Lue keskustelun säännöt.
Hävettää käytökseni synnytyssalissa :(
27.07.2013 |
Tästä aikaa jo 1,5v mutta edelleen hävettää ja ahdistaakin käytökseni. Tilanne;
Olen ponnistuksen loppuvaiheessa ja lapsi tulossa ulos, jää kiinni hartioista. Kätilö ja hoitaja saavat vihdoin lapsen ulos joka ei hengitä ja viedään kiireesti pois salista. Mä vaan hymyilen ku hangon keksi kun synnytys vihdoin ohi, kätilö käy monesti mua "lohduttamassa" ja kertomassa väliaikatietoja vauva tilasta. Mua ei huoleta ollenkaan, ihan ku mua ei kiinnostaisi edes. Syön vaan leipää ja juon teetä vailla huolen häivää lapsestani.
Lopulta vauva tuodaan mulle hetkeksi syliin jonka jälkeen viedään teholle tarkkailtavaksi. Vauvalla kuitenkin kaikki ok.
Käyn vielä teholla katsomassa lastani ennen siirtymistäni osastolle enkä uskalla edes nyyttiä ottaa syliin vaikka tarjotaan.
Millanen äiti toimii oikeasti näin?
Seuraavana päivänä saan hyväkuntoisen vauvani vierelleni ja imetyskin lähti hyvin sujumaan... Tajuan kyllä nyt (sairaalassa en sitä tajunnut) että mulla meni pari päivää siinä että tunsin lapseni omakseni ja tunsin olevani äiti, mutta tuntuu että olin tosi kylmä ja sydämetön minun ihanaa pientä tyttöäni kohtaan :(
Kommentit (26)
Minä koin kyllä suurta hellyyttä kun sain vauvan rinnalle synnytyksen jälkeen. Hätä oli ollut kun syke laski ja vauhdilla piti ponnistella hänet ulos. Mutta päästyämme perhehuoneeseen mietin parina ensimmäisenä päivänä, että jos vauva nyt yhtäkkiä lakkaisi olemasta olemassa (siis ei kuolisi vaan katoaisi vain kuin räjähtävä saippuakupla), en tuntisi mitään. Palaisimme mieheni kanssa kotiin ja elämä palaisi normaaliksi. Tuo tuntuu nyt vieraalta, kun lapsi on rakkaampi kuin mikään koskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla meni varmaan puoli vuotta, ennenkuin koin lapsen omakseni. Äidiksi tulin vasta henkisellä tasolla vuoden kuluttua synnytyksestä. Synnytys oli raju imukuppisynnytys, eikä lapsi kummoisia pisteitä saanut, mutta olin vain onnellinen, että synnytys oli ohi.
Tuntuu ihan vieraalta ajatukselta, että lapseen "rakastuu" heti hänet nähdessään tai jo kohdussa. Ei kaikkien äitiys ala samalla tavalla, siihen vaikuttaa niin moni asia. Miksi siis turhaa kokea syyllisyyttä?
[quote author="Vierailija" time="28.07.2013 klo 15:00"]
Minulla meni varmaan puoli vuotta, ennenkuin koin lapsen omakseni. Äidiksi tulin vasta henkisellä tasolla vuoden kuluttua synnytyksestä. Synnytys oli raju imukuppisynnytys, eikä lapsi kummoisia pisteitä saanut, mutta olin vain onnellinen, että synnytys oli ohi.
Tuntuu ihan vieraalta ajatukselta, että lapseen "rakastuu" heti hänet nähdessään tai jo kohdussa. Ei kaikkien äitiys ala samalla tavalla, siihen vaikuttaa niin moni asia. Miksi siis turhaa kokea syyllisyyttä?
[/quote]
Lisäisin vielä, että lapsi nukkui kaksi yötä kansliassa ilman tunnon tuskia. Kolmanena yönä lasta ei enää "huolittu" kansliaan nukkumaan, ja oma ajatukseni oli, etten minä sitä vauvaa "vaivoikseni" halua, tahdon nukkua rauhassa. Kyllä se äitiys oli alkumetreillä omalla kohdallani pitkälti velvollisuuden tunnetta ja huolenpitoa ilman sen kummempaa tunnesidettä lapseen - se kehittyi toki ajan kanssa.
esikoinen syntyi hätäsektiolla, nukutuksessa koska sain pahan raskausmyrkytyksen. kun näin vauvan ensi kerran, teholla ja lääketokkurassa eli en todellakaan tolkuissani olin että "joo ihan sö´pö. viekää hittoon että saan nukkua!"
nuorempi syntyi alateitse ja vaikka oli ihanaa saada vauva syliin, minua vähän inhotti kun se oli niin märkä. olo oli kuin kalakauppiaan muijalla keski-ajalla, vaikken mikään hienohelma olekkaan.. ja olisin varmaan perkeleellisen metelin nostanut, jos vauva olisi koetettu siitä heti viedä! :D
[quote author="Vierailija" time="28.07.2013 klo 11:05"]
Kiitos kaikille vastanneille! Jotenkin olen ajatellut että olen ihan ainoa äiti maan päällä joka ollut ihan vaan että "aijaa, ei hengittänyt, no onneks mun työ on nyt ohi...kahvia kiitos!" Jälkeenpäin tuntuu vaan niin kamalalta miten olen voinut olla niin välinpitämätön. :-/ Ja paljon olen kuullut näitä että äidit huolesta sekaisin jos ei saanutkaan lasta heti rinnalle tai että sillä hetkellä kun lapsi sylissä niin on maailman onnellisin nähdä se pieni.
Ja tyhmää on vielä sekin että odotan innolla seuraavaa lasta ja synnytystä jossa toivon kaiken menevän "paremmin" ja odotan että osaisin olla vähän "äidillisempi" toisella kertaa.
ap
[/quote]
Vinkki: Meitä on tällä maapallolla yli 6,9 miljardia ihmistä, joten on aika mahdotonta että olisit ainoa tuollainen tapaus.
Et ole ainoa, todellakaan. Mulla kävi ihan samoin. Tosin synnytys sektiolla ja siinä meni asioita vikaan, vauvaa elvytettiin ja hän lähti useammaksi päiväksi teholle.
Olin ihan poikki kun olin valvonut jo useamman päivän synnyttäessä. En nähnyt vauvaa synnytyksen jälkeen, koska lähti niin kiireellä. En edes tajunnut kysellä vauvan perään :-/ Mies sitten lähti teholle ja otti kuva vastasyntyneestä, jotta minäkin saisin nähdä pienen. Olin nukahtanut heräämössä odotellessa ja ihan kiukkuinen kun mies herätti tohkeissaan ja näytti niitä kuvia. Ei olisi kiinnostanut katsoa, koska mieluummin olisin nukkunut. Millainen äiti nukkuu mieluummin kuin näkee ensikuvat vauvastaan, joka vietiin heti pois :(??
Vierihoidossa vauva tuntui vieraalta, mutta pakko oli näytellä rakastunutta kun hoitajat ja kätilöt tuntuivat sitä olettavan. Ärsytti ihan suunnattomasti kun vauvaa tuotiin imemään, tuntui että koko ajan piti suorittaa jotain ja levätä e saanut hetkeäkään. Sektion takia kaikkeen meni niin helkutisti aikaakin, kun pienikin liike ja asennon vaihtaminen vaati suuria ponnisteluja. Olin salaa helpottunut kun vauva lähti bilirubiinien vuoksi sinivalohoiton ja sain 12h olla rauhassa.
Vasta kotona iski tajuntaan, että olen äiti ja juuri tämän ihanan nyytin äiti. Sitten se oli rakkautta ja menoa! Mutta että rakkautta ensisilmäyksellä? Ei todellakaan :(