Lue keskustelun säännöt.
Tuntuu etten kestä enää yhtäkään lähipiirin erouutista!
27.07.2013 |
On tosi hullua että otan tämän näin vakavasti kun asia ei varsinaisesti muhun mitenkään liity... Mutta kuitenkin, eronneita, rikkinäisiä perheitä, lapsilla kaksi kotia, tai ei tunneta isää/äitiä... mulla on lähipiirissä lähinnä vain näitä perheitä, jotka ovat hajonneet ekan vauvavuoden aikana. Kaikilla tosiaan vain yksi lapsi! Ja suurimmaksi osaksi se vauva on tehty ihan harkiten ja monilla monen vuoden yrityskin takana. No nyt viimeisimpänä pariskunta jotka lähes 10 vuotta olleet yhdessä ja naisen raskauduttua kaksi vuotta sitten menivät naimisiin ja nyt on ero vireillä. Lapsi on hieman yli vuoden ja molemmilla vanhemmilla uudet parisuhteet. Hullua! Kun ei ikäkään enää ole se juttu kun ollaan lähemmäs 30 lähipiirissäni.. vaikka eipä sekään mitään takaa.
Toisaalta on sitten taas yksikin tuntemani nainen joka elää todella kamalassa avoliitossa eikä suostu siitä lähtemään poikansa (2,5v) tähden. Eli asiat voisi toki olla vieläkin huonommin... Elämä on kuitenkin tosi lyhyt.
Kyllä taas kiitän Luojaa että meidän perheessä (lapsi 2v ja mies) on kaikki ainakin tällä hetkellä paremmin kuin koskaan. Ei sillä etteikö eka vauvavuosi OLLUT rankka. Toisaalta meillä on avioliittoa takana vasta vuosi ja yhteisiä vuosia miehen kanssa vasta 5 eli meillä on vielä varmasti paljon opittavaa ja kestettävää.
Facebookissa sattui juuri tänään silmiini eräs tarina jonka tähän vielä liitän vaikka moni ei sitä varmasti jaksakaan lukea:
"Tultuani kotiin sinä iltana, vaimoni tarjoillessa illallista otin häntä kädestä ja sanoin "Minun täytyy kertoa sinulle jotain." Hän istui alas ja söi hiljaa. Näin jälleen loukkaantumisen hänen silmissään. Yhtäkkiä en osannutkaan avata suutani, mutta minun täytyi kertoa hänelle, mitä ajattelin. Haluan avioeron. Otin sen puheeksi rauhallisesti. Hän ei näyttänyt ärsyyntyvän sanoistani vaan kysyi min...ulta pehmeästi "Miksi?". Välttelin hänen kysymystään. Tämä teki hänet vihaiseksi. Hän heitti syömäpuikot pois ja huusi minulle "Sinä et ole mies!". Sinä iltana emme puhuneet toisillemme. Hän nyyhkytti. Tiesin, että hän halusi tietää mitä avioliitollemme oli tapahtunut, mutta en pystynyt antamaan hänelle tyydyttävää vastausta. Hän oli menettänyt sydämeni, se kuului nyt Janelle. En rakastanut häntä enää, ainoastaan säälin. Syvän syyllisyyden vallassa luonnostelin avioerosopimuksen, jonka mukaan hän saisi talomme, automme ja 30% osuuden yrityksestäni. Hän vilkaisi sitä ja repi sen kappaleiksi. Nainen, jonka kanssa olin viettänyt kymmenen vuotta, oli muuttunut muukalaiseksi. Pahoittelin hänen menetettyjä vuosiaan, panostustaan ja minuun tuhlaamaansa energiaa, mutta en voinut peruuttaa sanojani, koska rakastin Janea niin paljon. Lopulta hän itki äänekkäästi edessäni, mikä oli näky jonka olin odottanut näkeväni. Minulle hänen itkunsa oli oikeastaan helpotus. Ajatus avioerosta, joka oli pyörinyt mielessäni jo viikkoja, tuntui lujemmalta ja selkeämmältä.
Seuraavana iltana tulin kotiin hyvin myöhään ja löysin hänet pöydän äärestä kirjoittamassa jotain. En syönyt illallista vaan menin suoraan nukkumaan ja nukahdin nopeasti, koska olin väsynyt tapahtumarikkaasta päivästä Janen kanssa. Kun heräsin, hän oli yhä pöydän ääressä kirjoittamassa. En välittänyt siitä, vaan käänsin kylkeä ja nukahdin uudelleen. Aamulla hän esitti ehtonsa: hän ei halunnut minulta mitään, mutta tarvitsi kuukauden aikaa ennen avioeroa. Hän ehdotti, että kuukauden ajan me molemmat yrittäisimme elää niin normaalia elämää kuin mahdollista. Hänen syynsä olivat yksinkertaiset: meidän pojallamme oli kokeet ensi kuussa eikä hän halunnut häiritä pojan keskittymistä ilmoittamalla rikkoutuneesta avioliitostamme. Tämä kuullosti hyväksyttävältä. Mutta hänellä oli mielessään jotakin muutakin; hän pyysi minua muistelemaan miten olin kantanut hänet kynnyksen yli hääpäivänämme. Hän pyysi, että joka aamu seuraavan kuukauden ajan minä kantaisin hänet makuuhuoneesta ulko-ovelle. Luulin hänen tulleen hulluksi. Tehdäkseni meidän viimeiset yhteiset päivämme siedettäviksi, suostuin hänen outoon ehdotukseensa. Kerroin Janelle vaimoni ehdoista. Hän nauroin äänekkäästi ja sanoi sen olevan hullua. Huolimatta kaikenlaisista tempuista hänen täytyisi hyväksyä avioero, Jane sanoi halveksivasti.
Minulla ja vaimollani ei ollut ollut minkäänlaista kosketuskontaktia toisiimme siitä lähtien kun olin ilmoittanut haluavani avioeron. Joten kun kannoin häntä ensimmäisenä päivänä, me molemmat tunsimme olomme kömpelöiksi. Poikamme hurrasi takanamme, isäänsä pitelemässä äitiään sylissään. Hänen sanansa aiheuttivat minulle tuskaa. Makuuhuoneesta olohuoneeseen ja edelleen ovelle, kävelin yli kymmenen metriä kantaen häntä. Hän sulki silmänsä ja sanoi pehmeästi: "älä kerro pojalle avioerostamme". Nyökkäsin, tuntien oloni epävakaaksi. Laskin hänet ovella. Hän meni odottamaan bussia päästäkseen töihin ja minä ajoin yksinäni toimistolle.
Toisena päivänä se sujui meiltä molemmilta helpommin. Hän nojasi rintaani ja tunsin hänen parfyyminsa tuoksun puserolla. Tajusin, etten ollut katsonut tätä naista kunnolla pitkään aikaan. Tajusin, ettei hän ole nuori enää. Hänellä oli ryppyjä kasvoillaan ja hänen hiuksensa olivat harmaantumassa. Avioliittomme oli ottanut osansa hänestä. Hetken ajattelin, mitä olin tehnyt hänelle.
Neljäntenä päivänä nostaessani häntä ylös, tunsin läheisyyden tunteen palaavan. Tämä nainen oli antanut kymmenen vuotta elämästään minulle. Viidentenä ja kuudentena päivänä tajusin, että läheisyytemme oli kasvamassa. En kertonut Janelle tästä. Hänen kantamisestaan tuli päivä päivältä helpompaa. Ehkä jokainen päivä teki minut vahvemmaksi.
Yhtenä aamuna hän oli valitsemassa vaatteita ylleen. Hän koitti monia asuja, muttei tuntunut löytävän mieleistään. Sitten hän huokaisi, että kaikki pukunsä ovat liian isoja. Yhtäkkiä tajusin, että hän oli laihtunut niin paljon, se oli tehnyt hänen kantamisensa helpommaksi. Sitten tajusin sen.. hän oli haudannut niin paljon tuskaa ja katkeruutta sisälleen. Alitajuisesti kurotin häntä kohti ja kosketin hänen päätään. Poikamme tuli sillä hetkellä sisään ja sanoi "Isä, on aika kantaa äiti ulos". Hänelle siitä oli tullut oleellinen osa elämää, nähdä isänsä kantavan äitiään. Vaimoni pyysi poikamme tulemaan lähemmäs ja halasi häntä tiukasti. Käänsin kasvoni poispäin, koska pelkäsin että muuttaisin mieltäni viime hetkellä. Sitten pidin häntä sylissäni kävellessäni makuuhuoneesta, olohuoneen läpi eteiseen. Hänen kätensä oli kietoutunut niskaani kevyesti ja luonnollisesti. Pidin hänen vartalostaan tiukasti kiinni: tuntui kuin olisi hääpäivämme jälleen. Mutta hänen huomattavasti kevyempi vartalonsa teki minut surulliseksi.
Viimeisenä päivänä, kantaessani häntä pystyin tuskin ottamaan askeltakaan. Poikamme oli mennyt jo kouluun. Pidin vaimostani tiukasti kiinni ja sanoin, etten ollut tajunnut että elämästämme puuttui läheisyys.
Ajoin toimistolle.. hyppäsin autosta nopeasti lukitsematta ovia. Pelkäsin että pieninkin viivästys saisi minut muuttamaan mieleni. Kävelin yläkertaan. Jane avasi oven ja sanoin hänelle: "Olen pahoillani Jane, mutten enää halua erota hänestä. Avioelämämme oli tylsää luultavasti siksi, että me kumpikaan emme arvostaneet pieniä yksityiskohtia elämässämme, eikä siksi ettemme olisi rakastaneet toisiamme enää. Nyt ymmärrän, että kantaessani hänet sisään hääpäivänämme, velvollisuuteni on kantaa häntä kunnes kuolema meidät erottaa." Jane vaikutti yhtäkkiä heräävän. Hän antoi minulle äänekkään läimäytyksen, pamautti oven perässään ja puhkesi kyyneliin. Kävelin alakertaan ja ajoin pois. Pysähdyin matkalla kukkakauppaan ja ostin kimpun kukkia vaimolleni. Myyjätär kysyi mitä korttiin kirjoitettaisiin. Hymyilin ja kirjoitin "Kannan sinua jokaikinen aamu kunnes kuolema meidät erottaa. " Sinä iltana tulin kotiin kukat kädessäni ja hymy kasvoillani. Juoksin raput yläkertaan ja löysin vaimoni sängystä, kuolleena. Vaimoni oli taistellut syöpää vastaan kuukausia ja olin ollut niin kiireinen Janen kanssa, etten ollut edes huomannut sitä. Hän tiesi kuolevansa pian ja halusi pelastaa minut poikamme negatiiviselta reaktiolta, jos olisimme päätyneet eroon. Poikamme silmissä sentään... olin rakastava aviomies.
Elämän pienet asiat ovat niitä, joilla todella on merkitystä ihmissuhteissa. Ei talo, auto, omaisuus tai raha pankissa. Nämä luovat ympäristön joka johtaa onnellisuuteen, mutta eivät tuo onnellisuutta itsessään. Joten löydä aikaa ollaksesi puolisosi ystävä ja tehkää niitä pieniä asioita toisillenne, jotka luovat läheisyyttä. Olkaa onnellisia avioliitossanne.
Jos et jaa tätä, mitään ei tapahdu sinulle. Jos jaat, saatat pelastaa jonkun avioliiton. Monet elämän epäonnistujista ovat ihmisiä, jotka eivät ymmärrä kuinka lähellä he ovat onnistumista luovuttaessaan.
Kommentit (14)
Itseänikin surettaa erouutiset ja se, että ihmiset eroavat ehkä liian helposti nykyään. Kyllä niitä vaikeita aikoja tulee, ja ne ovat oikeasti vaikeita, mutta jaksavatko ihmiset nykyään yrittää oikeasti kaikki mahdolliset keinot, jotta avioliitto voisi jatkua ja lapsilla säilyisi ehjä koti.
Monet pitävät avioliiton ja ydinperheen kannattajia naiiveina ja ärsyttävinä, mutta kyllä sen näkee, että itsekkyys kasvaa koko ajan. Omat halut ja toiveet laitetaan omien lasten edun edelle. Löyhästi perustellaan eroamista että "lapset ovat onnellisia, kun äiti/isäkin on". Eikä se kuitenkaan mene ihan noin suoraviivaisesti. Olen ennenkin, täälläkin sanonut, että ennemminkin se menee niin, että kun lapset ovat onnellisia niin äiti/isäkin on. Tämä tietysti edellyttää sitä, että osaa laittaa asiat tärkeysjärjestykseen, eikä ajatukset niin pyöri oman navan ympärillä. Se seikka on myös unohdettu, että puoliso ei ole sitä varten, että hän tekee elämästä onnellista. Onnellisuus on jokaisen omalla vastuulla. Enemmän nykyisin ihmisten tulisi miettiä, kuinka ITSE voi olla parempi puoliso sille toiselle.
Ja juu, en kirjoittele tätäkään kukkahattutäteilyä "ylhäältä päin", vaan kantapään kautta oppineena. Kalliisti olen saanut maksaa omasta itsekkyydestäni. Enää en toista virheitäni, ja yritän ravistella ihmisiä tälläkin "ärsyttävällä" kirjoituksellani. En kylläkään ärsyttääkseni, vaan säästääkseni siltä, mitä itse olen joutunut kokemaan, ja mitä lapseni laitoin kokemaan. Aikaa ei saa käännettyä takaisinpäin, mutta vähemmän ajattelisin itseäni, jos saisin uudelleen elää tuon elämäntilanteen tällä kokemuksella. Yllättävää ehkä, mutta mitä vähemmän tuijottelee omaan napaan ja keskittyy läheisten ihmisten hyvinvoinnin maksimoimiseen, sitä onnellisempi itse on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisipa hauska tietää tämän aloituksen alaspäin peukuttaja. Koska asiaahan tämä on! Minä olen sellainen ihminen joka hajotin lasteni (2 lasta) perheen, omaa tyhmyyttäni laiminlöin mieheni sekä myös lapseni. Oma hyvinvointini meni liikaa muiden hyvinvoinnin edelle ja siitä kärsin vuosia. Nyt uudessa suhteessa, lapsia emme enää halua, onneksi mies ei niitä enää pystykään laittamaan alulle. Hänellä samantyyppinen menneisyys kuin itsellänikin, nyt arvostetaan sitä toista puoliskoa senkin edestä!
Onneksi lapsillani on kuitenkin hyvä biologinen isä, siitä olen onnellinen.
Ajatella, meillä on suhde kestänyt yli 20v vaikka ei ole ollut mummoja pitämässä lapsia yökylässä.
Normaali palstamammahan syyttää omaa äitiään ja miehen äitiä siitä, että heidän parisuhteensa menee huonosti. Kun parisuhdetta ei pysty hoitamaan arjessa ja elämään perheenä, vaan on oma aika, lapsille laatuaika ja sitten hotellissa parisuhdeaika miehelle.
Ihmisiltä on unohtunut, että perhe on kokonaisuus ja eletään yhdessä. Parisuhdeviikonloput ei pelasta, jos tätä ei oivalleta
Sama fiilis mulla.
Yksikin ystäväni halusi erosa hyvästä isästä ja kivasta miehestä kun ei enää "tuntunut siltä". Just. Ja sen takia on nyt neljä lasta rikkinäisessä kodissa, kun ei voitu yhtään ees yrittää. (mukana ei siis väkialtaa, kolmansia osapuolisa tms, vain tylsyys)
Ja tuo kirjotus on muuten aivan ihana, kamala ja ihana, jokaisen kannattaa se lukea oikein ajatuksen kanssa.
Mitä te olette arvostelemaan muiden elämänvalintoja?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin tiedän kolme ns. turhaa eroa. Tottakai taustalla voi olla vaikka mitä, mutta faktana tiedän, ettei väkivaltaa eikä päihteitä. Kaikki kolme tuttuani ovat todenneet, että arki oli liian tylsää ja ikävää, tätä he eivät halua loppuelämäänsä ja että he ovat muuttuneet ihmisinä.
Mitä väärää sitten siinä on? Ei mitään, mutta on mielestäni todella harkitsematonta pienten lasten vanhemmilta erota, koska on muuttunut ihmisenä eikä tämä enää hänelle kelpaa. Kun ruvetaan vanhemmuuteen, sitoudutaan pitkäaikaiseen projektiin. Aina se projekti ei mene loppuun asti saman henkilön kanssa, mutta hyvänen aika, pitää aika hemmetin paljon yrittää ennen kuin vain todetaan, että on liian paha olla. Ei missään nimessä voi sanoa, että on liian tylsää!
Erityisesti korpeaa katsella näiden uusia suhteita, sitä ihanaa kutemista rakastumisvaiheessa, jolloin mikään muu ei todella merkitse mitään. Niinpä alakouluikäiset lapset nököttävät illat yksin kotona ja ne leikki-ikäiset mummolassa, jotta vanhemmalla on sitä vähemmän tylsää arkea. Yök.
Olen samaa mieltä ap:n kanssa, että asia ei oikeasti minulle kuulu enkä ymmärrä, miksi otan tämän niin itseeni. Tunnen mieletöntä myötätuntoa näitä lapsia kohtaan, jotka yrittävät urheina jatkaa sitä omaa tylsää arkeaan äidin ja isän kakkosina tai kolmosina tai joskus vasta pitkän listan jälkeen tulevina. Tuntuu kuin näihin "en jaksa tylsää arkea"-eroihin liittyisi aina se kasvaminen todella itsekeskeiseksi ja omia asioita toteuttaviksi omannavan tuijottajiksi.
Eron taustoja en todellakaan voi täydellisesti tietää, sillä läheisetkin ihmiset kertovat tasan sen, minkä haluavat, mutta sen tiedän, onko yritetty vai ei. Näiden tuntemieni kolmen eron syyksi voisi huoletta laittaa se, että alkoi menojalka vipattaa ja haluttiin kokea jotain uutta ja jännää. Niinpä iskettiin haku päälle, napattiin se uusi ja jännittävä ja lopulta erottiin. Luultavasti se uusi ja jännittävä ei ole kovin kauaa uusi eikä jännittävä, joten onhan tässä hupia seurata, kauanko se kestää, mutta tätä uhkapeliä pelataan lasten kustannuksella, ja se pistää kiukuksi.
Joo, no kun ei elä toisen elämää voisi pitää suunsa kiinni ja keskittyä siihen omaansa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näin erolapsena minusta on todella härskiä lukea ristiriitaa: valitetaan siitä kun lapsilla on 2 kotia tai siitä että asutaan huonossa taloudessa.
Minun vanhemmat kun erosivat niin he otti lapset lyömäaseiksi ja ajatteli vaan itseään ja omaa kipuaan mutta heidän suhde oli niin kierto että ero oli heidän paras ratkaisunsa.
Elin kahden paikan välillä vaikka todellisuudessa asuin äidin kanssa ja kaipasin isän luokse. Häntä näin joka toinen viikonloppu joka ei vaan riitä.
Silloin lapsena jo päätin että jos saan joskus miehen ja lapsen niin eroan hänestä jos kotona on kurja olla yhdessä eikä tilannetta voi korjata. Ja vaikka miten itse muuta tahtoisin, niin lapsella on 2 tasapuolista vanhempaa jota lapsi tarvitsee.
Minä olen yli 30- vuotias ja näen itseni melko vihreänä ihmisenä vielä. Olen ollut pitkässä suhteessa ja olen onnellinen. Mutta moni ystäväni elää suhteessa joka on kestänyt vasta jokusen vuoden niin mikä ihmeen juttu tämä on että meidän ikäisen ero olisi joku "juttu"?
Minun vanhempani erosivat myös yli 30- vuotiaina. Minusta on naurettavaa että ihmisiä pidetään jotenkin muotissa että teininä olisi ok erota. Joku ei onnistu löytämään nuorena kumppania ja joku lentelee kukasta kukkaan ja on meitä jotka on vuosikausia yhden kanssa ja sitten ehkä erotaan. Mistä sen tietää miten käy? Ei yksi voi pitää suhdetta kasassa, molempien täytyy tahtoa samaa.
Minusta parisuhteisiin satsataan vähän liikaa ja sitten taas vähän liian vähän. Ollaan itsekkäitä ja unohdetaan että ollaankin pari.
Minä ihan mielelläni olen tämän nykyisen kanssa ja meillä on tulevaisuudelle yhteisiä haaveita ja välitetään siitä miten toinen voi mutta minusta pitää muistaa että jokainen silti elää omaa elämää. Jokainen täältä kuolee, ei ehkä vuosikymmenien jälkeen vaan ehkä tänään jotain voi tapahtua. Pitää olla myös itsekäs.
Kyllä, nykyajan erot on osittain ihan TURHIA! Eletään kertakäyttöelämää. Kaiken pitäisi olla helppoa ja mukavaa, itsestään tulevaa, ilman turhia ponnisteluita. Niin pintaliitoa ja itsekeskeistä, YÄK! On oltu yhdessä 16v. siitä naimisissa 13v. Kolme alakouluikäistä lasta. Kun alettiin seurustella, tiedustelin mitä mies halusi elämältä. Olivatko unelmat ja haaveet saman suuntaisia. Mietimme jopa valmiiksi, mitä tekisimme, jos emme saisi lapsia. Adoptoisimme lapsen, jos se olisi mahdollista. Lähdimme yhdessä nöyrästi unelmaamme kohti toinen toistamme tukien ja opiskellen itseämme ja kumppania. Aina ei ole ollut helppoa, mutta sellaistahan oikea elämä on. Kun on vaikeaa, niin mukavat hetket tuntuu entistä ihanammilta. Nykyajan eroissa ottaa kaaliin elämisen taidon puutteellisuus, ITSEKKYYS, lyhytnäköisyys. Tästä eniten kärsivät juuri pienimmät ja heikoimmat eli meidän kaikkien lapsemme. Koulussa ja päiväkodissa näkee poloisia eronneiden lapsia. He erottuvat muista. He kaipaavat erityishuomiota. Ovat joko erittäin äänekkäitä, tappelevia tai hissuttelevat nurkassa. Heidät on äiti ja isä heittänyt syrjään omien halujensa ja himojensa tieltä. He ovat erittäin kateellisia niille lapsille, joilla on ehjä koti. Mielellään otamme lastemme kavereiksi myös eronneiden lapsia, jotta he näkisivät 'normaali perheen' arkea iloineen ja suruineen. Kaikki ihmiset ovat samanarvoisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitän itseäni joka päivä siitä että erosin :) Ei ollut väkivaltaa tms. Olin vain väärän ihmisen kanssa. Lapsenikin on onnellinen näin.
[quote author="Vierailija" time="28.07.2013 klo 15:59"]
Eron taustoja en todellakaan voi täydellisesti tietää, sillä läheisetkin ihmiset kertovat tasan sen, minkä haluavat, mutta sen tiedän, onko yritetty vai ei. Näiden tuntemieni kolmen eron syyksi voisi huoletta laittaa se, että alkoi menojalka vipattaa ja haluttiin kokea jotain uutta ja jännää. Niinpä iskettiin haku päälle, napattiin se uusi ja jännittävä ja lopulta erottiin. Luultavasti se uusi ja jännittävä ei ole kovin kauaa uusi eikä jännittävä, joten onhan tässä hupia seurata, kauanko se kestää, mutta tätä uhkapeliä pelataan lasten kustannuksella, ja se pistää kiukuksi.
[/quote]
Tähän sanoisin, että et todellakaan tiedä onko yritetty vai ei. Sinä et tiedä mitä perheessä tapahtuu kun ovi menee perässäsi kiinni, ellet ole siinä perheessä jäsenenä asunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.07.2013 klo 17:32"]
Kiitän itseäni joka päivä siitä että erosin :) Ei ollut väkivaltaa tms. Olin vain väärän ihmisen kanssa. Lapsenikin on onnellinen näin.
[/quote]
En kysy pahalla, ihan vaan mielenkiinnosta, miksi teit lapsen väärän ihmisen kanssa? Vahinko?
[quote author="Vierailija" time="28.07.2013 klo 16:13"]
Näin erolapsena minusta on todella härskiä lukea ristiriitaa: valitetaan siitä kun lapsilla on 2 kotia tai siitä että asutaan huonossa taloudessa.
[/quote]
Niin no, se ero on siinä että lapsella on 2 kotia ns. "turhaan" kun on vanhemmat eronneet tylsyyden takia, tai että vanhemmat on yhdessä mutta mukana on henkistä / fyysistä perheväkivaltaa / päihteitä tms.
Itse olen myös eroperheen lapsi, vanhempani olivat olleet yhdessä 15 vuotta ennen eroa ja meitä on kolme lasta, en ollut mistään niin onnellinen kuin siitä että vanhempani erosivat. Ainaiset riidat ja väkivalta on kamalaa seurattavaa lapsesta. Ei puhettakaan että toinen vaihtoehto (että isäni ei olisi lähtenyt) olisi tullut mielestäni kuuloonkaan.
Totta on myöskin se että kukaan muu kuin tämän eroperheen sisällä ei oikeita syitä eroon tiedä, mutta on se silti kovin kovin sääli.
ap
[quote author="Vierailija" time="28.07.2013 klo 17:49"]
[quote author="Vierailija" time="28.07.2013 klo 15:59"]
Eron taustoja en todellakaan voi täydellisesti tietää, sillä läheisetkin ihmiset kertovat tasan sen, minkä haluavat, mutta sen tiedän, onko yritetty vai ei. Näiden tuntemieni kolmen eron syyksi voisi huoletta laittaa se, että alkoi menojalka vipattaa ja haluttiin kokea jotain uutta ja jännää. Niinpä iskettiin haku päälle, napattiin se uusi ja jännittävä ja lopulta erottiin. Luultavasti se uusi ja jännittävä ei ole kovin kauaa uusi eikä jännittävä, joten onhan tässä hupia seurata, kauanko se kestää, mutta tätä uhkapeliä pelataan lasten kustannuksella, ja se pistää kiukuksi.
[/quote]
Tähän sanoisin, että et todellakaan tiedä onko yritetty vai ei. Sinä et tiedä mitä perheessä tapahtuu kun ovi menee perässäsi kiinni, ellet ole siinä perheessä jäsenenä asunut.
[/quote]
Sen verran voin tietää, että kyse on hyvin läheisistä ihmisistä, jotka ovat matkan varrella valittaneet ne pahat asiat liitostansa ja jotka sen jälkeen ovat kommentoineet eron syitä ja sitä, miksi eivät halua yrittää (ei jaksa, kun se on niin tylsää elämää). Kahdessa tapauksessa tunnen myös puolisot erittäin hyvin ja olen keskustellut myös näiden kanssa erosta. Yleensä eron syynä ei ole se tylsyys pelkästään vaan myös ne pienet jutut, jotka ovat nousseet isoiksi, kun ovat vuositolkulla ärsyttäneet. Ymmärrän siis, miksi ovat eronneet mutta en sitä, miksi eivät suostu muuttamaan tilannetta tai edes yrittämään.
Minusta se tärkein kysymys on eroa mietittäessä: eroaisinko, jos minulla ei olisi tätä uutta ihmissuhdetta? Jos vastaus on en, ei pidä erotakaan, koska kyse on kaikin puolin muuten hyvästä suhteesta, uudessa suhteessa on vain se uutuudenviehätys. Vain jos arki on niin kamalaa ja ahdistavaa, että ero tulisi kysymykseen ilman muita osapuolia, on siinä hyvä syy erota. Tosin tällöinkin kyllä pitäisi yrittää sen liiton eteen ensin sen verran, että on täysin varma asiasta.