Melkein 40 vuotta yksin

Ap minkä ikäinen olet?

Vierailija kirjoitti:

Sellaisten ihmisten on vaikeata tajuta yksinäisyyttä jotka eivät ole kokeneet sitä.

Kun tulet sieltä  kuntosalilta/ lenkkipolulta  taas yksinäiseen kotiin niin se kirpaisee kun muut menevät perheittensä luokse. 

Sitten yksin olet koko illan ja aamulla yksin kahvia juot, ei ketään kelle puhua.

Juuri näin. Vaikka tähän on jo vuosien varrella tottunut niin eihän tämä voi olla vaikuttamatta ihmisen olemukseen, mielialaan ja varmasti myös kykyyn suhtautua ihmisiin ja elämään normaalisti. Ehkä jos tämän kykenisi hyväksymään sinä lopullisena tilana, josta ei voi enää mitenkään muuttua niin elämä olisi helpompaa. Mutta niin kauan kuin siellä takaraivossa on pienikin usko siihen, että muutos on mahdollista tai se kuuluisa toivonkipinä niin silloin on hankalaa hyväksyä todellisuus jossa elän.

ap

Vierailija kirjoitti:

Ap minkä ikäinen olet?

Tuossahan se ketjun aiheessa on. Muutamaa vuotta vaille 40-vuotias.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap minkä ikäinen olet?

Tuossahan se ketjun aiheessa on. Muutamaa vuotta vaille 40-vuotias.

ap

Miksi sitten valehtelet otsikossa? Jos olet muuttanut omillesi vaikka 18 v niin olet ollut yksin korkeintaan 20 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap minkä ikäinen olet?

Tuossahan se ketjun aiheessa on. Muutamaa vuotta vaille 40-vuotias.

ap

Mulla on vähän sama. Äiti kuoli kun olin 2v., enkä häntä muista. Asuin mummolassa maalla aluksi. Ensimmäiset muistikuvatkin on papan traktorissa istuessa. Isä kuitenkin halusi mut luokseen asumaan, kun olin noin 5-6 v. Mummokin sanoi, että ihan vieras ihminen, koska en ollut isääni nähnyt vauvaiän jälkeen. Olin isän uusperheessä täysin ulkopuolinen, kun oli uuden vaimon lapset, uusi vauva ja minä. Isä oli paljon matkoilla, kiersi Suomea noin 200 päivää vuodessa työn takia. En tullut toimeen perheessä oikein muiden kuin pikkuveljeni kanssa. Olin liian ujo ja arka, en uskaltanut oikein puhuakaan ja siksi varmaan vääränlainen. Kesäisin olin aina mummolassa niin pitkään kun sain luvan olla. Yhtään ystävää ei ollut ala-asteella. Yläasteella seiskalla aloin seurustella, että olisi edes joku. Kun eka poikaystävä jätti, etsin samana iltana uuden. Isäkin erosi, mikä oli vain hyvä asia, koska kotona oli jo pitkään ollut riitaista. Panin välit poikki kelvottoman poikakaverin kanssa 8. luokan keväällä ja lähdin isältä salaa mummolaan. Pinnasin 8. lk lopussa koulusta ainakin 3-4 viikkoa, eikä mummo siitä rankaissut. Kävi varmaan sääliksi se isän tilanne. Asuin 8.-9. lk kesän ja syksyn mummolassa, mutta kun oli liian pitkä koulumatka, jouduin palaamaan isän uuteen asuntoon kaupunkiin. Isäni työmatkojen ajan olin yksin. Kaupassa oli tili, jolle ostin ruokaa. Muutin uuden poikakaverin kanssa yhteen ysiluokan jälkeen kesällä. Olin olevinaan aikuinen ja leikin kotia, vaikka ikää vasta 16. Ruokaa ostettiin edelleen sille samalle tilille ruokakauppaan, ja isä maksoi laskun. Kun poikakaveri lähti armeijaan, olin todella yksinäinen. Samana vuonna kuoli mummo ja pappa joutui vanhainkotiin. Lopetin aloittamani koulun kesken. En jaksanut enää mitään. Tällä ymmärryksellä mikä mulla nyt on, olisi pitänyt hakea apua. Heitin poikakaverin tavarat pihalle. Masennuksen kourissa meni ainakin 5-6 vuotta hukkaan elämästä. Nyt 32-vuotiaana minulla on oma perhe: mies ja 2 kissaa. Töissäkin käyn. Ystäviä ei ole, mutta pärjään ilmankin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap minkä ikäinen olet?

Tuossahan se ketjun aiheessa on. Muutamaa vuotta vaille 40-vuotias.

ap

Mulla on vähän sama. Äiti kuoli kun olin 2v., enkä häntä muista. Asuin mummolassa maalla aluksi. Ensimmäiset muistikuvatkin on papan traktorissa istuessa. Isä kuitenkin halusi mut luokseen asumaan, kun olin noin 5-6 v. Mummokin sanoi, että ihan vieras ihminen, koska en ollut isääni nähnyt vauvaiän jälkeen. Olin isän uusperheessä täysin ulkopuolinen, kun oli uuden vaimon lapset, uusi vauva ja minä. Isä oli paljon matkoilla, kiersi Suomea noin 200 päivää vuodessa työn takia. En tullut toimeen perheessä oikein muiden kuin pikkuveljeni kanssa. Olin liian ujo ja arka, en uskaltanut oikein puhuakaan ja siksi varmaan vääränlainen. Kesäisin olin aina mummolassa niin pitkään kun sain luvan olla. Yhtään ystävää ei ollut ala-asteella. Yläasteella seiskalla aloin seurustella, että olisi edes joku. Kun eka poikaystävä jätti, etsin samana iltana uuden. Isäkin erosi, mikä oli vain hyvä asia, koska kotona oli jo pitkään ollut riitaista. Panin välit poikki kelvottoman poikakaverin kanssa 8. luokan keväällä ja lähdin isältä salaa mummolaan. Pinnasin 8. lk lopussa koulusta ainakin 3-4 viikkoa, eikä mummo siitä rankaissut. Kävi varmaan sääliksi se isän tilanne. Asuin 8.-9. lk kesän ja syksyn mummolassa, mutta kun oli liian pitkä koulumatka, jouduin palaamaan isän uuteen asuntoon kaupunkiin. Isäni työmatkojen ajan olin yksin. Kaupassa oli tili, jolle ostin ruokaa. Muutin uuden poikakaverin kanssa yhteen ysiluokan jälkeen kesällä. Olin olevinaan aikuinen ja leikin kotia, vaikka ikää vasta 16. Ruokaa ostettiin edelleen sille samalle tilille ruokakauppaan, ja isä maksoi laskun. Kun poikakaveri lähti armeijaan, olin todella yksinäinen. Samana vuonna kuoli mummo ja pappa joutui vanhainkotiin. Lopetin aloittamani koulun kesken. En jaksanut enää mitään. Tällä ymmärryksellä mikä mulla nyt on, olisi pitänyt hakea apua. Heitin poikakaverin tavarat pihalle. Masennuksen kourissa meni ainakin 5-6 vuotta hukkaan elämästä. Nyt 32-vuotiaana minulla on oma perhe: mies ja 2 kissaa. Töissäkin käyn. Ystäviä ei ole, mutta pärjään ilmankin.

Yksinäisiä ihmisiä on valitettavasti tämä maa ja maailma täynnä. On erilaisia yksinäisyyden muotoja, mutta kaikille niille on yhteistä se ainakin hetkittäinen arvottomuuden tunne ja se yksilöllinen aika, joka ihmisellä kestää sopeutua siihen yksinäisyyteensä. Sekin on toisaalta hyvä ja toisaalta huono juttu. Pakko siihen on sopeutua, jos aikoo tyydyttyvää elämää elää, mutta toisaalta liiallinen sopeutuminen ja yksinäisyyden hyväksyminen ehdottomana kohtalona saa ihmisen tyytymään tilanteeseensa ja tämän tehdessään hän myös usein lopettaa yrittämisen. Ja koska maailmaa ei ole tehty helpoksi vaatii yksinäisyydestä poistuminen myöskin yrittämistä ja uskoa. Näitä on vaikea pitkittyneen yksinolon jälkeen enää löytää ja siksi niin moni tyytyy kohtaloonsa. Minäkin. Mulla ei ole edes mitään menneisyyden seurusteluja tai tapailuja taustalla joista voisin hakea oppia tai uskoa tulevaan. Mun olisi lähdettävä ihan tyhjältä pöydältä enkä tiedä miten se olisi mahdollista, kun en ole vuosiin pitänyt itseäni kelvollisena muuhun kuin tähän yksinäisyyteen. Ei se silti tee asiaa helpommaksi. Jokainen ilta mietin asiaa, mietin missä meni pieleen ja miksi olen tässä tilanteessa. Ei pitäisi miettiä, mutta ihmismieli on heikko.

ap