Kilpaurheilijalasten vanhemmat!

Onhan siellä harkoissa ja kisamatkoilla ne urheilevat kaverit mukana. Oma lapseni ei edes saa minkäänlaista tarttumapintaa liikkumattomaan lapseen. Tylsintä on tuijottaa "kaverin" tietokonepelaamista.

Meidän kuopukselle tarjottiin tuota, mutta ei tuohn ryhdytty. Nyt jumppaa harrastuksesi, ei elä jumpalle.

Tuttua on. Perheessä kaksi luistelijaa (toinen lopettamassa nyt) ja yksi voimistelija. Kaikki vapaa-aika ja rahat menee harrastuksiin, mutta vaikea on vaatia lopettamaankaan. Kaverit on lajin parista, koska koulukavereita ei ehdi juuri nähdä.

Kyllä meidän lapsilla on ne kaverit löytyneet sieltä kilpaharrastuksista. En ole havainnut, että jäisivät jostain paitsi, vaikka harrastukset nielevätkin sen 10 tuntia viikossa.

Tyttöni laji on baletti, enkä olisi mitenkään kuvitellut tämän harrastuksen menevän tähän pisteeseen ettei muuta elämää lähestulkoon ole... Ala on myös vaikea koska keskinäistä vertailua sekä karsintaa on niin paljon ettei ystävyyssuhteet balettiluokassa oikein kukoista. Oma tyttöni on kuitenkin toistaiseksi niin "lajisokea" ettei tuosta vertailusta onneksi itse välitä... Ahdistaa vaan sivusta seurata kun vaatimukset kasvaa, tahtikiristyy jne....

ap

Tuttua pohdintaa. Perheessä on luistelija ja voimistelija.

Mutta toisaalta myös meillä kaverit löytyvät niistä harkkakavereista ja puheenaiheet samoin. Joku pelaminen ei kiinnosta yhtään. Onneksi molemmilla kaksi parasta kaveria lajin ulkopuolella ovat myöskin kilpaurheilijoita jotka treenaavat yhtä paljon.

Ainoa mistä kannan huolta on mahdollinen lopettaminen vastentahtoisesti, vaikkapa loukkaantumisen takia, joka olisi varmaan kauhea menetys paitsi harrastuksen menettämisenä, myös noissa kavereissa. VAIKKA ovat niin hyviä ystäviä, että yhteys varmasti säilyisi, niin väistämättähän siinä jäisi hieman ulkopuoliseksi pikkuhiljaa.

Täältä löytyi hyviä ajatuksia aiheesta:

http://lastensilmin.com/2013/01/26/kun-lapsi-haluaa-messiksi-messin-paikalle-ajatuksia-lapsen-kilpaurheilusta-vanhemman-nakokulmasta/

Itsekin mietin samaa - on niin monipiippuinen juttu.

Kiitos viesteistänne! Haluaisin kysyä vielä että miten lapsenne ehtii tapamaan toisia aktiiviurheilijoita joilla on omat aikataulunsa? Siis eri seurassa urheilevia? Tyttöni kohdalla tämä on tosi vaikeaa, jo muutaman kerran viikossa harrastavilla koulukavereilla menevät omat treenit aina päällekkäin tyttäreni treenien kanssa ja näin ollen tällainen normi "tuutko meille koulun jälkeen" onnistuu aniharvoin... 

Pohdin ehkä eniten sitä että voiko 10 v lapsella itsellään olla arvostelukykyä siitä että koska liika on liikaa vai pitäisikö minun tehdä nämä ratkaisut hänen puolesta ja mitkä on ne ihan oikeat syyt ratkaisun tekoon? Vai onkohan asia niin että itse ymmärrän kyllä heti jos oikeasti tilanne todella näyttäisi siltä että lapseni ei tätä rääkkiä jaksa? Onko joku lopettanut lapsensa "huippu-urheilun" sen nojalla että liian rankkaa ja pitäisi olla muutakin elämää...? Ja siis nimenomaan lapsella, minun ongelma ei ole kuskaukset, näytökset, rahanmeno jne. vaan lapseni hyvinvointi, henkinen ja fyysinen.

ap

Hienoa, että ihmiset keskustelevat tästä. Varmasti vaikea päätös teki miten vain.

[quote author="Vierailija" time="31.07.2013 klo 23:12"]

Kiitos viesteistänne! Haluaisin kysyä vielä että miten lapsenne ehtii tapamaan toisia aktiiviurheilijoita joilla on omat aikataulunsa? Siis eri seurassa urheilevia? Tyttöni kohdalla tämä on tosi vaikeaa, jo muutaman kerran viikossa harrastavilla koulukavereilla menevät omat treenit aina päällekkäin tyttäreni treenien kanssa ja näin ollen tällainen normi "tuutko meille koulun jälkeen" onnistuu aniharvoin... 

Pohdin ehkä eniten sitä että voiko 10 v lapsella itsellään olla arvostelukykyä siitä että koska liika on liikaa vai pitäisikö minun tehdä nämä ratkaisut hänen puolesta ja mitkä on ne ihan oikeat syyt ratkaisun tekoon? Vai onkohan asia niin että itse ymmärrän kyllä heti jos oikeasti tilanne todella näyttäisi siltä että lapseni ei tätä rääkkiä jaksa? Onko joku lopettanut lapsensa "huippu-urheilun" sen nojalla että liian rankkaa ja pitäisi olla muutakin elämää...? Ja siis nimenomaan lapsella, minun ongelma ei ole kuskaukset, näytökset, rahanmeno jne. vaan lapseni hyvinvointi, henkinen ja fyysinen.

ap

[/quote]

Onhan se vähän hankalaa, mutta toisaalta tuntuu, että ajankäyttökin tuossa tehostuu, sellainen haahuilu jää pois ja osaavat puuhailla järkevästi vaikka aikaa olisi vain tunti ja sillä mennään.

Minä sanoisin, että lasta ei voi ns. pakottaa kilpaurheilemaan ja ne "fanaattisimmat" harjoittelijat ovat yleensä niitä, jotka ovat myös lahjakkaita ja kehittyvät, koska se palo ja rakkaus siihen tekemiseen on oltava sitä luokkaa että se menee kaiken muun edelle ja sitä joko on tai sitä ei ole. Tuntuu että sinun lapsellasi se palo on olemassa :) En lähtisi rajoittamaan jos lapsi haluaa ja jaksaa ja koulukin siinä ohessa sujuu.

Meillä viidennelle menevä lapsi telinevoimistelee nyt kesällä 6 krt viikossa, 3-4 tuntia kerrallaan. Kouluaikana ei ehdi yhtä paljon, 4-5 treenit viikossa ja treenit ainakin viime vuonna olivat useimmiten 3 tuntia, mutta osaan meni myöhässä (jos koulu loppui myöhemmin eikä ehtinyt alkuun).

Meillä lapsella on myös muita harrastuksia ja siksi kouluaikaan joutuu jättämään voimistelutreenejä väliin, kun ei muuten kaikkea ehdi. Toistaiseksi on onnistunut joten kuten, vanhemmat välillä väsyvät aikataulujen sumplimiseen... Vaikea on mistään luopuakaan. Meillä voimistelu varmaan tulee jatkossa olemaan se, josta karsitaan kertoja. Kokonaan lopettaminen olisi kuitenkin kova paikka, siellä on hyvät ystävät ja onhan se antanut paljon. Lapsella ei kuitenkaan ole voimistelussa kovin pitkälle meneviä tavoitteita, ja toistaiseksi ajatus onkin olllut, että kilpailee niin kauan kuin jaksaa. Telinevoimistelu on aika nuorten tyttöjen laji, pieni osa jatkaa enää yläasteikäisenä tai vanhempana. On puhuttu, että vaihtaa sitten vaikka toiseen lajiin/ryhmään, kun tuo käy ylivoimaiseksi. Lapsi on kärsinyt myös lajille tyypillisistä vammoista, joten sekin on lisännyt pohdintoja jatkon mielekkyydestä.

Toistaiseksi kuitenkin rankka treenitahti jatkuu, katsotaan sitten jatkoa, kun ei enää tunnu vaivan arvoiselta. Laji on valitettavasti sellainen, että taukovuosia ei oikein voi pitää ja temput on opittava nuorena ja kilpavoimistelijan ura on aika lyhyt. Lapsella on jo suunnitelmia siitä, mihin hän keskittyy sitten, kun ei enää voimistele kilpaa ja aikaa muuhun on enemmän. Niitä lajeja voi hyvin harrastaa ja niissä kilpailla vanhempanakin. Nyt on kuitenkin vielä voimistelun aika ja tarkoitus saavuttaa ne omat tavoitteet tuossa lajissa.

Itse en antaisi urheilun (tai ap:n tapauksessa baletin) viedä noin suurta tilaa lapsen elämästä, ellei lapsi sitten olisi joku valtava synnynnäinen lahjakkuus, josta kaikki ammatti-ihmiset näkee, että tuosta tulee vielä jotain suurta. Jos on sellainen tavallinen ahkera ja tunnollinen harrastaja ilman erityislahjoja niin sitten uhraus on liian suuri. Koulu on tuon ikäisellä se oikeastaan tärkein asia ja siihen täytyy olla energiaa. Vapaa-aikaa ihan ilman paineita ja aikatauluja täytyy olla myös. On myös iso riski, että jos urheilu-ura katkeaa esim. loukkaantumiseen tai siihen, ettei lahjat riitäkään huipulle, koko sosiaalinen elämä romahtaa, koska ei ole kavereita harrastuksen ulkopuolelta. En myöskään pidä terveellisenä rasittaa nuorta kroppaa noin paljon. Rasitusvammojen ja mahdollisesti pysyvien vaurioiden riski on aika iso. Täytyisi ainakin varmistua, että valmentaja/ohjaaja on taitava ja osaa harjoituttaa monipuolisesti ja terveellä tavalla lasten taitoja ja voimia, myös kehonhuolto, riittävä lepo ym. pitää olla kuviossa mukana. Harrastuksen "väkisin jatkaminen" taitaa olla aika tyypillistä kilteille perfektionistitytöille. Luovuttaa ei saa, ei saa olla laiska, ei saa olla itsekäs. Se oma tahto peittyy joskus miellyttämisen halun taakse ja joskus se puuttuu kokonaan. Toki kiltillä tytöllä voi olla todellinen palo ja halu harrastaa, en sitä toki väitä. Vanhempina pitää yrittää vaan saada selville, mikä se lapsen oma toive ja tahto on ja tukea lasta sitten siinä. Ja muistaa korostaa lapselle sitä, että kukaan ei häntä pakota harrastamaan eikä kukaan pahastu tai loukkaannu siitä, että hän ei haluakaan panostaa niin paljon tuohon asiaan. Elämässä on kyllä muutakin. Ehkä välillä voisi koittaa pitää esim. parin-kolmen viikon harrastustauon ja viettää elämää vähän eri tavalla, eri kavereiden kanssa, erilaisia asioita tehden. Sitten ehkä valkenee, haluaako ehdottomasti takaisin harrastuksen pariin samalla intensiteetillä vai haluaako viettää enemmän tavallista elämää ja pitää harrastus vain harrastuksena. Joskus tämä tauko tulee toki pakosta esim. loukkaantumisen, burnoutin tai syömishäiriön takia, toivottavasti teillä ei tarvitse tähän asti mennä.

Juu, treeneihin halutaan ja koulu menee tosi hyvin.  Treeneihin menisi vaikka sairaanakin ja tämänkin takia joudun olemaan aika valppaana että missä mennään. Koulun eteen on kyllä tehokkaasti juuri tämän ajankäytön takia tehtävä töitä eli koulumenestyskään ei ilmaiseksi hänelle (en tiedä muista?) tule. Koulupoissaoloja tulee jonkinverran kun pääsee isoihin produktioihin mukaan ja harjoitukset/esitykset vaativat poissaoloja. Ope on suhtautunut asiaan hyvin, koska läksyt ja tehtävät on aina hyvin hoidettu.

Kyllä se näin on että rumba jatkuu, mutta tarkkana tässä saa tuota uupumista mittailla. Tämä asia on tässä kesätauon (thank god) jälkeen taas ajankohtainen ja suorastaan pelottaa... Aika isoja muutoksia muutenkin luvassa:uusi ope sekä koulussa että baletissa jne.... Kaikkea hyvää teille kaikille jotka painiskelette samantyyppisten tilanteiden kanssa!

ap

Me olemme keskustelleet tuosta kavereiden tapaamisestakin. Tilanne on kuitenkin se, että vaikka lapsi lopettaisi kilpailun, jäisi hänelle silti nuo muut harrastukset jäljelle ja todennäköisesti tulisi vielä jotain muuta. Eli hänellä olisi edelleen paljon harrastuksia. Samoin monilla kavereilla. Yhteistä aikaa olisi edelleen vaikea järjestää eikä sitä olisi välttämättä yhtään nykyistä enempää. 

Itse en missään tapauksessa pakottaisi lasta lopettamaan kilpaurheilua, jos hän ei itse sitä halua ja vanhemmilla on resurssit tukea harrastusta. Pahimmassa tapauksessa lapsi on sinulle katkera koko loppuelämänsä. Siinä tapauksessa minusta vanhempi voi käyttää omaa päätäntävaltaansa, jos hän selkeästi näkee, ettei lapsi enää jaksa rankkaa treeniä eikä ole tyytyväinen tai koulu alkaa kärsiä kovasti, mutta lapsi ei itse kykene tekemään lopettamispäätöstä. Mutta en pakottaisi lopettamaan hyvin sujuvaa kilpaurheilu-uraa.

12

[quote author="Vierailija" time="31.07.2013 klo 23:12"]

Kiitos viesteistänne! Haluaisin kysyä vielä että miten lapsenne ehtii tapamaan toisia aktiiviurheilijoita joilla on omat aikataulunsa? Siis eri seurassa urheilevia? Tyttöni kohdalla tämä on tosi vaikeaa, jo muutaman kerran viikossa harrastavilla koulukavereilla menevät omat treenit aina päällekkäin tyttäreni treenien kanssa ja näin ollen tällainen normi "tuutko meille koulun jälkeen" onnistuu aniharvoin... 

Pohdin ehkä eniten sitä että voiko 10 v lapsella itsellään olla arvostelukykyä siitä että koska liika on liikaa vai pitäisikö minun tehdä nämä ratkaisut hänen puolesta ja mitkä on ne ihan oikeat syyt ratkaisun tekoon? Vai onkohan asia niin että itse ymmärrän kyllä heti jos oikeasti tilanne todella näyttäisi siltä että lapseni ei tätä rääkkiä jaksa? Onko joku lopettanut lapsensa "huippu-urheilun" sen nojalla että liian rankkaa ja pitäisi olla muutakin elämää...? Ja siis nimenomaan lapsella, minun ongelma ei ole kuskaukset, näytökset, rahanmeno jne. vaan lapseni hyvinvointi, henkinen ja fyysinen.

ap

[/quote]

Meilla lapset on viela liian pienia kovaan treenitahtiin, mutta muistan omasta teini-iasta varsin hyvin liiallisen treenaamisen. Itse en ainakaan viela 15 vuotiaanakaan osannut karsia treenaamistani pienemmalle (kun olisi ollut tarvis), ja vanhemmat varmaan vaan ajatteli, etta tytto kun kerran tykkaa, niin antaa olla. Koulunkaynnille jai todella vahan paukkuja kaikkien treenien jalkeen, saatikka huomiota.

Aion olla aitina tarkka lapsien jaksamisesta ja ylitreenaamisesta, omien kokemusteni takia. Ja ei, ei minusta tullut ammattiurheilijaa, eika edes todella paljon parempia tuloksia vetaneesta kaveristani.

Oma lapseni on vielä niin pieni, ettei harrasta mitään, mutta minun lapsuuteni ja nuoruuteni meni kilpaurheilun parissa lähes kokonaan. Näin vanhempana ihmettelen kuinka jaksoin koulun, treenit ja pari muuta harrastusta. Lukioaikana omien treenien lisäksi vielä valmensin. Toisaalta harrastuksen antoivat paljon ja vaikkei niistä lopulta tullut ammattia eikä urheilu-ura jatkunut kuin 23-vuotiaaksi, antoi kilpaurheilu paljon eväitä myöhempään elämään (kurinalaisuutta, hyvän pohjakunnon, rakkauden liikuntaan ja valmiutta kokeilla muitakin urheilulajeja).

Sanoisin, että niin kauan kuin lapsesi tykkää urheilla, ei koe sitä pakkona ja hoitaa koulunsa kunnolla, anna hänen jatkaa. Taitoluistelu lienee myös sellainen laji, jossa lopetetaan aika aikaisin, joten kilpaurheilu saattaa loppua yllättävänkin pian, jos innostus lopahtaa tai jotain muuta löytyy tilalle. Tsemppiä!

Missä balettikoulussa harjoituksia on 6 krt viikossa? Helsingissäkin tanssiopistion EK-luokilla on ISOMMILLA 4 krt/vko tanssitunti. Toki lenkillä kannattaa muulloin käydä ja päivittäin venytellä, mutta tanssissa ei kyllä määrät ole tanssikouluissa mitään 6-10 krt/vko, ellei sitten ota lisätunteja itse.


Aika harvasta tanssijasta tai voimistelijasta tulee isona ammattilaista. Itsekin tiedän esim. Oopperan balettioppilaitoksen käyneitä henkilöitä, jotka ovat jatkaneet sitten DI-tutkintoon. En lastani kannustaisi ammattilaiseksi, koska palkkaus on huono ja työajat vielä huonommat. Hyvänä harrastuksena voimistelu tai tanssi voi silti jatkua. Monet alkavat voimistelussa valmentaa esim. lukioiässä ja se on myös hyvä ja vastuullinen harrastus, jossa on kavereita ja lisäksi saa hieman taskurahaa. Tanssiopettajat taas ovat aina vähintään amk-koulutuksella. Voimistelussa on mahdollisuus myös jatkaa tuomariksi, ja myös se on erittäin vastuullista ja sosiaalista puuhaa.


Monet tanssijat/voimistelijat käyvät myös koulun ahkerasti loppuun ja sijoittuvat hyvin jatko-opiskeluun. En ainakaan itse olisi nuorempana kaivannut muuta kuin koulun, harrastuksen & perheen. Ostareilla notkuminen ei kiinnostanut.


Oma lapseni on vielä nuori, mutta hänellä tanssin/voimistelun rinnalla on tällä hetkellä soittotunnit. Nekin ovat enemmän elämäntapa ja meidän vanhempien tehtävä on tukea lasta ja toisaalta arvioida sitä, ettei harrastus rasita liikaa. Harrastavien vanhempien lapset ovat usein harrastavia. Näin meilläkin. Kalenteri on täynnä, mutta tämä on meidän elämää.

[quote author="Vierailija" time="31.07.2013 klo 23:25"]

Itse en antaisi urheilun (tai ap:n tapauksessa baletin) viedä noin suurta tilaa lapsen elämästä, ellei lapsi sitten olisi joku valtava synnynnäinen lahjakkuus, josta kaikki ammatti-ihmiset näkee, että tuosta tulee vielä jotain suurta.

[/quote]

Tuossa taitaa olla se ongelman ydin. Itse olen ammatikseen valmentavalta ystävältäni ymmärtänyt, että valitettavasti kukaan ei voi urheilevasta lapsesta sanoa, että tuosta tulee vielä jotain suurta. Toki menestymiseen vaaditaan lahjoja, mutta vielä enemmän sitä motivaatiota kestää vuosien ja taas vuosien rankka harjoittelu ja menestyksen ylä- ja alamäet. Lopulta se joka menestyy parhaiten ei välttämättä olekaan se, jolla oli ne parhaat synnyinlahjana saadut fyysiset ominaisuudet vaan se, joka on jaksanut tunnollisesti treenata vuosia ja osaa pitää hermonsa kurissa kisoissa. Se "polte" on aika iso menestymisen edellytys.

Itse vierastan myös ajatusta, että kilpaurheilu on turhaa, jos ei lapsesta ole edes SM-kisatasolle. Oma lapseni on saanut jo nyt paljon kilpaurheilulta, se on opettanut määrätietoisuutta, rohkeutta, kehittänyt paineensietokykyä ja opettanut pettymystenkin käsittelyä. Ja menestyksen hetket palkintokorokkeella ovat opettaneet, että tavoitteensa voi saavuttaa, jos vain jaksaa sitkeästi tehdä töitä. Vaikka lapsi ei ikinä aikuisten tasolla menestyisikään (ja tuskin jatkaa niin pitkälle), niin kyllä kilpaurheilu on opettanut ja antanut hänelle jo nyt hyvin paljon.

12

[quote author="Vierailija" time="31.07.2013 klo 23:25"]

Itse en antaisi urheilun (tai ap:n tapauksessa baletin) viedä noin suurta tilaa lapsen elämästä, ellei lapsi sitten olisi joku valtava synnynnäinen lahjakkuus, josta kaikki ammatti-ihmiset näkee, että tuosta tulee vielä jotain suurta. Jos on sellainen tavallinen ahkera ja tunnollinen harrastaja ilman erityislahjoja niin sitten uhraus on liian suuri. Koulu on tuon ikäisellä se oikeastaan tärkein asia ja siihen täytyy olla energiaa. Vapaa-aikaa ihan ilman paineita ja aikatauluja täytyy olla myös. On myös iso riski, että jos urheilu-ura katkeaa esim. loukkaantumiseen tai siihen, ettei lahjat riitäkään huipulle, koko sosiaalinen elämä romahtaa, koska ei ole kavereita harrastuksen ulkopuolelta. En myöskään pidä terveellisenä rasittaa nuorta kroppaa noin paljon. Rasitusvammojen ja mahdollisesti pysyvien vaurioiden riski on aika iso. Täytyisi ainakin varmistua, että valmentaja/ohjaaja on taitava ja osaa harjoituttaa monipuolisesti ja terveellä tavalla lasten taitoja ja voimia, myös kehonhuolto, riittävä lepo ym. pitää olla kuviossa mukana. Harrastuksen "väkisin jatkaminen" taitaa olla aika tyypillistä kilteille perfektionistitytöille. Luovuttaa ei saa, ei saa olla laiska, ei saa olla itsekäs. Se oma tahto peittyy joskus miellyttämisen halun taakse ja joskus se puuttuu kokonaan. Toki kiltillä tytöllä voi olla todellinen palo ja halu harrastaa, en sitä toki väitä. Vanhempina pitää yrittää vaan saada selville, mikä se lapsen oma toive ja tahto on ja tukea lasta sitten siinä. Ja muistaa korostaa lapselle sitä, että kukaan ei häntä pakota harrastamaan eikä kukaan pahastu tai loukkaannu siitä, että hän ei haluakaan panostaa niin paljon tuohon asiaan. Elämässä on kyllä muutakin. Ehkä välillä voisi koittaa pitää esim. parin-kolmen viikon harrastustauon ja viettää elämää vähän eri tavalla, eri kavereiden kanssa, erilaisia asioita tehden. Sitten ehkä valkenee, haluaako ehdottomasti takaisin harrastuksen pariin samalla intensiteetillä vai haluaako viettää enemmän tavallista elämää ja pitää harrastus vain harrastuksena. Joskus tämä tauko tulee toki pakosta esim. loukkaantumisen, burnoutin tai syömishäiriön takia, toivottavasti teillä ei tarvitse tähän asti mennä.

[/quote]

Kiitos tästä kommentistasi! Tässä pääsit aika pitkälle "ongelman ytimeen". Tyttäreni on baletissa niin hyvässä opetuksessa kuin tässä maassa ja vaiheessa on mahdollista ja kaikista karsinnoista läpipäässeenä pitäisi hänen olla oman ikäluokkansa parhaita tässä maassa. MUTTA tämä ei tässä vaiheessa tarkoita yhtään mitään tulevaisuuden suhteen. Laji on niin vaikea, esteettinen, tekninen, tulkinnallinen jne. ettei näin pienestä lapsesta voida sanoa mitään muuta kuin tämän hetkinen taitotaso. Edellytykset on toki kunnossa ja moneen kertaan ammattilaisten tsekattuna jne. Tarkoitan tällä sitä että tuon ikäisistä vain pieni murto-osa valmistuu sitten aikanaan balettitanssijaksi (ja vielä pienempi osa kiinnitetään ammattiseurueeseen, mutta tämä on sitten another story...). Syitä poisputoamiseen voi olla esim: murrosikäisenä kehittynyt ruumiinrakenne, tietyt fysiologiset esteet, loukkaantumiset, ilmaisun puute jne. Jne. Lista on loputon....

Ja kuinka oikeassa oletkaan tuossa että lapsen/nuoren koko maailma sitten romahtaa jos tämä treenaus pitää syystä tai toisesta jossain vaiheessa lopettaa kun on sitä vuosikausia veivannut...moni jää aivan tyhjän päälle.... Monesti olen miettinyt että minne sitä lapsensa on raahannut...mutta kun jo 3 v hän esitti loppumattomia tanssejaan ja sanoi haluavansa balettiin...mutta on kyllä vihoviimeinen laji, uskokaa pois ;)

ap

Kuvitteletko, että se rakkaus tanssiin lopppuu, jos lapsesta ei tule ammattilaista? Pienestä osasta tulee, mutta rakkaus tanssiin ei lähde ihmisestä. Suomessakin työllistyy aika kivasti tanssinopettajaan, toki osa tanssijanakin. Jos lapsellesi tanssi on se, mitä hän haluaa, et voi sitä estää. Tuet sen verran kuin pystyt. Jos lapsesi tanssii nyt klassista pääaineenaan, voi maailmankuva olla tanssissa vielä aika suppea. Nykytanssissa ei vartalonmalli ja pituus ole niin tarkkaa.


Omat lapsenikin harrastavat tanssia ja aion heitä siihen kannustaa jatkossakin niin paljon, kun he sitä haluavat. Klassisen baletin tanssijoita heistä ei kuitenkaan voi tulla, koska pituusennusteet huitelee molemmilla niin ties missä. Pitkälle ihmiselle kuitenkin oman kehon tuntemus ja hyvä ryhti on erityisen tärkeää.