kyllä sitä esimmäiset kuukaudet on todella syvällä siellä äitimaassa. On pakko, että saa vauvan terpeet täytettyä. Nyt vauva ei ole enää minussa niin kiinni, kun on oopinut syömään muutakin ruokaa kuin äidinmaitoa, ja olenkin saanut vähän jo jalkaa ovenväliin täältä äitimaasta sinne normielämänmaahan. Syvällä ollaan kuitenkin vielä äitimaassa ja niin sen kuuluukin olla. Niin kauan kun on kotona vauvan/taaperon kanssa, elämä pyörii aika pitkältä lasten ympärillä. Sille ei vain voi mitään. Tärkeää onkin että äiti tästä huolimatta muistaa vaatia hetkiä, jolloin voi elää täysin itselleen ja omille tunteilleen. Esim. jokin harrastus, shoppailureissu tai jopa rentouttava parisuhdeviikonloppu. 

[quote author="Vierailija" time="06.08.2013 klo 19:21"]

Jos äidillä ei lapsen ensimmäisinä kuukausina tai vuosina riitä voimavaroja kuin siihen tärkeimpään eli lapsenhoitoon, niin se pitäisi uskaltaa sanoa ääneen. Sen sijaan monet äidit keskittyvät kritisoimaan ja panettelemaan niitä, joilla energiaa riittää muuhunkin kuin äitimaailmaan. Onko siinä mitään järkeä?

[/quote]

Tässä on kysymys ennen kaikkea siitä millainen vauva on, millainen äiti on ja millaiset muut olosuhteet ovat. Ja ennenkaikkea siitä, että MOLEMMAT VAIHTOEHDOT OVAT NORMAALEJA. Se sen sijaan ei ole normaalia, että äidillä ei tahdo riittää mielenkiintoa viettää vauvan kanssa aikaa riittävästi, ja että hän ei kykene kiintymään tai tuntemaan riittävästi suojelu- ja hoivaamistarvetta vauvaa kohtaan, ja että haluaa vain antaa vauvan muiden hoitoon. Sekin on kyllä ihan yleistä, mutta tietenkin täysin ei-toivottu tilanne, joka aiheuttaa vauvan minän kehitykselle ongelmia.

Ap:n aloitus on typerä. Se on osoitus tietämättömyydestä, ymmärtämättömyydestä ja luonnosta erkaantumisesta. Se on osoitus siitä, että länsimainen kulttuuri pakottaa naisen lukemattoman moneen rooliin, ja siitä, että nainen on naiselle usein pahin ilkeilijä. Osoitus siitä, että liian monet elävät viihdeteollisuuden ja keltaisen lehdistön luomassa pinnallisessa ja itsekeskeisyyteen pohjautuvassa hedonistisessa todellisuudessa, jossa lapsensaanti on ikävä pikku häiriö täydellisessä parisuhteessa, jossa tärkeintä on aikuisten jatkuva tarpeiden tyydytys ja muu kiva. Mistään kivasta ei pitäisi joutua hetkeksikään luopumaan, ja jos sellaisesta luopuu, on vähintään lauma lapsettomia ja muita oman navan ympärillä pyöriviä valittamassa ympärillä. Kasvakaa aikuisiksi!

Now, I also know that most people will have a pretty visceral reaction to this idea muttering an "Eww" or two. But is it really? Or is it a byproduct of the centuries of indoctrination we have had about the impurity of menstruation and women's bodies?

[quote author="Vierailija" time="06.08.2013 klo 20:11"]

Mielestäni on täysin itsestään selvyys, että eletään lapsen ehdoilla. Niin sen vain täytyy mennä. Lapsella on tarpeita ja jos aikuiset kerran on päättäneet hankkia lapsen, niin silloin on yksinkertaisesti pakko elää lapsen ehdoilla ja ajatella aina ensin lasta. Tämä ei tietenkään tarkoita että vanhempien pitäisi olla läsnä joka hetki, tai että vanhemmilla ei saa olla omia harrastuksia/menoja. Onnellinen vanhempi on aina lapsen etu, eli on löydettävä sopiva tasapaino vanhempien ja lasten tarpeiden välille. En kyllä itsekään jaksa ymmärtään näitä täysin äitimaahan eksyneitä, koska loppupeleissä he tukahduttavat omat tarpeensä täysin lapsen tarpeiden alle ja tästä seuraa oravanpyörä, jossa unohdetaan ,että vanhempien hyvä parisuhde ja vanhempien onnelisuus, vaikuttavat suoraan lapsen onnelisuuteen. 

Nyt äitinä se vaan on niin, että ennen minä olin elämäni tärkein ihminen, nyt se on minun lapseni. Niin sen minusta kuuluu mennä. Tekisin mitä vain, että lapseni on onnellinen. Jos se tarkoittaisi sitä, että olen lapseni kanssa joka sekunti, ja hoidan lapsen tarpeet aina heti ja omat saavat aina odottaa, tekisin kyllä niin, vaikka olisin onneton. Onneksi minun kuitenkaan ei tarvitse, sillä se ei ole loppupeleissä lapsen etu.

[/quote]

Hyvin sanottu. Jos lapsen etu vaatisi sitä, etten jättäisi häntä hetkeksikään näkyvistä ennen päiväkotia tai koulua, tekisin varmasti niin. Onneksi tiedän ettei pienikään lapsi ole symbioosivaiheen jälkeen riippuvainen vain äidistään vaikka häntä tarvitseekin eniten. 

Omilla lapsillani on vanhempien lisäksi kahdet rakastavat isovanhemmat, kummit ja paljon tuttuja aikuisia, enkä tunne yhtään syyllisyyttä siitä, että lapset ovat joskus isovanhempien hoidossa. Isovanhemmat kertovat yökyläilyn jälkeen naureskellen olevansa puhkiväsyneitä kaiken leikittämisen ja hemmottelun jälkeen, mutta tiedän etteivät he vaihtaisi niitä päiviä mihinkään. Tiedän myös, että isovanhempien luona lapset saavat sellaista huomiota, johon omat vanhemmat eivät kotitöiltä ja muilta arjen askareilta aina pysty, sekä vähän liikaa herkkuja, myöhään valvottuja iltoja ja muita erikoisuuksia, jotka tekevät satunnaisesti vain hyvää.

Samalla minä ja mieheni pääsemme viettämään aikaa yhdessä tai erikseen, leffassa, konserteissa tai vaikka siellä baarissa. Eikä baarissa käynti tarkoita kohdallamme änkyräkänniä, itkemistä, oksentelua tai tappelua, vaan iloista iltaa ja ehkä pientä hiprakkaa muiden aikuisten seurassa. Ja vapaaillan jälkeen on ihanaa keskittyä taas omaan perheeseen.

Mitä sitten kun lapset tulevat kouluikään ja lopulta muuttavat pois kotoa? Muistavatko vanhat ystävät äitimaailmasta palaavan ihmisen vielä?