En saa ikinä empatiaa muilta, eikä minusta tykätä

Minä olen saanut aina kaikkein vähiten empatiaa heiltä, jotka ovat omasta mielestään kovin herkkiä, välittäviä ja empaattisia. Aidoin välittäminen ja myötätunto on lähes aina tullut jollain tapaa "yllättävältä" taholta. Esimerkiksi vähän jäyhän ja syrjäänvetäytyvän oloinen työkaveri on saattanut tulla juttelemaan hankalan tilanteen ollessa päällä ja kysynyt, miten hän voi auttaa ja onko jotain, mitä hän voisi tehdä, jotta minulla olisi parempi olla. Tai joku etäisempi kaveri, melkeinpä tuttava, on ollut kriisin hetkellä se, joka on tarjonnut olkapäätä ja/tai konkreettista apua.

Tuttua mullekin tuo "hae apua" vaikka itse kaataneet vuosikaudet terapiana itselleen omat vakavatkin ongelmansa mulle! siis ilmainen terapeutti ollut useallekin etenkin suvussa(on oikeasti diagnosoitujakin mt-ongelmia heillä, alko-ongelmia, osa varmasti narsisteja jne.)sit jotkut röyhkeimmät just vielä alkaa kiusata, no että kai sun tukiverkkos auttavat sua/kai sulla nyt sellainen on.

Tietävät varsin hyvin olevansa ainoita päähänpotkitun läheisiä itse, mutta eivät ikinä auta, varsinkaan jos kukaan (tärkeä)ei ole näkemässä sitä heidän "auttamista"! Mut kiva että mun apuni kelpasi vuosikaudet ja nyt itse kiherrellä tyytyväisenä, kun mua ei kukaan auta vaikka oon itsetuhoni partaalla roikkunut täysin yksinäni jo vuosia. Empaattisena ihmisenä näyttäis olevan ainoa keino pysyä poissa kaikkien ihmisten seurasta jos oman terveytensä haluaisi säilyttää ja käyttää voimansa ihan vaan omaan elämäänsä, kun nykyajan ihmisihanne on vielä täysi energiavaras narsku kiipijä. Kait ne odottaa sitä vikaa steppiäni, saavatpahan sit taas kahmittua empatiaa muilta itselleen "surevina"läheisinä.

Mieheni oli mennyt tyttömme kanssa avoimeen päiväkotiin, kun oli synnnärillä toisen lapsemme kanssa. Hän oli sitten kertonut toiselle äidille, jonka kanssa meistä oli tullut ystäviä puistossa, että vastasyntyneellä on epämuodostuma kädessä. Kun sitten palasin synnäriltä taas normaaliin arkeen, niin tämä ystäväni kehtasi traagisesti kauhistella minulle sitä, kuinka mieheni oli kertonut hänelle tämän ikävän uutisen ja hän oli aivan järkyttynyt siitä, että hänelle kerrotaan tuollaista. Ei tullut ollenkaan mieleen, kuinka järkyttyneitä me ollaan oltu lapsen synnyttyä. Olisi edes ollut sanomatta tuota minulle.

Tuollaisessa esimerkiksi kirjoittamassasi kurjuuskilpailutilanteessa ei kukaan saa aitoa myötätuntoa. Sama juttu kuin hammaslääkärikokemuksista kertomisessa. Sen sijaan että joku aidosti kuuntelisi ja olisi empattinen mietitään vain omia hammaslääkärikokemuksia. Puudutus eponnistui vielä pahemmin, verta tuli vielä enemmän ja poranterä luiskahti.

Muutenkin aito myötätunto on kortilla. Sellaiset ihmiset, joilla myötätuntoa vielä on on näännytetty loputtomalla ruikuttamisella ja ongelmien märehtimisellä. He ovat ottaneet välimatkaa näihin aikavarkaisiin, jotka tekevät draamaa normaaleista elämään kuuluvista vastoinkäymisistä.

Viime aikoina ruokakauppujen kassat ovat alkaneet käyttäytyä niin, että kun laitan tuotteen hihnalle, niin kassa ei anna sen rullata päätylaariin otettuaan siitä hinnan, vaan ottaa sen itselleen ja pitää sitä kaukana minusta, kunnes maksan. Sitten antaa minulle tuotteen. En ole koskaan varastanut.

Tuskin tajuavat täysin itsekään, miltä käytöksensä näyttää minun silmin. Tämä on alkanut nyt tänä koronakeväänä. Seuraavalle aion sanoa, että jos noin tykkäät siitä tuotteesta niin pidä se, mä otan tosta viereisestä hyllystä uuden:D Siis jos mä oikeasti haluaisin pölliä niin mä saisin niitä siitä viereisestä hyllystä, mutta kassa ottaa hihnalta ja jemmaa. Koomista.

Näkyy hyvin selkeästi heissä se, mitä he ajattelevat minusta.

Multa yksi röyhkein narsisti penää jatkuvasti vastavuoroisuutta(hänen suosikki-terminä syyllistämisen avulla velvoittaa palevelemaan ja auttamaan häntä milloin vaan keksiikin vinkaista jostakin tai kaipaa kuuntelevaa seuraneitiä itselleen. Itse kovin kiireellä aina "auttamassa"ja vain muiden edessä, kahden kesken ei auta vaan sättii ja moittii vaan ja tiuskii, että ei jaksa tai ehdi auttaa ja kuunnella. Hyväksikäyttää siis muiden empatiaa ja syyllisyydentutnoa surutta, haalii kilttejä palvelijoita ympärilleen jotka eivät uskalla tai kehtaa kieltäytyä tämän loputtomista vaatimuksista. Hel**tin raskasta olla tämän seurassa yhtään tai edes yhteyksissä, heti iskee ahdistus et mitähän se nyt taas on vaatimassa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis mulla on täsmälleen tätä samaa!!

Jod muut on joutunut työttömiksi tai ei pääse eteenpäin tai muuta. Niin heti tsemppikahville ja ollaan niin tukena. Kun mulla askaa tapahtuu niin vastaukset ovat.

" nooh kyl sä pärjäät"

"Elämä on, pitää olla tosi kova ja kestää"

" äh anna olla"

Mulle aina sanotaan, että sun pitää vaan jaksaa tai pyydä apua, mutta tuon sanoja ei koskaan ole itse antamassa apua. Pahinta on, että oma sisko ja äiti lukeutuu näihin. -nro 12-

Miksi oletat, että äitisi tai siskosi pitäisi sinua auttaa? Jos jäät esim työttömäksi sinun pitää ihan itse hakeutua työvoimapalveluihin ja miettiä mitä vaihtoehtoja työn saamiseksi ja kouluttaumiseen sinulla on. Hakea apua sieltä viralliselta puolelta.

Koska itse ovat aina pyytämässä apua, vaikka itselläni on rankkaa. Enkä ole työttömyyteen apua hakenut vaan ihan itse ne asiat hoitanut, ihme päätelmä sinulta. En vaan ymmärrä, että ollaan pyytämässä mm. keittiöremppaa sun muuta "voitko tulla auttamaan"-juttuja henkilöltä, jolla on ollut jaksamista monivammaisen lapsen kanssa koulunkännissä, sitten itse sairastun ja molemmat vanhemmat joudutaan samaan aikaan työttömiksi. Ja kun tuo keittiöremppakin otetaan esiin kerta toisensa jälkeen, mikään kevyt homma ole. Sitten kun sanoo, etten jaksa, niin "hakisit apua". Joo, hakisi itse vaan apua joltain muulta.

Olen myös tulltu siihen loppututlokseen ettei minulla ole oikeita ystäviä, ei ole näköjään ikinä ollutkaan. Kun vaikeudet jatkuvat tarpeeksi kauan ja ovat tarpeeksi monimutkaisia, viimeinenkin kääntää lopulta selkänsä. Loppuu vuesteihin vastaaminen, eivät soita saati tapaa enää kasvokkain. Olisi pitänyt taas tajuta jo aiemmin, ettei ole luottamista ihmisiin, ei ikinä eikä yhteenkään.

Kyllähän niitä selkääntaputtelijota löytyy, jos sulla kivasti menee ja kaikki suoraa putkea elämässäsi, sitä normaalia rataa. Ja tuntuu, että mitä ilkeämpi ja röyhkeämpi ihminen, sen suositumpi, ainakin pinnallisia ihmissuhteita näyttää riittävän, saattaishan siltäkin karista toki ne peesaajat, jos tulisi joku päivä oikeita ongelmia heillekin vastaan. Sit just kaivetaan se vuosikaudet sitten itse hylätty empaatikko naftaliinista kuuntelemaan miten kaikki on hylännyt hänet ja kaikki mennyt.

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ikävä kyllä se johtuu kemikaaleistasi. Olet lauman alin, joka ajetaan laumasta heti pienimmästä syystä. Sinu siedetään niin kauan kuin sinusta hyödytään, mutta sinusta ei pidetä, etkä ole samanarvoinen muiden kanssa.

Tämä ilmiö on muuten ihan oikeesti olemassa, tarkkailkaapa vaikka erilaisia ryhmiä ja niiden dynamiikkaa. Pohjimmiltaan laumaeläineten käyttäytymistä, mutta laumaeläinhän se ihminenkin on.

Näkyy todella usein ihan ns. normaaleissa porukoissakin, jotka koostuu yleensä narsistista tai -teista ja ympärilleen kerääntyneestä hovista. Monta ihmistä kertoo samankaltaisia juttuja ja kokemuksia, mutta vain sen yhden heikoimmaksi koetun kohdalla niistä aletaan tehdä jotain yleistä ihmettelyn tai naureskelun aihetta. Tähän käytökseen syyllistyy erityisesti miellyttämishaluiset raukkikset, jotka eivät uskalla muuten uhitella kenellekään samantasoisekseen kokemalle.

Ap ei ymmärrä aste-eroja ihmissuhteissa. Kaveriporukat ovat yleensä rentoa hengailua varten eikä intiimiä ystävyyttä. Raskaita aiheita käsitellään yhden luottoystävän kanssa. Joskus joillakin porukasta on lähemmät välit ja nämä tsemppikahvittelevat keskenään.

Ihmisillä ei ole tasapuoliset käsitykset kaverisuhteista. Voihan se olla, että "empaattiselle" kerrotaan asioita, mutta kertoja ei koe häntä hyvänä kuuntelijana eikä niin empaattisena kuin tämä omasta mielestään on. Ehkä toinen arvostaa enemmän huumoria ja hauskanpitoa, mutta empaatikon kanssa nämä eivät mene yksiin, ja sitten tulee puhuttua omista huolista.

Vanhempani kuoli, ja kumpikaan hyvistä, pitkäaikaisista ystävistä ei saanut aikaiseksi edes osanotto tai surunvalittelukorttia. Keski-ikäisiä jo molemmat. Puolen vuoden päästä toinen kysyy, mites se vanhempasi voi ( olin kertonut kuolemasta, puhuttu puhelimessa) Lopetin ystävyydet siihen.

Vierailija kirjoitti:

Olen myös tulltu siihen loppututlokseen ettei minulla ole oikeita ystäviä, ei ole näköjään ikinä ollutkaan. Kun vaikeudet jatkuvat tarpeeksi kauan ja ovat tarpeeksi monimutkaisia, viimeinenkin kääntää lopulta selkänsä. Loppuu vuesteihin vastaaminen, eivät soita saati tapaa enää kasvokkain. Olisi pitänyt taas tajuta jo aiemmin, ettei ole luottamista ihmisiin, ei ikinä eikä yhteenkään.

Kyllähän niitä selkääntaputtelijota löytyy, jos sulla kivasti menee ja kaikki suoraa putkea elämässäsi, sitä normaalia rataa. Ja tuntuu, että mitä ilkeämpi ja röyhkeämpi ihminen, sen suositumpi, ainakin pinnallisia ihmissuhteita näyttää riittävän, saattaishan siltäkin karista toki ne peesaajat, jos tulisi joku päivä oikeita ongelmia heillekin vastaan. Sit just kaivetaan se vuosikaudet sitten itse hylätty empaatikko naftaliinista kuuntelemaan miten kaikki on hylännyt hänet ja kaikki mennyt.

Kuuntelin kolme vuotta ystäväni alituista velkojen ja rahapulan valittamista. Hän ottaa koko ajan lisää velkaa ja on haalinut lapsensakin velkojen takaajaksi. En voi tehdä hänen veloilleen mitään. Hän itse voi, enkä ole ainoa ystävä joka on neuvonut, miten hänen olisi viisasta hoitaa velkansa vähitellen pois. Myötätunto ei auta. Toiminta auttaisi, mutta toiminnan sijaan hän vain valittaa viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen.

Panin lopulta välit kokonaan poikki. Ystävyyssuhde ei ollut millään tasolla vastavuoroinen. Hän esimerkiksi on tiennyt koko tuntemisemme ajan, että minulla on parantumaton selkävaiva. Tästä huolimatta hän pyytää avuksi muuttoihin, viemään kirppispöytäänsä painavia kirjalaatikoita ja kantamaan kissojensa hiekkasäkit hissittömässä talossa omalle kotiovelleen. No en ole auttanut, kun en pysty. Hän katsoo hämmästyneenä, että kuka sitten kantaa, kun olen tuonut autollani hiekkasäkit hänen pihaansa.

Mulla on yksi ystävä (tai siis ihminen jonka tunnen ja joka on samassa ystäväpiirissä) joka voisi olla ap, siis periaatteessa. Mulla riittää empatiaa muille ystäväpiiriläisille mutta ei hänelle. Hän on näennäisesti mukava ihminen mutta oikeasti pinnan alla hän on hyvin itsekäs ja typerä. Hän esim. ottaa uusia luottokortteja ja ajaa ne tappiin jatkuvalla (vuosia kestävällä) shoppailulla, ja sitten valittaa kun on rahaongelmia, ja sitten häntä kohtaan pitäisi tuntea empatiaa. Kun niitä massiivisia rahaongelmia on aina, ja aina hän valittaa, ja häntä pitäisi niin ymmärtää. Hän on se joka jättää sut baariin yksin kun löytää parempaa seuraa jne. Uskon, että hän ei kertakaikkiaan ymmärrä olevansa syvältä vaan luulee olevansa tosi fiksu ja kiva, ja uskon myös vilpittömästi että hän miettii usein miksei hän saa empatiaa. Olen täysin varma että hän ei tule koskaan ymmärtämään mistä tämä kaikki johtuu. En tunne huonoa omaatuntoa empatiakyvyttömyydestäni häntä kohtaan, mutta tunnen huonoa omaatuntoa siitä etten pysty sanomaan hänelle suoraan kuinka ikävä ihminen hän on. Mutta välttelen konflikteja viimeiseen saakka koska ahdistun riidoista ym., joten pidän hänet etäällä ja olen hänelle satunnaisesti ystävällinen. Yksi syy on myös se, etten halua että yhteisessä ystäväpiirissä tulisi mitään keskinäisiä ristiriitoja tai stressiä "no ne kaksi eivät voi olla samassa paikassa joten kutsutaan vain toinen". 

Olemme tässä ystäväporukassa jutelleet myös keskenämme aiheesta ja useimmat ajattelevat ja tuntevat hänestä samoin. Kukaan ei vaan pysty/halua sanoa sitä hänelle ääneen, joten tilanne jatkuu.

Vierailija kirjoitti:

Saan tästä kiinni, koska itse olen henkilö joka ei kiinnosta ketään. Ja jostain syystä minua saa aliarvioida ja minulle saa sanoa ilkeästi vaikkapa vaan ihan vieras ihminen.

Tsemppiä ❤

Vierailija kirjoitti:

Mulla on yksi ystävä (tai siis ihminen jonka tunnen ja joka on samassa ystäväpiirissä) joka voisi olla ap, siis periaatteessa. Mulla riittää empatiaa muille ystäväpiiriläisille mutta ei hänelle. Hän on näennäisesti mukava ihminen mutta oikeasti pinnan alla hän on hyvin itsekäs ja typerä. Hän esim. ottaa uusia luottokortteja ja ajaa ne tappiin jatkuvalla (vuosia kestävällä) shoppailulla, ja sitten valittaa kun on rahaongelmia, ja sitten häntä kohtaan pitäisi tuntea empatiaa. Kun niitä massiivisia rahaongelmia on aina, ja aina hän valittaa, ja häntä pitäisi niin ymmärtää. Hän on se joka jättää sut baariin yksin kun löytää parempaa seuraa jne. Uskon, että hän ei kertakaikkiaan ymmärrä olevansa syvältä vaan luulee olevansa tosi fiksu ja kiva, ja uskon myös vilpittömästi että hän miettii usein miksei hän saa empatiaa. Olen täysin varma että hän ei tule koskaan ymmärtämään mistä tämä kaikki johtuu. En tunne huonoa omaatuntoa empatiakyvyttömyydestäni häntä kohtaan, mutta tunnen huonoa omaatuntoa siitä etten pysty sanomaan hänelle suoraan kuinka ikävä ihminen hän on. Mutta välttelen konflikteja viimeiseen saakka koska ahdistun riidoista ym., joten pidän hänet etäällä ja olen hänelle satunnaisesti ystävällinen. Yksi syy on myös se, etten halua että yhteisessä ystäväpiirissä tulisi mitään keskinäisiä ristiriitoja tai stressiä "no ne kaksi eivät voi olla samassa paikassa joten kutsutaan vain toinen". 

Olemme tässä ystäväporukassa jutelleet myös keskenämme aiheesta ja useimmat ajattelevat ja tuntevat hänestä samoin. Kukaan ei vaan pysty/halua sanoa sitä hänelle ääneen, joten tilanne jatkuu.

Olet oikeassa, hän ei välttämättä tule ikinä ymmärtämään asiaa, vaikka saisikin asenteestaan ja käytöksestään teiltä suoraa palautetta. Hänellä on todennäköisesti niin voimakkaat defenssit päällä, että luultavasti luvassa on raivokas vastahyökkäys, jos yrittäisitte hänelle asiasta puhua.

Olin nuorempana itse sellainen, joka ei tiedostanut sitä, kuinka syvältä (lol) itse asiassa olikaan. Luulin olevani avarakatseinen ja empaattinen mutta puhuin paljon pahaa muista ihmisistä, oudoksuin ääneen muiden elämänvalintoja, jos ne olivat mielestäni "hätiköityjä", "liian perinteisiä" tai muuten mielestäni huonoja, ilmaisin itseäni välillä tilanteeseen nähden liian karkeasti ja ajattelemattomasti jne. Sain kyllä joskus vähän kummastuneita ja närkästyneitäkin kommentteja käytöksestäni mutta kuittasin ne sillä, että niiden sanojat ovat vain ahdasmielisiä. Vaati muutaman vuoden mittaisen elämänkriisin ja siitä seuranneen syvällisen itsetutkiskelun, että pystyin näkemään itseni sellaisena kuin olen ja miettimään, haluanko jatkaa samaa rataa vai alkaa muuttamaan tapojani. Valitsin muuttumisen tien.

Äitini on hyvin paljon samankaltainen käytökseltään mutta hän ei ole käsittääkseni oikein koskaan pysähtynyt miettimään ja kyseenalaistamaan omaa käytöstään. On mielestään herkkä ja empaattinen, ja kyllä häneltä molempia näitä löytyykin tiettyyn rajaan saakka. Samalla on kuitenkin paheksuva, uhriutuva, juoruileva, muka-viattomasti asioita hämmästelevä, komenteleva ja rajaton ihminen. Hän aivan vilpittömästi ihmettelee ja valittaa sitä, miksi esim. minä ja sisarukseni emme "koskaan puhu hänelle" tai että miksi kaikki "aina suuttuvat" hänelle. En nykyään enää yritä selittää, mistä hänen kohtamansa käytös voisi johtua, koska hän ei halua sitä kuulla ja kieltää käyttäytyvänsä niin, kuin hän käyttäytyy.

Inhottavimmillaan tämä ilmiö näyttäytyy niin, ettei jonkun anneta pitää puoliaan. Kun tällainen ihminen puolustautuu terävästi kiusaamista tai mitä tahansa hyökkäystä vastaan, niin hänet tuomitaan. Kiusaaja harvoin syntyy tyhjästä, vaan hän aistii sen että yhteisö antaa hänelle luvan alistaa muita. Kiusaaja tai hyökkääjä ei voi toimia, jos yhteisö on häntä vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Inhottavimmillaan tämä ilmiö näyttäytyy niin, ettei jonkun anneta pitää puoliaan. Kun tällainen ihminen puolustautuu terävästi kiusaamista tai mitä tahansa hyökkäystä vastaan, niin hänet tuomitaan. Kiusaaja harvoin syntyy tyhjästä, vaan hän aistii sen että yhteisö antaa hänelle luvan alistaa muita. Kiusaaja tai hyökkääjä ei voi toimia, jos yhteisö on häntä vastaan.

Et varmaan tarkoita sitä, kun valittajat pitävät puoliaan? Rahapulaa valittava entinen ystäväni puolustautuu raivokkaasti aina sillä, että

1) yhteiskunnan avustusten taso on laskenut suhteessa elinkustannuksiin

2) naisten menot on korkeammat kuin miesten, mutta toimeentulo- ja asumistuki on molemmille sukupuolille sama

3) hänellä on kissat, joiden ruokinta tulee kalliimmaksi kuin koiran.

Minulla oli ystävyyssuhde jossa vain ystävälläni oli oikeus "voida pahoin". Jos yritin itse kertoa omista ongelmistani, päälle huudettiin ennen lauseeni loppuun saamista "No mikä sulla nyt muka on?", "Kyllä muakin ahdistaa!" ynnä muuta. Hän näki minut jotenkin hyvinvoivana ja tasapainoisena, koska olin ulospäin iloinen vitsinheittelijä.

Ilmeisesti minussa oli se ongelma, että kun viimein aloin avautua minulle oikeasti vakavista asioista, minua ei tavallaan uskottu vaan vähätellen lytättiin hiljaiseksi. Minun roolini oli ilmeiseti olla se huulenheittäjä, eikä siitä sopinut poiketa. On muuten entinen ystävä ja moisena pyysykin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Missä seurassa vertaillaan surkeutta? Joku kertoo isäni kuoli viime viikolla, sinä jatkat minunkin vanhempani ovat kuolleet vuonna 1990?

Enpä ihmettele että vaientaa.

Tämä surkeuden vertailu minuakin ihmetyttää. Jos joku kertoo häntä kohdanneesta epäonnesta niin ei ole tarkoitus kilpailla kenellä on vielä kurjempaa.

Minä en KOSKAAN kerro että isäni am.pui itsensä, äiti hylkäsi, meillä asui m.ustala isia, tein orjatyötä ja näin nälkää.

Aviomies vieraili ekan kerran äitiäni tapaamassa.

Äidin miesystävä ja tämän vanhemmat makasivat sammuneina asunnossa.

En kerro koska en halua W  T leimaa.

Olen empaattinen ja lohdutan.

Ei tavallisen ihmisen tarvi tommosta sontaa kuunnella

Ei siihen voi sanoo muuta kuin: siitä on kauan, älä vello menneissä

Niinpä pidän häpeän piilossa