Muilla joilla minäkuva ja valokuva eivät mätsää?

Mulla on sama,olen tosi lihava,painan 113kg. Peiliin kun katson olen mielestäni kaunis kasvoilta ja vartalo on joo uhkea mutta ihan kivalta näyttää. Kun nään kuvista niin totuus paljastuu,käsivärret,hartioiden leveys,maha,kaikki. KAMALAA.

Mulla on ihan sama juttu.

Mulla toisinpäin. Oon normaalipainoinen, maha nyt röllöttää vielä raskauden jäljiltä vähäsen, mutta itse näen ja pidän itseäni todella lihavana. Mies sanoo että tosi rasittavaa, ja kuulemma hieman pelottavaakin..

Minäkin olen tällainen!

Nuorempana olin hoikka, ja edelleen minulla on hoikan ihmisen identiteetti, vaikka painoindeksini on jo kymmenisen vuotta ollut 25. Viimeisen vuoden sisällä se on ylittänyt tuon viimeisenkin normaalipainon rajan, ja nyt olen ihan rehellisesti sanottuna lihava. Mutta peilistä en sitä näe, vaan olen peilikuvaani aivan tyytyväinen! Valokuvissa näytänkin sitten aivan hirveän läskiltä.. :/

Olen ollut tähän asti tyytyväinen tilanteeseeni, sillä ainakaan minun ei ole tarvinnut kärsiä itseinhosta, mutta asian haittapuoli on siinä että mikään psyykkinen mekanismi ei myöskään motivoi minua olemaan syömättä enempää kuin kulutan (eikä myöskään liikkumaan enemmän). Aiemmin ajattelin, että raja tulee varmaan jossain kohtaa vastaan ja alan automaattisesti kontrolloida syömisiäni. Mutta vieläkään se raja ei ole tullut vastaan, vaikka kiloja on tullut jo yhteensä parikymmentä!

Tässä on mielestäni monenkin kohdalla se oikea syy lihomiseen: ihmisen sokeus omalle lihavuudelleen, ja siitä johtuva motivaation puute. Sama mekanismi kuin siinä, että moni ostaa lapsityövoimalla tehtyjä halpavaatteita niin kauan kuin ei näe sitä tehdasta konkreettisesti, ja moni syö tehotuotettua lihaa vaikka samat ihmiset valitsisivat takuulla toisin, jos heidän pitäisi aina syödessään katsella tuotantoeläinten oloista kertovia dokumentteja.

Nopeasti lihonneilla ja laihtuneilla on ihan sama juttu, minäkuva ei pysy kehonkuvan perässä. Siihen perustuu esim. se, että runsaasti laihtuneet pitävät itseään edelleen läskinä ja rumana, katsovat kaupasta liian isoja vaatteita, välttelevät peiliä ja kiusaantuvat toisten katseista, koska kuvittelevat toisten katsovan heitä pahalla. Minäkuvaa pitää treenata ihan samalla lailla kuin kehonkuvaakin.

Toisinpäin se on tietysti hiukan surullista, jos tajuaa lihoneensa niin, ettei tunnista itseään. Silloin pitää joko hyväksyä itsensä uudessa painossa tai tehdä vartalolleen jotakin. 

Sitähän sanotaan että kamera lihottaa 5 kiloa. Mielestäni on kyllä totta, että usein sekä itse, että muut ihmiset näyttävät sellaisissa muiden räpsäisemissä tilannekuvissa hieman lihavammilta, kuin muuten. Toisaalta kun vartavasten yrittää, itsestään saa myös otettua kuvan jossa näyttää hoikemmalle.

Myös kasvoja kamera tuntuu hieman vääristävän, riippuen kuvakulmasta, kuvauskohteen liikkeestä kuvaushetkellä, valotuksesta, ja kameran itsensä ominaisuuksista. 

Uskokaa peliä. Ei tosin kannata luottaa vain yhteen peiliin, koska nekin saattavat vääristää. Mutta jos pääsääntöisesti näyttät mielestäsi hyvältä eri peileistä, myös kokovartalo, niin ei kannata murehtia mahdollisesti kamalia kuvia, koska pelit todennäköisemmin ovat oikeammassa kuin kamera.

Minä väitän että ulkomailla hotellissamme oli leventävät peilit :) Sillä näytin ihan ylisuurelta, käsivarretkin olivat paksut kuin mikä! En on tosin kahteen vuoteen nähnyt kokonaiskuvaani kuin hissistä/sovituskopissa kun muuton jälkeen peili ei vielä ole seinässä, mutta en voi olla noin iso, herranjestas.

Mulla on ollut aina tällainen epäsuhta mielessä ja ulkonäössä. Olen nyt melkeinpä lihavimmillani, 110kg, ja tuntuu ja melkein peilissäkin näyttää ihan samalta kuin joskus 15 vuotta sitten 30 kiloa kevyempänä. Olen aina ollut mielestäni yhtä lihava enkä nytkään ehkä olisi todella tajunnut lihonneeni jos en olisi äitiyskorteista katsonut että olen viisi vuotta sitten painanut 95 kg. Tuntuu samalta.

Muistan myös joskus teininä kun äitini kysyi että mikä on minun BMI, äitini oli siihen mennessä jo pitkään paasannut siitä miten olen lihava ja pitää laihduttaa, eli olin sisäistänyt sen jo hyvin että olen tosi lihava ja luultavasti aina olen lihava, sille ei ole mitään tehtävissä. BMI oli silloin vähän yli 27, ylipainoinen siis kyllä ja painoa oli liikaa etenkin teini-ikäiselle, muttei niin paljon liikaa että olisi kannattunut epätoivoon vaipua. Sen lisäksi taisin jossain välissä vähän hoikistua teini-ikäisenäkin kun liikunta lisääntyi enkä ehtinyt syödä, mutta en huomannut sitä kerta kaikkiaan yhtään mistään. Siitä tuli se tunne, että laihduttaa pitää mutta ei se oikeasti auta, se on vain joku sellainen rangaistus siitä että on lihava. Vasta nyt jälkikäteen valokuvista huomaan, että en minä niin lihava ollut. Olisipa laihduttamisen sijaan keskitytty vaikka siihen, että paino pysyisi samana.

Mulla on ollut aina, kaksikymmentä kiloa sitten ja nyt, ihan erilainen kuva itsestäni kuin valokuvissa. Osittain siksi, että peilikuva on erilainen kuin valokuva, jakaus on väärällä puolella ja hampaat vinossa toiseen suuntaan. Valokuvissa kiinnittää myös negatiivisiin asioihin liikaa huomiota, kaksoisleuka, huono ryhti jne jne. Ei kannata katsella valokuvia.

Minä painan yli sata kiloa ja inhoan valokuvia itsestäni, koska näytän niissä rumalta ja pöhöttyneeltä läskiltä tantalta. Kun katson peiliin, näen ihan toisenlaisen, nätin naisen. Monta kertaa katson itseäni tyytyväisenä peilistä mutta sitten valokuvassa silmät harittavat, hiukset sojottavat ties minne ja kaksoisleuka paistaa. :( Mieheni on kimpussani ja kehuu jatkuvasti kauniiksi, se vaan pahentaa tätä ristiriitaa...

Heh, täällähän on tuttua tarinointia. Mä olen aina inhonnut valokuvattava oloa...jo ihan pienestä pitäen. Teininä olin laiha, ja silti ainoa hyvä kuva minusta on studiossa otettu ylioppilaskuva johon mulle meikkaaja teki ehostuksen.

Minä kuvittelen olevani viehättävä ja nuorennäköinen. Valokuvista katsoo takaisin vanha lehmä, olen masentunut.

Mulla muuten myös on jotenkin hämärtänyt tätä omaa painoa se, että ensinnäkin isä ja äiti on lakanneet kommentoimasta painoani, varmaan tajunneet ettei se kommentointi mitään auta. Toisaalta mies on jostain syystä edelleen kiinnostunut mun vartalosta ja sekin että sopivia vaatteita löytyy ihan ihmeellisesti kaupoista. Koko teini-ikä oli sitä, että vaikka en ollut lähellekään näin lihava, kaikki vaatteet oli pieniä ja vaatekaupassa oli ihan hirveää käydä, ja ajattelin että olen niin hirveä ettei kukaan musta kiinnostu.

Nyt sitten kun tarpeeksi kauan olen saanut olla "rauhassa", ja huomannut ettei kaikki ole kiinni siitä painosta, että paino on ehkä vain yksi erillinen asia johon voi vaikuttaa, olen alkanut päästä siihen vaiheeseen mihin olisin halunnut päästä jo iän kaiken sitten, eli alan ajatella että voisin laihduttaa ihan vain sen vuoksi että saisin painoa alemmas. Ja etten halua lihoa enää, koska kyllä tässä näillä lukemilla nyt alkaa jo huomata näin tyhmempänäkin jotain eroa entiseen. Viisikin kiloa olisi hyvä, kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä olisi tosi hyvä. Jos en tee mitään, voi olla että viiden vuoden päästä olen 130 kiloinen, ja sitten olen taas vaikeammassa asemassa (vaikka olen aika varma, etten huomaisi silloinkaan todella eroa). Aiemmin laihduttamisen motivaationa on ollut joku mallivartalo, että sitten on hyvä eikä tarvitse hävetä itseään (vaikka toki laihduttamista ei voisi siihenkään lopettaa), ja eihän siitä sitten ole mitään tullut. Nyt ajattelen että olisi kiva lähteä vaikka ratsastamaan pitkästä aikaa, jos painaisi vähemmän. Eli ei ole tavoitteena muuttua eri ihmiseksi, jos tuntuu ihan samalta ja peilistä näyttää ihan samannäköiseltä kuin ennenkin, sille en ehkä voi mitään, mutta ainakin jos vaaka heilahtaa vähän pienempään lukemaan, voin tehdä tiettyjä asioita helpommin. Apua tässä ajatusmuutoksessa on ollut myös siitä, että mies on tässä ohessa laihdutellut kuntoilemalla pariin otteeseen, sen suurempaa numeroa hommasta tekemättä, ja olen huomannut että kyllä se muillakin saattaa olla sitä, että paino vaan tuppaa nousemaan, ja sitten pitää jonkun aikaa kiristää että on taas vähän "varaa" lihoa. En ehkä ole sen erikoisempi ihminen kuin muutkaan, en vain ole tarpeeksi usein ottanut sitä kertynyttä painoa pois, joten se on päässyt kasautumaan. Tähän asti olen alitajuisesti ajatellut, että mun kohtalo on olla lihava ja kärsiä siitä. Mutta nyt olen taas raskaana, en uskalla laihduttaa sillä tavalla, koitan vain syödä terveellisesti ettei painoa tulisi ainakaan paljon lisää. Katsotaan sitten ensi keväänä.

[quote author="Vierailija" time="31.07.2013 klo 16:50"]

Minä painan yli sata kiloa ja inhoan valokuvia itsestäni, koska näytän niissä rumalta ja pöhöttyneeltä läskiltä tantalta. Kun katson peiliin, näen ihan toisenlaisen, nätin naisen. Monta kertaa katson itseäni tyytyväisenä peilistä mutta sitten valokuvassa silmät harittavat, hiukset sojottavat ties minne ja kaksoisleuka paistaa. :( Mieheni on kimpussani ja kehuu jatkuvasti kauniiksi, se vaan pahentaa tätä ristiriitaa...

[/quote]

Melkein kuin olisin itse tämän kirjoittanut !