Miksi ihmiset ottavat keskustelunaiheet niin henkilökohtaisesti ja raskaasti?

Joillakin ihmisillä on traumaattisia kokemuksia, jotka palaavat mieleen kun puhutaan läheltä liippaavista aiheista. Yksi kaveri on insestin uhri. Jos hänen läsnäollessaan aletaan puhua sellaisia juttuja, käännän aiheen nopeasti "mukavampaan".

Vierailija kirjoitti:

Joillakin ihmisillä on traumaattisia kokemuksia, jotka palaavat mieleen kun puhutaan läheltä liippaavista aiheista. Yksi kaveri on insestin uhri. Jos hänen läsnäollessaan aletaan puhua sellaisia juttuja, käännän aiheen nopeasti "mukavampaan".

Arvostaako hän tätä? Jokuhan asian käsitellyt voisi kokea tuon holhoamisena tai turhana pehmentämisenä. Ainakin kun mietin omia traumojani, niin juuri siksi että olen kokenut ne, pystyn ottamaan kantaa ja minulla on mielipide.

Mitä vielä syvemmin tarkoitan on se, että kaikki vaikeiden asioiden välttely saattaa olla vahingollista. Koska välttely ja vaikeneminen on sukua kieltämiselle.

Tunnet tietysti ystäväsi itse parhaiten ja tiedät, tarvitseeko hän pehmennystä ja suojelua. Mutta ei kaikki vaikeat kokemukset ole aina kaikille ihmisille automaattisesti vältettäviä. Raiskauksen uhrille saattaa esimerkiksi olla vapauttavaa kertoa asiasta ääneen.

On vähän outoa, että sanot sellaista ihmistä ilonpilaajaksi, joka haluaa puhua vain iloisista aiheista.

Tuottaako sulle sitten iloa puhua murhista, ja toinen pilaa sen ilon?

Kaveri meni aina todella vaisuksi ja ilme muuttui todella vakavaksi, kun mainitsin kuolleen läheiseni. Ihan positiivisella tavalla muistellen jotakin tai jotakin menehtyneen kokemusta kertoen, jos sattui sopimaan aiheeseen. Ei oikein sanonut asiaan mitään, nyökytteli vaan jäykkänä suorassa istuen. Rentous katosi. Kuolemasta oli kuitenkin vuosia.

Minua ei ole koskaan haitannut puhua asiasta ja jotenkin osaan suhtautua muidenkin samankaltaisiin tarinoihin rennommin. Tuollaiset vakavat aiheet ovat minusta ihan normaaleja puheenaiheita.

Vierailija kirjoitti:

On vähän outoa, että sanot sellaista ihmistä ilonpilaajaksi, joka haluaa puhua vain iloisista aiheista.

Tuottaako sulle sitten iloa puhua murhista, ja toinen pilaa sen ilon?

En ole ap, mutta tartun tähän.

Ei ole mitään yleisesti jaettua käsitystä siitä, mikä on iloista ja mikä ei ole. Tässä on ensimmäinen "iloisten" määräilijöiden harha, että heidän kokemuksensa on ainoa oikea ja universaali. Olet esimerkiksi juuri ostanut ja rempannut puolisosi kanssa rintamamiestalon ja sinulle iloinen asia on keskustella sen sisustamisesta tai puutarhasta. Jollekin toiselle aihe on kammottava. Hänen talonsa on palanut tai menetetty pankille tai sieltä on paljastunut hometta, tai avioeron myötä on joutunut jättämään rakkaan rintamamiestalonsa. Mikään kevyt aihe ei sinänsä ole kevyt eikä mikään iloinen, ihmisten avoin asenne keskusteluun tekee niistä sellaisia. Niinpä murha, ulkokohtaisesti faktojen pohjalta, ei ole yhtään sen raskaampi aihe kuin sisustus.

Vierailija kirjoitti:

Kaveri meni aina todella vaisuksi ja ilme muuttui todella vakavaksi, kun mainitsin kuolleen läheiseni. Ihan positiivisella tavalla muistellen jotakin tai jotakin menehtyneen kokemusta kertoen, jos sattui sopimaan aiheeseen. Ei oikein sanonut asiaan mitään, nyökytteli vaan jäykkänä suorassa istuen. Rentous katosi. Kuolemasta oli kuitenkin vuosia.

Minua ei ole koskaan haitannut puhua asiasta ja jotenkin osaan suhtautua muidenkin samankaltaisiin tarinoihin rennommin. Tuollaiset vakavat aiheet ovat minusta ihan normaaleja puheenaiheita.

Halusi osoittaa osanottoaan tuollakin tavalla. Suomessa ihmiset ei oikein osaa kohdata luontevasti toisiaan, siksi on ylenmääräistä kunnioittamista ja jäykkyyttä, sitä pidetään arvostavana eleenä kun ei uskalleta halata, nauraa tai itkeä. Jokaisella on tyylinsä.

Tuollaisen taustalla voi olla esim. masennus, raskaat aiheet ahdistavat herkästi eikä jaksa käsitellä niitä, kun on omassa elämässä vaikeaa. Ei se tarkoita, että on jotenkin henkilökohtaisesti loukkaantunut.

Ja jotkut ihmiset nyt ovat vaan herkempiä kuin toiset. Se ei tarkoita että on "ilonpilaaja" ja "tuulipää".

Sanon suoraan, että kuulostat aika tuomitsevalta ihmiseltä, ja todennäköisesti alat tuottaa tuomitsevaa puhetta kun puhut vakavista aiheista. Et ehkä itse tajua sitä. Minulla oli työkaveri, jonka kanssa erehdyin juttelemaan pari kertaa, mutta opin pian että se oli virhe. Hän alkoi aina paasata hyysäämisestä ja ulkomaalaisten tulosta Suomeen, miten ne pilaavat kaiken. Se oli noloa, hän ei osannut yhtään keskustella tuomatta mukaan omia tuomioitaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joillakin ihmisillä on traumaattisia kokemuksia, jotka palaavat mieleen kun puhutaan läheltä liippaavista aiheista. Yksi kaveri on insestin uhri. Jos hänen läsnäollessaan aletaan puhua sellaisia juttuja, käännän aiheen nopeasti "mukavampaan".

Arvostaako hän tätä? Jokuhan asian käsitellyt voisi kokea tuon holhoamisena tai turhana pehmentämisenä. Ainakin kun mietin omia traumojani, niin juuri siksi että olen kokenut ne, pystyn ottamaan kantaa ja minulla on mielipide.

Mitä vielä syvemmin tarkoitan on se, että kaikki vaikeiden asioiden välttely saattaa olla vahingollista. Koska välttely ja vaikeneminen on sukua kieltämiselle.

Tunnet tietysti ystäväsi itse parhaiten ja tiedät, tarvitseeko hän pehmennystä ja suojelua. Mutta ei kaikki vaikeat kokemukset ole aina kaikille ihmisille automaattisesti vältettäviä. Raiskauksen uhrille saattaa esimerkiksi olla vapauttavaa kertoa asiasta ääneen.

Traumoista puhuminen terapiatilanteessa on hyödyllistä ja parantavaa.

Sen sijaan se, että ihmiset puhuvat työpaikalla traumaattisesta asiasta, on usein satuttavaa. Varsinkin kun raiskauskeskusteluihin ilmestyy aina joku, joka on sitä mieltä että uhri oli itse syypää jollain lailla. Raiskauksen kokenut sitten seisoo siinä ahdistuneena kuuntelemassa, eikä kehtaa sanoa ääneen että tuo satutti nyt minua. 

Kannattaa muistaa, että on myös erilaisia ihmisiä kuin sinä, eivätkä kaikki kestä traumoistaan puhumista, tai halua jakaa niitä esim. työkaverien kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Oikeesti mua on alkanut raivostuttamaan tää tyhjäpäiden dominointi. Mikä oikeus heillä on määritellä sopivat keskustelunaiheet? Jos muita kiinnostaa murhamysteeri, niin miksi pitää siitä keskusteleminen yrittää estää? Johtaako murhasta keskusteleminen siihen, että tulee itse murhatuksi vai mikä ajatus tuossa ahdistumisen takana on?

ap

Se, että ihmiset on erilaisia. Toiset ovat herkempiä ja oikeasti ahdistuvat murhakeskusteluista. Ei ole välttämättä tarkoitus dominoida. Joitain vaan ehkä ahdistaa miettiä murhia. Pystytkö ymmärtämään sen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Poistettiinko aiempi sama aloitus?

Tietysti poistettiin. Oli liian raskas aihe jollekulle :-)

Olen palautellut mielenkiintoisia ja täysin perusteetta poistettuja ketjuja aiemminkin. Kiva harrastus tässä kyytiä odotellessa :-)

Minä poistatin aiemman ketjun. Tai ainakin joku muu poistajista. Hetkinen keitäs nyt olikaan nämä poistajat? Me olemme wa-ryhmän jäseniä, jotka sopivat etukäteen, että ilmoitamme asiattomaksi aloitusviestin vähintään kolmesti, jolloin se poistuu automaattisesti lail tuhnun Saharaan. Muutamaan otteeseen päivässä käymme täällä poistattamassa trendaavia etusivun ketjuja lähes vaivattomasti kontrollin tarpeen ja hauskanpidon vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joillakin ihmisillä on traumaattisia kokemuksia, jotka palaavat mieleen kun puhutaan läheltä liippaavista aiheista. Yksi kaveri on insestin uhri. Jos hänen läsnäollessaan aletaan puhua sellaisia juttuja, käännän aiheen nopeasti "mukavampaan".

Arvostaako hän tätä? Jokuhan asian käsitellyt voisi kokea tuon holhoamisena tai turhana pehmentämisenä. Ainakin kun mietin omia traumojani, niin juuri siksi että olen kokenut ne, pystyn ottamaan kantaa ja minulla on mielipide.

Mitä vielä syvemmin tarkoitan on se, että kaikki vaikeiden asioiden välttely saattaa olla vahingollista. Koska välttely ja vaikeneminen on sukua kieltämiselle.

Tunnet tietysti ystäväsi itse parhaiten ja tiedät, tarvitseeko hän pehmennystä ja suojelua. Mutta ei kaikki vaikeat kokemukset ole aina kaikille ihmisille automaattisesti vältettäviä. Raiskauksen uhrille saattaa esimerkiksi olla vapauttavaa kertoa asiasta ääneen.

Traumoista puhuminen terapiatilanteessa on hyödyllistä ja parantavaa.

Sen sijaan se, että ihmiset puhuvat työpaikalla traumaattisesta asiasta, on usein satuttavaa. Varsinkin kun raiskauskeskusteluihin ilmestyy aina joku, joka on sitä mieltä että uhri oli itse syypää jollain lailla. Raiskauksen kokenut sitten seisoo siinä ahdistuneena kuuntelemassa, eikä kehtaa sanoa ääneen että tuo satutti nyt minua. 

Kannattaa muistaa, että on myös erilaisia ihmisiä kuin sinä, eivätkä kaikki kestä traumoistaan puhumista, tai halua jakaa niitä esim. työkaverien kanssa.

Tottakai ihmiset ovat erilaisia! Se juuri on rikkaus tässä maailmassa. Mutta onko ystäväsi (jos olet sama kuin ystävästään puhunut) sanonut, että toivoo suojeluasi ja aiheen vaihtamista?

Minä olen sitä mieltä, että nuo "uhrin syytä" -ihmiset pitää ottaa heti kiinni. Heille tekee varsin hyvää, kun joku sanoo: "Minut raiskattiin silloin ja silloin siellä ja siellä. Oletko sitä mieltä, että se oli minun syytäni?" Väistely ei auta, nämä syyllistäjät on otettava tilille sanoistaan kaikkien kuullen. Parhaiten sen pystyy tekemään se, joka on raiskattu. Luulisi sentään, että itse alkuperäinen tapaus olisi traumaattisempi kuin siitä kertominen joskus myöhemmin?

Mutta kyllä, ihmiset ovat erilaisia. Kaikki eivät tuohon pysty, mutta uskon että monelle tekisi hyvää tuulettaa vähän. Se, mitä pelkää, voikin vapauttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeesti mua on alkanut raivostuttamaan tää tyhjäpäiden dominointi. Mikä oikeus heillä on määritellä sopivat keskustelunaiheet? Jos muita kiinnostaa murhamysteeri, niin miksi pitää siitä keskusteleminen yrittää estää? Johtaako murhasta keskusteleminen siihen, että tulee itse murhatuksi vai mikä ajatus tuossa ahdistumisen takana on?

ap

Se, että ihmiset on erilaisia. Toiset ovat herkempiä ja oikeasti ahdistuvat murhakeskusteluista. Ei ole välttämättä tarkoitus dominoida. Joitain vaan ehkä ahdistaa miettiä murhia. Pystytkö ymmärtämään sen?

Ymmärrän tuollaista hetken (en ole ap mutta uskon ajattelevani samalla tavalla).

Jos kovasti ahdistuu "vääristä" puheenaiheista, kannattaa miettiä, miksi. Itsellä voi olla jotain irrationaalisia pelkoja tai käsittelemättömiä asioita, tai tapana on aina ollut vältellä kaikkea, missä joutuu ajattelemaan tai työstämään tunteita. Tai on taipumus ottaa kaikki henkilökohtaisesti, vaikka asiat ovat asioita, faktat faktoja, tutkimustieto tutkimustietoa ja mielipiteet mielipiteitä. Vai onko kyseessä halu kontrolloida keskustelunaiheita rajaten ne niihin, joissa itse pärjää? Miksi kaikille yhtä ei-henkilökohtaisesta aiheesta ei voisi keskustella? Tai jos ei itse voi, miksi pitäisi estää se muilta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaveri meni aina todella vaisuksi ja ilme muuttui todella vakavaksi, kun mainitsin kuolleen läheiseni. Ihan positiivisella tavalla muistellen jotakin tai jotakin menehtyneen kokemusta kertoen, jos sattui sopimaan aiheeseen. Ei oikein sanonut asiaan mitään, nyökytteli vaan jäykkänä suorassa istuen. Rentous katosi. Kuolemasta oli kuitenkin vuosia.

Minua ei ole koskaan haitannut puhua asiasta ja jotenkin osaan suhtautua muidenkin samankaltaisiin tarinoihin rennommin. Tuollaiset vakavat aiheet ovat minusta ihan normaaleja puheenaiheita.

Halusi osoittaa osanottoaan tuollakin tavalla. Suomessa ihmiset ei oikein osaa kohdata luontevasti toisiaan, siksi on ylenmääräistä kunnioittamista ja jäykkyyttä, sitä pidetään arvostavana eleenä kun ei uskalleta halata, nauraa tai itkeä. Jokaisella on tyylinsä.

Totta kai tuokin. Toisten kanssa keskustelu jatkuu ihan normaalisti ja he jopa puhuvat asiasta ihan normaalisti. Toisaalta heillä kaikilla joku tuttu menehtynyt ja tällä kaverilla ei ole ketään vielä. Vanhempien ihmisten kanssa on rennompaa puhua, koska kyselevät ja pitävät asiaa ihan luonnollisena. Totta kai joillekin se on arka aihe, mutta jos joku ottaa itse puheeksi, niin hyvin voi jatkaa keskustelua.

Minullakin on tuollainen ystävä. Hänelle ei voi edes kertoa mistään oman elämän surkeista sattumuksista, kun heti alkaa lallattamaan, että "Ei auta tuollainen synkistely! Ajattele positiivisesti, niin kaikki muuttuu paremmaksi!" Paskaako jokin positiivinen ajattelu auttaa, kun joku läheinen kuolee tai itse sairastuu vakavasti. Tietenkään kenellekään ei tee hyvää jatkuva kurjuudessa märehtiminen, mutta joissain tilanteissa ei vaan voi olla positiivinen ja iloinen.

Vierailija kirjoitti:

Minullakin on tuollainen ystävä. Hänelle ei voi edes kertoa mistään oman elämän surkeista sattumuksista, kun heti alkaa lallattamaan, että "Ei auta tuollainen synkistely! Ajattele positiivisesti, niin kaikki muuttuu paremmaksi!" Paskaako jokin positiivinen ajattelu auttaa, kun joku läheinen kuolee tai itse sairastuu vakavasti. Tietenkään kenellekään ei tee hyvää jatkuva kurjuudessa märehtiminen, mutta joissain tilanteissa ei vaan voi olla positiivinen ja iloinen.

Jotkin sanavalinnat on leimaavia. Esimerkiksi juuri tuo "märehtiminen". Jos kaverisi on sitä mieltä, että murehdit liikaa (liian paljon tai liian pitkään) jotain asiaa, hänen pitää sanoa se tarkasti juuri niin, että "olet ajatellut asiaa mielestäni liian paljon/pitkään. Ehkä kannattaisi puhua jostain muusta ja keskittyä johonkin muuhun välillä?" Mutta jos tyyppi käyttää sanaa "märehtiä", hänellä itsellään on asenneongelma. Hän ei ota vastuuta omasta mielipiteestään, vaan leimaa sinun ajattelusi.

Vähän eri aihe ehkä, mutta itse olen huomannut monesti jonkun loukkaantuvan aiheesta, koska kuvittelee keskustelun koskevan häntä.

Esimerkiksi kerron kaverilleni, että pelkäsin uuden työkaverin kyydissä. Tämä oli ajanut todella vähän ja meinasi ajaa punaisia päin parikin kertaa. Muutenkin ajo oli huteraa.

Kaveri loukkaantui, koska ajatteli, että pelkään hänenkin kyydissään, kun hän saa kortin. Ajattelin kuulemma, että hän ei osaa ajaa. Hän ei ollut vielä edes autokoulussa, mutta harkitsi menoa. Hän ei siis keskustellut koko aiheesta enää kanssani ei autokoulusta eikä ajamisesta.

Vierailija kirjoitti:

Vähän eri aihe ehkä, mutta itse olen huomannut monesti jonkun loukkaantuvan aiheesta, koska kuvittelee keskustelun koskevan häntä.

Esimerkiksi kerron kaverilleni, että pelkäsin uuden työkaverin kyydissä. Tämä oli ajanut todella vähän ja meinasi ajaa punaisia päin parikin kertaa. Muutenkin ajo oli huteraa.

Kaveri loukkaantui, koska ajatteli, että pelkään hänenkin kyydissään, kun hän saa kortin. Ajattelin kuulemma, että hän ei osaa ajaa. Hän ei ollut vielä edes autokoulussa, mutta harkitsi menoa. Hän ei siis keskustellut koko aiheesta enää kanssani ei autokoulusta eikä ajamisesta.

Autokoulusta tuli muuten mieleen (anteeksi OFF TOPIC) että kun olen varovasti joskus sanonut, että voisin ajaa ajokortin, läheiseni ovat tyrmänneet sen. "Sinäkö? Ethän sinä tajua liikenteestä mitään!" "Mitenkähän siinä kävisi! Ajat kuitenkin heti kolarin, ei siitä mitään tule!" "Ei sinusta ole, se kortti olisi pitänyt ajaa jo ajat sitten." (Olen 42-vuotias.)

Tarvitsisin ajokorttia, työmahdollisuuteni paranisivat. Mutta olen kai sitten niin sokea, tyhmä, hidasreaktioinen ja ties mitä, että en saa mennä autokouluun. Kolme läheistäni on nauranut minut pihalle ja kuitannut koko asian noilla kommenteilla. En ymmärrä, miksi en saisi yrittää. Ei kai ne päästä mua läpi jos olen niin paska?

Suomessa kyllä mielestäni ajellaan vaikka minkälaisilla pullonpohjalaseilla ja vahvoilla lääkityksillä. Mutta kai mä oon sitten aivan erityisen toivoton tapaus, vaikka mulla on vain vähän likinäköä, lasit eikä lääkityksiä.