Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
ero ratkaisuna?
05.08.2020 |
Tämä on nyt osittain omien ajatusten selventämistä ja vuodatusta, mutta myös kaipaan näkemyksiä tai samankaltaisia kokemuksia.
Olemme lapseton, noin nelikymppinen pari. Asumme miehen omistamassa asunnossa, oman asuntoni olen antanut vuokralle. Mies on ihan perusduunari ja tienaa vähemmän kuin minä. Minä kannattelen taloutta ja toisaalta se näkyy myös työmäärässä. Toisaalta, työn lisäksi minulla on pari puoliammattilaiseksi lipsahtanutta harrastusta ja menen tukka putkella monessa menossa.
Nyt tilanne on se, että olen tavattoman onneton. Kun avaan kodin oven, vastassa on kaaos. Robotti-imuri on tyhjentämättä, keittiössä astiat hujanhajan, kaikki tekemättä. Ja asiat ovat jo kumuloituneet pitkään: jääkaapissa on pilaantunutta ruokaa, pölyt on pyyhkimättä, kylppäri ja vessa hirveitä lääviä ja näin edelleen. Tämä on nyt ollut seurausta siitä, että koti on ollut minulle tukikohta, missä olen käynyt välillä pyörähtämässä. Ja kun ahdistun täällä, niin helposti buukkaan menoja lisää, ettei täällä tarvitse olla. Mutta tässä ei vielä kaikki: mies ei oikein osaa itse edes itseään ruokkia, vaan viikonloppuna on edessä aina sitten vielä ruokasirkus.
Olen saanut yleisesti mutinaa ja palautetta, että mitäköhän minun puoliso tuumaa, kun en ole koskaan kotona. Niin, olen kai tehnyt tässä väärin. Kaikki oli alkuun ihan kivaa, kun olin enemmän paikalla ja jaksoin oikeasti kaiken muun tekemisen ohella siivota tätä asuntoa. Mutta nyt kun tekemistä riittää, niin ahdistun lähinnä kun pitää tulla kotiin käymään. Olin aikaisemmin koittanut järkevöittää asunnon ylläpitoa niin, ettei sen siivoaminen olisi aina tolkuttoman iso työ. Eli esimerkiksi useammin käytettävät tavarat ovat helpommin saatavilla, kuin harvemmin saatavat. Mutta kun sekin vaatii sen, että sitä pitää yllä. Olen kysynyt silti itseltäni, että onko se oikeasti minulle iso vaiva noukkia ja viedä toisen puolesta, mutta nyt jotenkin on vain jaksamisen raja tullut vastaan. Ja siihen kun kaikki jää, niin sitten todellakin sen jälkeen kaikki muukin jää. Nyt kämppä on ihan pommin jäljiltä. En jaksa, en kertakaikkisesti enää vain jaksa.
Puolison näkemys tuntuu olevan, että olen järkännyt itselleni liikaa tekemistä, kun en enää jaksa. Se on ehkä pakokeino, mutta ensin olin onneton ja sitten aloin paeta. Mutta mikä estää sitten lähtemästä? No kun emme oikeastaan riitele. Huumori kukkii edelleen, jutustellaan kyllä -- mutta emme riitele. Seksi on tietenkin loppunut kauan sitten, ei vain oikein enää nappaa.
Mun kai pitäisi irtisanoa vuokralaiseni asunnosta ja todeta, että tämä oli tässä. Mutta vuokralaisella on vielä 6kk oikeus asua asunnossa ja haluaisin täältä välittömästi pois. Toinen vaihtoehto olisi kärvistellä lopun ikää tässä ja tyytyä siihen, että näin nyt vaan sitten kävi. Liiton laittaminen pakettiin tuntuu vain jotenkin oudolta vaihtoehdolta, kun riitoja ei ole. Olen vain silti pohjattoman onneton.
Kokemuksia, neuvoja, ajatuksia?
Kommentit (94)
Ethän edes ole koskaan kotona. Tilanne ei paljon muuttuisi vaikka teillä olisi eri osoitteet.
Mitä miehesi muuten tekee vapaa-ajallaan? Haluaisiko olla sinun kanssasi vai mielummin yksin/ jonkun toisen kanssa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, kuulostaa siltä, että sinä olet perheen mies... tai että sinulla olisi aviomiehen tilalla teini-ikäinen poika. Ei siksi, ettei hän korjaa jälkiäsi tai siksi, että hän tienaa vähemmän. Van ehkä siksi, ettei hän sytytä sinua - ja se miten hän vastaa tyytymättömyyteesi, tarkoittaa että joko hänellä ei ole aavistustakaan siitä miten koet liittonne, tai sitten hän on patologinen mammanpoika. Vai peräti molempia? Kuulostaa jopa surkuhupaisalta, että sinä paahdat, koti on kuin pommin jäljiltä, ja toinen vinoilee siitä? Luulen, ettet pakene sotkua vaan aviomiestäsi.
Älä mieti sitä sotkua, ap, vaan sitä pitääkö avioliiton eteen tehdä nyt työtä vain pitääkö se lopettaa. Älä pitkitä asian käsittelyä. Järjestä kaikki muu sen mukaan, haluatko erota vai et. Jos jatkat suhteessa, mitä vaadit ja mitä teet sen eteen? Haluatko lapsia, jos voit saada?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähe nyt jo veetuun sieltä kun on kerta noin vaikeeta! Jos et ees halua keskustella miehen kanssa ja heittäydyt marttyyriksi, niin anna hänelle tilaisuus tavata joku toinen jonka kans vois sujua! Älytöntä tekopyhyyttä!
Mihis nyt oikein osui?
Häneen taisi osua se angstisen ihmisen aggressiivisuus, jota sellainen ei kriisissään itse tajua levittävänsä. Muistutat minua, kun olin päättänyt kävellä toisen miehen syliin. Olin niin kireä ja nopea, että säikytin vanhoja ystäviä ja aiheutin hämminkiä kertomatta kuitenkaan kenellekään, mitä kävin läpi. Ja minä sentään tajusin itse, minkälaiset asiat siinä vaikuttivat.
Muistutat myös äitiäni. Hän oli liitossaan aina puolustuskannalla ja aggressiivinen, vaikka toisaalta tosiasiassa sieti kaikenlaista sietämätöntä, koska olisi ollut hänen omanarvontunnolleen vielä sietämättömämpää nöyrtyä puhumaan omista tarpeista ja selvittää, mikä miehen taannuttaa. Äitini on ollut lastenkodissa aivan liian pienenä ja on ollut todella arka myöntämään mitään tarpeitaan, narsistiseen vaurioon asti. Samaan aikaan hän on ripustautunut ihmisiin ja sysinyt näitä aggressiivisesti etäämmäs tavalla, joka saa kenet tahansa ottamaan etäisyyttä. Hänellä on vanhoja ystäviä, jotka pitävät hänestä, mutta etäältä. Olen vasta nyt aikuisena tajunnut, että vaikka he olivat äidilleni elämän tärkeimpiä ihmisiä, suhde ei ollut sitten kuitenkaan ihan symmetrinen. Näiden ystävien luotetut olivat muualla.
Veikkaan, että sinussa on tämä sama ristiriitaisuus, ja kun tarpeesi eivät tule nähdyksi ihmisoikeusluonteisena itsestäänselvyytenä, kiistät kaiken: et tarvitsisi kuin asian x, mitä pienempi se asia on sitä parempi, ja siksi itse asiassa nipotat paistinpannusta, jolla minäkin voisin ruokaa tehdä vaikka meilläpäin minä olen se siistimpi. Se, ettet alennu puhumaan närkästyksestäsi ääneen, ei kätke nipotusta vaan alleviivaa sitä. Samaten se, että ryntäät kämppään paheksuen sen tilaa ja omien sen sillä tapaa samaan aikaan kun näyttävästi tulet näillä pikavisiiteilläsi kysyneeksi, ollaanko täällä sinun makusi mukaisesti vai lähdetkö taas menemään - joo, noin voi toimia, mutta se ajaa toisen osapuolen ahdinkoon, ihan sellaiseen samanlaiseen jota itse podet. Mutta kuvittelet olevasi ainoa joka kärsii, ja siis toisen kiusaavan sinua sydämen halusta.
Ahdingossa ihmiset reagoivat joko taistellen tai paeten. Sinä teet molempia, ja mies myös. Olet vallannut hänen kotinsa ja päättänyt, miten siellä kuuluu elää, ja teet sen aggressiivisesti. Ei hän välttämättä edes hahmota siisteyden katoamista, jos hän on hiljaksiin masentunut. Hän taistelee aikuisuutensa rippeistä ainoalla tuntemallaan tavalla eli heittäytymällä perässävedettäväksi teiniksi tajuamatta sen aggressiivista puolta kuten teinikään ei ymmärrä vaikutusvaltaansa, ja pakenee passiivisuuteen lopun aikaa. Sinäkin vaikutat pakoeläimeltä, jolla on kuitenkin vaaralliset sarvet ja halu huitoa niillä. Kumpikaan teistä ei ymmärrä ruokkivansa käytöksellään kierrettä.
En syytä sinua, mutta en miestäkään. Vaikutatte molemmat nuorilta (vaikka ette siis kai ole jos neljääkymppiä käydään) ja siltä, että oikeasti olette tosi tarvitsevia, ja täysin pihalla siitä. Pitäisi uskaltaa antautua ja paljastaa kurkkunsa. En tiedä kykenettekö te kumpikaan siihen vielä vuosiin. Toisaalta, kun te ruokitte toistenne heikkouksia, te myös olisitte oikeita ihmisiä korjaamaan ne ja oppimaan ne täsmäläksyt elämässä, jotka tekevät teistä oikeasti aikuisempia. Eli vähitellen lopetatte väistelyn ja alatte selvittämään, mitä tunteita siinä väistellään ja miksi.
Pystytkö keskustelemaan aiheesta, ja avaamaan arkuuksiasi? Entä mies?
Voin samaistua tuohon, että on kiusallista aikuiselle ihmiselle selittää päivänselviä asioita, mitä tulee siisteyteen. Itse välttelin sitä, koska en halunnut olla nalkuttaja, enkä tehdä miestäni naurunalaiseksi. Tein itse kaiken ja siitä seurasi vakava uupumus. Meillä oli kylläkin kaksi lasta. Ero sitä sitten tuli. Suosittelen sullekin, ei tuo nyt hyvältä vaikuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, kuulostaa siltä, ettei sun elämässäsi ole tällä hetkellä tilaa parisuhteelle. Ja se on sinänsä ihan ok. Mutta ymmärrät varmaan, ettet voi laittaa miestä hyllylle odottamaan, että sulle tulee sitä aikaa, jos hän haluaisi että olette enemmän yhdessä ja teette enemmän yhdessä. Haluaako hän sitä vai onko nykyinen tilanne hänelle ok? Koska minusta vaikuttaa, että karmea siivo on hänen tapansa protestoida tilannetta.
Parisuhteessa joutuu tekemään kompromisseja. Jos ette kerta kaikkiaan pääse yhteisymmärrykseen, ero on hyvä vaihtoehto.
Sun täytyy puhua sen miehesi kanssa. Ja antaa itsekin periksi jossain, jos haluat olla parisuhteessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähe nyt jo veetuun sieltä kun on kerta noin vaikeeta! Jos et ees halua keskustella miehen kanssa ja heittäydyt marttyyriksi, niin anna hänelle tilaisuus tavata joku toinen jonka kans vois sujua! Älytöntä tekopyhyyttä!
Mihis nyt oikein osui?
Häneen taisi osua se angstisen ihmisen aggressiivisuus, jota sellainen ei kriisissään itse tajua levittävänsä. Muistutat minua, kun olin päättänyt kävellä toisen miehen syliin. Olin niin kireä ja nopea, että säikytin vanhoja ystäviä ja aiheutin hämminkiä kertomatta kuitenkaan kenellekään, mitä kävin läpi. Ja minä sentään tajusin itse, minkälaiset asiat siinä vaikuttivat.
Muistutat myös äitiäni. Hän oli liitossaan aina puolustuskannalla ja aggressiivinen, vaikka toisaalta tosiasiassa sieti kaikenlaista sietämätöntä, koska olisi ollut hänen omanarvontunnolleen vielä sietämättömämpää nöyrtyä puhumaan omista tarpeista ja selvittää, mikä miehen taannuttaa. Äitini on ollut lastenkodissa aivan liian pienenä ja on ollut todella arka myöntämään mitään tarpeitaan, narsistiseen vaurioon asti. Samaan aikaan hän on ripustautunut ihmisiin ja sysinyt näitä aggressiivisesti etäämmäs tavalla, joka saa kenet tahansa ottamaan etäisyyttä. Hänellä on vanhoja ystäviä, jotka pitävät hänestä, mutta etäältä. Olen vasta nyt aikuisena tajunnut, että vaikka he olivat äidilleni elämän tärkeimpiä ihmisiä, suhde ei ollut sitten kuitenkaan ihan symmetrinen. Näiden ystävien luotetut olivat muualla.
Veikkaan, että sinussa on tämä sama ristiriitaisuus, ja kun tarpeesi eivät tule nähdyksi ihmisoikeusluonteisena itsestäänselvyytenä, kiistät kaiken: et tarvitsisi kuin asian x, mitä pienempi se asia on sitä parempi, ja siksi itse asiassa nipotat paistinpannusta, jolla minäkin voisin ruokaa tehdä vaikka meilläpäin minä olen se siistimpi. Se, ettet alennu puhumaan närkästyksestäsi ääneen, ei kätke nipotusta vaan alleviivaa sitä. Samaten se, että ryntäät kämppään paheksuen sen tilaa ja omien sen sillä tapaa samaan aikaan kun näyttävästi tulet näillä pikavisiiteilläsi kysyneeksi, ollaanko täällä sinun makusi mukaisesti vai lähdetkö taas menemään - joo, noin voi toimia, mutta se ajaa toisen osapuolen ahdinkoon, ihan sellaiseen samanlaiseen jota itse podet. Mutta kuvittelet olevasi ainoa joka kärsii, ja siis toisen kiusaavan sinua sydämen halusta.
Ahdingossa ihmiset reagoivat joko taistellen tai paeten. Sinä teet molempia, ja mies myös. Olet vallannut hänen kotinsa ja päättänyt, miten siellä kuuluu elää, ja teet sen aggressiivisesti. Ei hän välttämättä edes hahmota siisteyden katoamista, jos hän on hiljaksiin masentunut. Hän taistelee aikuisuutensa rippeistä ainoalla tuntemallaan tavalla eli heittäytymällä perässävedettäväksi teiniksi tajuamatta sen aggressiivista puolta kuten teinikään ei ymmärrä vaikutusvaltaansa, ja pakenee passiivisuuteen lopun aikaa. Sinäkin vaikutat pakoeläimeltä, jolla on kuitenkin vaaralliset sarvet ja halu huitoa niillä. Kumpikaan teistä ei ymmärrä ruokkivansa käytöksellään kierrettä.
En syytä sinua, mutta en miestäkään. Vaikutatte molemmat nuorilta (vaikka ette siis kai ole jos neljääkymppiä käydään) ja siltä, että oikeasti olette tosi tarvitsevia, ja täysin pihalla siitä. Pitäisi uskaltaa antautua ja paljastaa kurkkunsa. En tiedä kykenettekö te kumpikaan siihen vielä vuosiin. Toisaalta, kun te ruokitte toistenne heikkouksia, te myös olisitte oikeita ihmisiä korjaamaan ne ja oppimaan ne täsmäläksyt elämässä, jotka tekevät teistä oikeasti aikuisempia. Eli vähitellen lopetatte väistelyn ja alatte selvittämään, mitä tunteita siinä väistellään ja miksi.
Pystytkö keskustelemaan aiheesta, ja avaamaan arkuuksiasi? Entä mies?
Mahtava vastaus, vau miten hienosti sanoitettu. Ap kyllä vaikuttaa juuri tuolta mitä sanot, uhittelee sarvillaan joka suuntaan, täällä jos yksikin vastaus on hänen karvansa vastainen tulee kyllä huutia, voin kuvitella, että samaa tapahtuu kotioloissa. Ei ole ap:lla hyvä olla, eikä varmasti miehelläkään, ja kumpikin tuntuu olevan pihalla mistä paha olo johtuu, silloin sen oletetaan johtuvan siitä joka on lähimpänä. Minua ei huvita edes vastata suoraan ap:lle, sen verran aggressiivia ja kuittailevia vastauksia täällä on sadellut, en ole kiinnostunut joutumaan kohteeksi. Autismiakin joku epäili, se kävi minullakin mielessä - ap en tarkoita pahalla, se ei ole haukku! Mutta viitteitä siihen suuntaan on luettavissa; itsepintainen takertuminen harrastusvälineisiin, perinpohjaiset, ylianalysoivat vastaukset, takertuminen siihen, kuinka "täällä on väitetty että ongelma johtuu siitä etten anna sämpylää kikkuliolennolle" (minä en ole löytänyt muuta seksiasiaan viittaavaa nopsaan luettuani kuin yhden neutraalin kysymyksen seksin loppumisesta, mutta ap ei onnistu tästäkään puhumaan neutraalisti, vaan käyttää irvokkaita ilmaisuja sämpylästä, fjoosasta, kikkuliolennosta yms.), täydellinen kyvyttömyys kohdata kumppaninsa tunnetasolla, keskustella vaikeista asioista kasvotusten hänen kanssaan ym.
Ja toisaalta hän jo sivulla 1 tai 2 jo ilmaisi, että hänen ongelmansa on jo ratkaistu, hän lähtee. Silti tätä asiaa pitää vatvoa sivukaupalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähe nyt jo veetuun sieltä kun on kerta noin vaikeeta! Jos et ees halua keskustella miehen kanssa ja heittäydyt marttyyriksi, niin anna hänelle tilaisuus tavata joku toinen jonka kans vois sujua! Älytöntä tekopyhyyttä!
Mihis nyt oikein osui?
Häneen taisi osua se angstisen ihmisen aggressiivisuus, jota sellainen ei kriisissään itse tajua levittävänsä. Muistutat minua, kun olin päättänyt kävellä toisen miehen syliin. Olin niin kireä ja nopea, että säikytin vanhoja ystäviä ja aiheutin hämminkiä kertomatta kuitenkaan kenellekään, mitä kävin läpi. Ja minä sentään tajusin itse, minkälaiset asiat siinä vaikuttivat.
Muistutat myös äitiäni. Hän oli liitossaan aina puolustuskannalla ja aggressiivinen, vaikka toisaalta tosiasiassa sieti kaikenlaista sietämätöntä, koska olisi ollut hänen omanarvontunnolleen vielä sietämättömämpää nöyrtyä puhumaan omista tarpeista ja selvittää, mikä miehen taannuttaa. Äitini on ollut lastenkodissa aivan liian pienenä ja on ollut todella arka myöntämään mitään tarpeitaan, narsistiseen vaurioon asti. Samaan aikaan hän on ripustautunut ihmisiin ja sysinyt näitä aggressiivisesti etäämmäs tavalla, joka saa kenet tahansa ottamaan etäisyyttä. Hänellä on vanhoja ystäviä, jotka pitävät hänestä, mutta etäältä. Olen vasta nyt aikuisena tajunnut, että vaikka he olivat äidilleni elämän tärkeimpiä ihmisiä, suhde ei ollut sitten kuitenkaan ihan symmetrinen. Näiden ystävien luotetut olivat muualla.
Veikkaan, että sinussa on tämä sama ristiriitaisuus, ja kun tarpeesi eivät tule nähdyksi ihmisoikeusluonteisena itsestäänselvyytenä, kiistät kaiken: et tarvitsisi kuin asian x, mitä pienempi se asia on sitä parempi, ja siksi itse asiassa nipotat paistinpannusta, jolla minäkin voisin ruokaa tehdä vaikka meilläpäin minä olen se siistimpi. Se, ettet alennu puhumaan närkästyksestäsi ääneen, ei kätke nipotusta vaan alleviivaa sitä. Samaten se, että ryntäät kämppään paheksuen sen tilaa ja omien sen sillä tapaa samaan aikaan kun näyttävästi tulet näillä pikavisiiteilläsi kysyneeksi, ollaanko täällä sinun makusi mukaisesti vai lähdetkö taas menemään - joo, noin voi toimia, mutta se ajaa toisen osapuolen ahdinkoon, ihan sellaiseen samanlaiseen jota itse podet. Mutta kuvittelet olevasi ainoa joka kärsii, ja siis toisen kiusaavan sinua sydämen halusta.
Ahdingossa ihmiset reagoivat joko taistellen tai paeten. Sinä teet molempia, ja mies myös. Olet vallannut hänen kotinsa ja päättänyt, miten siellä kuuluu elää, ja teet sen aggressiivisesti. Ei hän välttämättä edes hahmota siisteyden katoamista, jos hän on hiljaksiin masentunut. Hän taistelee aikuisuutensa rippeistä ainoalla tuntemallaan tavalla eli heittäytymällä perässävedettäväksi teiniksi tajuamatta sen aggressiivista puolta kuten teinikään ei ymmärrä vaikutusvaltaansa, ja pakenee passiivisuuteen lopun aikaa. Sinäkin vaikutat pakoeläimeltä, jolla on kuitenkin vaaralliset sarvet ja halu huitoa niillä. Kumpikaan teistä ei ymmärrä ruokkivansa käytöksellään kierrettä.
En syytä sinua, mutta en miestäkään. Vaikutatte molemmat nuorilta (vaikka ette siis kai ole jos neljääkymppiä käydään) ja siltä, että oikeasti olette tosi tarvitsevia, ja täysin pihalla siitä. Pitäisi uskaltaa antautua ja paljastaa kurkkunsa. En tiedä kykenettekö te kumpikaan siihen vielä vuosiin. Toisaalta, kun te ruokitte toistenne heikkouksia, te myös olisitte oikeita ihmisiä korjaamaan ne ja oppimaan ne täsmäläksyt elämässä, jotka tekevät teistä oikeasti aikuisempia. Eli vähitellen lopetatte väistelyn ja alatte selvittämään, mitä tunteita siinä väistellään ja miksi.
Pystytkö keskustelemaan aiheesta, ja avaamaan arkuuksiasi? Entä mies?
Mahtava vastaus, vau miten hienosti sanoitettu. Ap kyllä vaikuttaa juuri tuolta mitä sanot, uhittelee sarvillaan joka suuntaan, täällä jos yksikin vastaus on hänen karvansa vastainen tulee kyllä huutia, voin kuvitella, että samaa tapahtuu kotioloissa. Ei ole ap:lla hyvä olla, eikä varmasti miehelläkään, ja kumpikin tuntuu olevan pihalla mistä paha olo johtuu, silloin sen oletetaan johtuvan siitä joka on lähimpänä. Minua ei huvita edes vastata suoraan ap:lle, sen verran aggressiivia ja kuittailevia vastauksia täällä on sadellut, en ole kiinnostunut joutumaan kohteeksi. Autismiakin joku epäili, se kävi minullakin mielessä - ap en tarkoita pahalla, se ei ole haukku! Mutta viitteitä siihen suuntaan on luettavissa; itsepintainen takertuminen harrastusvälineisiin, perinpohjaiset, ylianalysoivat vastaukset, takertuminen siihen, kuinka "täällä on väitetty että ongelma johtuu siitä etten anna sämpylää kikkuliolennolle" (minä en ole löytänyt muuta seksiasiaan viittaavaa nopsaan luettuani kuin yhden neutraalin kysymyksen seksin loppumisesta, mutta ap ei onnistu tästäkään puhumaan neutraalisti, vaan käyttää irvokkaita ilmaisuja sämpylästä, fjoosasta, kikkuliolennosta yms.), täydellinen kyvyttömyys kohdata kumppaninsa tunnetasolla, keskustella vaikeista asioista kasvotusten hänen kanssaan ym.
Ja toisaalta hän jo sivulla 1 tai 2 jo ilmaisi, että hänen ongelmansa on jo ratkaistu, hän lähtee. Silti tätä asiaa pitää vatvoa sivukaupalla.
No johan on lähtenyt analyysit laukalle ...
Sanokaas nyt vielä kengännumero ja automerkki.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähe nyt jo veetuun sieltä kun on kerta noin vaikeeta! Jos et ees halua keskustella miehen kanssa ja heittäydyt marttyyriksi, niin anna hänelle tilaisuus tavata joku toinen jonka kans vois sujua! Älytöntä tekopyhyyttä!
Mihis nyt oikein osui?
Häneen taisi osua se angstisen ihmisen aggressiivisuus, jota sellainen ei kriisissään itse tajua levittävänsä. Muistutat minua, kun olin päättänyt kävellä toisen miehen syliin. Olin niin kireä ja nopea, että säikytin vanhoja ystäviä ja aiheutin hämminkiä kertomatta kuitenkaan kenellekään, mitä kävin läpi. Ja minä sentään tajusin itse, minkälaiset asiat siinä vaikuttivat.
Muistutat myös äitiäni. Hän oli liitossaan aina puolustuskannalla ja aggressiivinen, vaikka toisaalta tosiasiassa sieti kaikenlaista sietämätöntä, koska olisi ollut hänen omanarvontunnolleen vielä sietämättömämpää nöyrtyä puhumaan omista tarpeista ja selvittää, mikä miehen taannuttaa. Äitini on ollut lastenkodissa aivan liian pienenä ja on ollut todella arka myöntämään mitään tarpeitaan, narsistiseen vaurioon asti. Samaan aikaan hän on ripustautunut ihmisiin ja sysinyt näitä aggressiivisesti etäämmäs tavalla, joka saa kenet tahansa ottamaan etäisyyttä. Hänellä on vanhoja ystäviä, jotka pitävät hänestä, mutta etäältä. Olen vasta nyt aikuisena tajunnut, että vaikka he olivat äidilleni elämän tärkeimpiä ihmisiä, suhde ei ollut sitten kuitenkaan ihan symmetrinen. Näiden ystävien luotetut olivat muualla.
Veikkaan, että sinussa on tämä sama ristiriitaisuus, ja kun tarpeesi eivät tule nähdyksi ihmisoikeusluonteisena itsestäänselvyytenä, kiistät kaiken: et tarvitsisi kuin asian x, mitä pienempi se asia on sitä parempi, ja siksi itse asiassa nipotat paistinpannusta, jolla minäkin voisin ruokaa tehdä vaikka meilläpäin minä olen se siistimpi. Se, ettet alennu puhumaan närkästyksestäsi ääneen, ei kätke nipotusta vaan alleviivaa sitä. Samaten se, että ryntäät kämppään paheksuen sen tilaa ja omien sen sillä tapaa samaan aikaan kun näyttävästi tulet näillä pikavisiiteilläsi kysyneeksi, ollaanko täällä sinun makusi mukaisesti vai lähdetkö taas menemään - joo, noin voi toimia, mutta se ajaa toisen osapuolen ahdinkoon, ihan sellaiseen samanlaiseen jota itse podet. Mutta kuvittelet olevasi ainoa joka kärsii, ja siis toisen kiusaavan sinua sydämen halusta.
Ahdingossa ihmiset reagoivat joko taistellen tai paeten. Sinä teet molempia, ja mies myös. Olet vallannut hänen kotinsa ja päättänyt, miten siellä kuuluu elää, ja teet sen aggressiivisesti. Ei hän välttämättä edes hahmota siisteyden katoamista, jos hän on hiljaksiin masentunut. Hän taistelee aikuisuutensa rippeistä ainoalla tuntemallaan tavalla eli heittäytymällä perässävedettäväksi teiniksi tajuamatta sen aggressiivista puolta kuten teinikään ei ymmärrä vaikutusvaltaansa, ja pakenee passiivisuuteen lopun aikaa. Sinäkin vaikutat pakoeläimeltä, jolla on kuitenkin vaaralliset sarvet ja halu huitoa niillä. Kumpikaan teistä ei ymmärrä ruokkivansa käytöksellään kierrettä.
En syytä sinua, mutta en miestäkään. Vaikutatte molemmat nuorilta (vaikka ette siis kai ole jos neljääkymppiä käydään) ja siltä, että oikeasti olette tosi tarvitsevia, ja täysin pihalla siitä. Pitäisi uskaltaa antautua ja paljastaa kurkkunsa. En tiedä kykenettekö te kumpikaan siihen vielä vuosiin. Toisaalta, kun te ruokitte toistenne heikkouksia, te myös olisitte oikeita ihmisiä korjaamaan ne ja oppimaan ne täsmäläksyt elämässä, jotka tekevät teistä oikeasti aikuisempia. Eli vähitellen lopetatte väistelyn ja alatte selvittämään, mitä tunteita siinä väistellään ja miksi.
Pystytkö keskustelemaan aiheesta, ja avaamaan arkuuksiasi? Entä mies?
Mahtava vastaus, vau miten hienosti sanoitettu. Ap kyllä vaikuttaa juuri tuolta mitä sanot, uhittelee sarvillaan joka suuntaan, täällä jos yksikin vastaus on hänen karvansa vastainen tulee kyllä huutia, voin kuvitella, että samaa tapahtuu kotioloissa. Ei ole ap:lla hyvä olla, eikä varmasti miehelläkään, ja kumpikin tuntuu olevan pihalla mistä paha olo johtuu, silloin sen oletetaan johtuvan siitä joka on lähimpänä. Minua ei huvita edes vastata suoraan ap:lle, sen verran aggressiivia ja kuittailevia vastauksia täällä on sadellut, en ole kiinnostunut joutumaan kohteeksi. Autismiakin joku epäili, se kävi minullakin mielessä - ap en tarkoita pahalla, se ei ole haukku! Mutta viitteitä siihen suuntaan on luettavissa; itsepintainen takertuminen harrastusvälineisiin, perinpohjaiset, ylianalysoivat vastaukset, takertuminen siihen, kuinka "täällä on väitetty että ongelma johtuu siitä etten anna sämpylää kikkuliolennolle" (minä en ole löytänyt muuta seksiasiaan viittaavaa nopsaan luettuani kuin yhden neutraalin kysymyksen seksin loppumisesta, mutta ap ei onnistu tästäkään puhumaan neutraalisti, vaan käyttää irvokkaita ilmaisuja sämpylästä, fjoosasta, kikkuliolennosta yms.), täydellinen kyvyttömyys kohdata kumppaninsa tunnetasolla, keskustella vaikeista asioista kasvotusten hänen kanssaan ym.
Ja toisaalta hän jo sivulla 1 tai 2 jo ilmaisi, että hänen ongelmansa on jo ratkaistu, hän lähtee. Silti tätä asiaa pitää vatvoa sivukaupalla.
No johan on lähtenyt analyysit laukalle ...
Sanokaas nyt vielä kengännumero ja automerkki.
Just tämän sorttista hyökkäävyyttä varmaan tarkoitettu sinua analysoidessa, ap... :'DD
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täytyyhän ap:n puhua puolisolleen! Ei avioliittoja päätetä sen vuoksi, että "en jaksanut puhua sille puolisolle, joten lähdin" vaan siksi että "puhuin parhaani mukaan puolisolle, mitään muutosta ei tapahtunut ja siksi lähdin".
Teidän täytyy tehdä siivouslistat ja vuorot molemmille niin kodin hoito menee tasan. Ja lisäksi AP: n pitää alkaa viettää myös sitä aikaa siellä kotona enemmän.
Esimerkiksi näin (ja laitatte nämä listat vaikka sinne sähköisiin kalentereihinne):
AP: parillisina viikkoina pyykkien pesu ja kaappiin viikkaus
Mies: parittomina viikkoina pyykkien pesu ja viikkaus
AP: parittomina viikkoina tiskit
Mies: parillisina viikkoina tiskit
AP : joka kuukauden viimeinen päivä petivaatteiden tuuletus ja lakanoiden vaihto
Mies: Joka kuukauden viimeinen päivä saunan ja suihkun pesu
AP: parittoman viikon lauantaina imurointi ja imurin pölypussin tyhjennys
Mies: parittoman viikon lauantaina lattioiden moppaus
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähe nyt jo veetuun sieltä kun on kerta noin vaikeeta! Jos et ees halua keskustella miehen kanssa ja heittäydyt marttyyriksi, niin anna hänelle tilaisuus tavata joku toinen jonka kans vois sujua! Älytöntä tekopyhyyttä!
Mihis nyt oikein osui?
Häneen taisi osua se angstisen ihmisen aggressiivisuus, jota sellainen ei kriisissään itse tajua levittävänsä. Muistutat minua, kun olin päättänyt kävellä toisen miehen syliin. Olin niin kireä ja nopea, että säikytin vanhoja ystäviä ja aiheutin hämminkiä kertomatta kuitenkaan kenellekään, mitä kävin läpi. Ja minä sentään tajusin itse, minkälaiset asiat siinä vaikuttivat.
Muistutat myös äitiäni. Hän oli liitossaan aina puolustuskannalla ja aggressiivinen, vaikka toisaalta tosiasiassa sieti kaikenlaista sietämätöntä, koska olisi ollut hänen omanarvontunnolleen vielä sietämättömämpää nöyrtyä puhumaan omista tarpeista ja selvittää, mikä miehen taannuttaa. Äitini on ollut lastenkodissa aivan liian pienenä ja on ollut todella arka myöntämään mitään tarpeitaan, narsistiseen vaurioon asti. Samaan aikaan hän on ripustautunut ihmisiin ja sysinyt näitä aggressiivisesti etäämmäs tavalla, joka saa kenet tahansa ottamaan etäisyyttä. Hänellä on vanhoja ystäviä, jotka pitävät hänestä, mutta etäältä. Olen vasta nyt aikuisena tajunnut, että vaikka he olivat äidilleni elämän tärkeimpiä ihmisiä, suhde ei ollut sitten kuitenkaan ihan symmetrinen. Näiden ystävien luotetut olivat muualla.
Veikkaan, että sinussa on tämä sama ristiriitaisuus, ja kun tarpeesi eivät tule nähdyksi ihmisoikeusluonteisena itsestäänselvyytenä, kiistät kaiken: et tarvitsisi kuin asian x, mitä pienempi se asia on sitä parempi, ja siksi itse asiassa nipotat paistinpannusta, jolla minäkin voisin ruokaa tehdä vaikka meilläpäin minä olen se siistimpi. Se, ettet alennu puhumaan närkästyksestäsi ääneen, ei kätke nipotusta vaan alleviivaa sitä. Samaten se, että ryntäät kämppään paheksuen sen tilaa ja omien sen sillä tapaa samaan aikaan kun näyttävästi tulet näillä pikavisiiteilläsi kysyneeksi, ollaanko täällä sinun makusi mukaisesti vai lähdetkö taas menemään - joo, noin voi toimia, mutta se ajaa toisen osapuolen ahdinkoon, ihan sellaiseen samanlaiseen jota itse podet. Mutta kuvittelet olevasi ainoa joka kärsii, ja siis toisen kiusaavan sinua sydämen halusta.
Ahdingossa ihmiset reagoivat joko taistellen tai paeten. Sinä teet molempia, ja mies myös. Olet vallannut hänen kotinsa ja päättänyt, miten siellä kuuluu elää, ja teet sen aggressiivisesti. Ei hän välttämättä edes hahmota siisteyden katoamista, jos hän on hiljaksiin masentunut. Hän taistelee aikuisuutensa rippeistä ainoalla tuntemallaan tavalla eli heittäytymällä perässävedettäväksi teiniksi tajuamatta sen aggressiivista puolta kuten teinikään ei ymmärrä vaikutusvaltaansa, ja pakenee passiivisuuteen lopun aikaa. Sinäkin vaikutat pakoeläimeltä, jolla on kuitenkin vaaralliset sarvet ja halu huitoa niillä. Kumpikaan teistä ei ymmärrä ruokkivansa käytöksellään kierrettä.
En syytä sinua, mutta en miestäkään. Vaikutatte molemmat nuorilta (vaikka ette siis kai ole jos neljääkymppiä käydään) ja siltä, että oikeasti olette tosi tarvitsevia, ja täysin pihalla siitä. Pitäisi uskaltaa antautua ja paljastaa kurkkunsa. En tiedä kykenettekö te kumpikaan siihen vielä vuosiin. Toisaalta, kun te ruokitte toistenne heikkouksia, te myös olisitte oikeita ihmisiä korjaamaan ne ja oppimaan ne täsmäläksyt elämässä, jotka tekevät teistä oikeasti aikuisempia. Eli vähitellen lopetatte väistelyn ja alatte selvittämään, mitä tunteita siinä väistellään ja miksi.
Pystytkö keskustelemaan aiheesta, ja avaamaan arkuuksiasi? Entä mies?
Mahtava vastaus, vau miten hienosti sanoitettu. Ap kyllä vaikuttaa juuri tuolta mitä sanot, uhittelee sarvillaan joka suuntaan, täällä jos yksikin vastaus on hänen karvansa vastainen tulee kyllä huutia, voin kuvitella, että samaa tapahtuu kotioloissa. Ei ole ap:lla hyvä olla, eikä varmasti miehelläkään, ja kumpikin tuntuu olevan pihalla mistä paha olo johtuu, silloin sen oletetaan johtuvan siitä joka on lähimpänä. Minua ei huvita edes vastata suoraan ap:lle, sen verran aggressiivia ja kuittailevia vastauksia täällä on sadellut, en ole kiinnostunut joutumaan kohteeksi. Autismiakin joku epäili, se kävi minullakin mielessä - ap en tarkoita pahalla, se ei ole haukku! Mutta viitteitä siihen suuntaan on luettavissa; itsepintainen takertuminen harrastusvälineisiin, perinpohjaiset, ylianalysoivat vastaukset, takertuminen siihen, kuinka "täällä on väitetty että ongelma johtuu siitä etten anna sämpylää kikkuliolennolle" (minä en ole löytänyt muuta seksiasiaan viittaavaa nopsaan luettuani kuin yhden neutraalin kysymyksen seksin loppumisesta, mutta ap ei onnistu tästäkään puhumaan neutraalisti, vaan käyttää irvokkaita ilmaisuja sämpylästä, fjoosasta, kikkuliolennosta yms.), täydellinen kyvyttömyys kohdata kumppaninsa tunnetasolla, keskustella vaikeista asioista kasvotusten hänen kanssaan ym.
Ja toisaalta hän jo sivulla 1 tai 2 jo ilmaisi, että hänen ongelmansa on jo ratkaistu, hän lähtee. Silti tätä asiaa pitää vatvoa sivukaupalla.
No johan on lähtenyt analyysit laukalle ...
Sanokaas nyt vielä kengännumero ja automerkki.
Just tämän sorttista hyökkäävyyttä varmaan tarkoitettu sinua analysoidessa, ap... :'DD
Siis hetkonen, olisiko minun pitänyt ihan vain kiltisti mennä itseeni ja pyytää anteeksi? No anteeksi nyt sitten.
Yksinkertaisesti, näen että minusta on vedetty aika ritirapeita johtopäätelmiä ihan lyhyen kirjoittelun perusteella. Ihmisillä on tottakai taipumus aina verrata jo johonkin tuntemaansa caseen pientenkin vihjeiden perusteella, mutta kun jos vihjeitä on vähän, niin voi tulla melkoinen hutiarvio.
Toistan edelleen, kaipasin keskustelua ja näkemyksiä. Olen kyllä pohtinut omaa osuuttani ja nyt mietin sitä tasapainoilua, että annanko oman elämän mennä menojaan ja otanko lusikan kauniiseen käteen. Mutta jos olen jo kerta ihan paska ihminen, niin eikö ole parempi, että ihan joka tapauksessa menen. En tiedä mihin madonna-hra -akselille osuin. Tosiaan kun ei miehiä tällaiset asiat painaisi pätkääkään. Mutta jos nainen menestyy, niin jotenkin sitten laulu on aivan toinen.
Se, että tuossa tosi syväluotaavassa analyysissa minusta leivottiin täys pirttihirmu. Miettikääs nyt rouvat hyvät: jos olisin pirttihirmu, niin kyllähän täällä koti kiiltäisi ja mies pomppaisi heti kun edes vähänkään räpäyttäisin silmiäni. Ei, olen oikeasti hyvinkin sovinnainen ja kiltti. Ongelma on, etten näytä. Ongelma on, että osaan ihan hemmetin hyvin piilottaa minun oikeat ajatukset. Myönnän ongelmani. Se missä tämä mun pohjaton sitkeys ja sietäminen on omalla alallani ollut eduksi, on ollut kotona haitaksi.
Ja jos teillä nyt alahuuli on alkanut väpättämään kielen käytöstä, niin olen pahoillani. Asiasisältö kuitenkin on sama, lähinnä huvittaa jos alatte muotoihin takertumaan. Mikä loistava keino sivuuttaa itse asia. Kaikki eivät puhu virastokieltä.
Mitään muuta en kaivannut kuin peiliä sille, minkä asian kanssa nyt tasapainoilen: oma elämä ja intohimo niihin hommiin mitä teen, vai se, että pakko on luovuttaa. Ajattelin, että tällä "kaiken kansan foorumilla" olisi edes joku, joka on periaatteessa törmännyt samaan: koti ei olekaan enää se paikka, missä voisi elpyä ja missä olisi kivaa, minne olisi kiva palata. En mitään sirkusta odota tai juhlallisuuksia. Sehän on täällä se yleinen laulu ja virsi, että naisilla kotona odottaa aina se toinen työmaa. Mutta mihin herkkyyspisteeseen minä osuin siinä, että kun minulle perhe ja lapset ei ole se ykkösjuttu, vaan koen jonkun toisen jutun itselleni kivaksi, niin sontaa sataa niskaan. En ymmärrä. Tätäkö mallia tyttärille vieläkin opetetaan?
Mutta, tuntuu, että ihan mitä tahansa vastaisin tähän, niin menee aina väärinpäin. Sinänsä .... omia päätöksiä nämä ovat, mutta olisin vain kaivannut keskustelua. Kuitenkin, onhan tämä elämässäni kriisi. Kriisissä ihmiset kaipaavat niitä ympärilleen, jotka ovat kokeneet samaa tai käyvät par aikaa samaa läpi. Tokihan täällä on näitä muutamia, jotka ovat nähneet asian ytimen, eikä heittele tuollaisia kaikkitietäviä analyyseja kuin mitäkin ydinpommin pitäviä totuuksia. Siis omasta mielestään pitäviä.
En tiedä miellyttikö vastaus. Minun täytyy myöntää, että aika paljon yksinäisempi olo tästä tuli, vaikka onhan tämä kuitenkin vain pelkkä AV. Mutta jos tämä ottaa enemmän kuin antaa, niin eiköhän tämä ole paketissa. Tuohon toki on helppo naukua jatkoveetuilua, mutta antaa vaan mennä. Avaruuteen mahtuu bittejä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähe nyt jo veetuun sieltä kun on kerta noin vaikeeta! Jos et ees halua keskustella miehen kanssa ja heittäydyt marttyyriksi, niin anna hänelle tilaisuus tavata joku toinen jonka kans vois sujua! Älytöntä tekopyhyyttä!
Mihis nyt oikein osui?
Häneen taisi osua se angstisen ihmisen aggressiivisuus, jota sellainen ei kriisissään itse tajua levittävänsä. Muistutat minua, kun olin päättänyt kävellä toisen miehen syliin. Olin niin kireä ja nopea, että säikytin vanhoja ystäviä ja aiheutin hämminkiä kertomatta kuitenkaan kenellekään, mitä kävin läpi. Ja minä sentään tajusin itse, minkälaiset asiat siinä vaikuttivat.
Muistutat myös äitiäni. Hän oli liitossaan aina puolustuskannalla ja aggressiivinen, vaikka toisaalta tosiasiassa sieti kaikenlaista sietämätöntä, koska olisi ollut hänen omanarvontunnolleen vielä sietämättömämpää nöyrtyä puhumaan omista tarpeista ja selvittää, mikä miehen taannuttaa. Äitini on ollut lastenkodissa aivan liian pienenä ja on ollut todella arka myöntämään mitään tarpeitaan, narsistiseen vaurioon asti. Samaan aikaan hän on ripustautunut ihmisiin ja sysinyt näitä aggressiivisesti etäämmäs tavalla, joka saa kenet tahansa ottamaan etäisyyttä. Hänellä on vanhoja ystäviä, jotka pitävät hänestä, mutta etäältä. Olen vasta nyt aikuisena tajunnut, että vaikka he olivat äidilleni elämän tärkeimpiä ihmisiä, suhde ei ollut sitten kuitenkaan ihan symmetrinen. Näiden ystävien luotetut olivat muualla.
Veikkaan, että sinussa on tämä sama ristiriitaisuus, ja kun tarpeesi eivät tule nähdyksi ihmisoikeusluonteisena itsestäänselvyytenä, kiistät kaiken: et tarvitsisi kuin asian x, mitä pienempi se asia on sitä parempi, ja siksi itse asiassa nipotat paistinpannusta, jolla minäkin voisin ruokaa tehdä vaikka meilläpäin minä olen se siistimpi. Se, ettet alennu puhumaan närkästyksestäsi ääneen, ei kätke nipotusta vaan alleviivaa sitä. Samaten se, että ryntäät kämppään paheksuen sen tilaa ja omien sen sillä tapaa samaan aikaan kun näyttävästi tulet näillä pikavisiiteilläsi kysyneeksi, ollaanko täällä sinun makusi mukaisesti vai lähdetkö taas menemään - joo, noin voi toimia, mutta se ajaa toisen osapuolen ahdinkoon, ihan sellaiseen samanlaiseen jota itse podet. Mutta kuvittelet olevasi ainoa joka kärsii, ja siis toisen kiusaavan sinua sydämen halusta.
Ahdingossa ihmiset reagoivat joko taistellen tai paeten. Sinä teet molempia, ja mies myös. Olet vallannut hänen kotinsa ja päättänyt, miten siellä kuuluu elää, ja teet sen aggressiivisesti. Ei hän välttämättä edes hahmota siisteyden katoamista, jos hän on hiljaksiin masentunut. Hän taistelee aikuisuutensa rippeistä ainoalla tuntemallaan tavalla eli heittäytymällä perässävedettäväksi teiniksi tajuamatta sen aggressiivista puolta kuten teinikään ei ymmärrä vaikutusvaltaansa, ja pakenee passiivisuuteen lopun aikaa. Sinäkin vaikutat pakoeläimeltä, jolla on kuitenkin vaaralliset sarvet ja halu huitoa niillä. Kumpikaan teistä ei ymmärrä ruokkivansa käytöksellään kierrettä.
En syytä sinua, mutta en miestäkään. Vaikutatte molemmat nuorilta (vaikka ette siis kai ole jos neljääkymppiä käydään) ja siltä, että oikeasti olette tosi tarvitsevia, ja täysin pihalla siitä. Pitäisi uskaltaa antautua ja paljastaa kurkkunsa. En tiedä kykenettekö te kumpikaan siihen vielä vuosiin. Toisaalta, kun te ruokitte toistenne heikkouksia, te myös olisitte oikeita ihmisiä korjaamaan ne ja oppimaan ne täsmäläksyt elämässä, jotka tekevät teistä oikeasti aikuisempia. Eli vähitellen lopetatte väistelyn ja alatte selvittämään, mitä tunteita siinä väistellään ja miksi.
Pystytkö keskustelemaan aiheesta, ja avaamaan arkuuksiasi? Entä mies?
Mahtava vastaus, vau miten hienosti sanoitettu. Ap kyllä vaikuttaa juuri tuolta mitä sanot, uhittelee sarvillaan joka suuntaan, täällä jos yksikin vastaus on hänen karvansa vastainen tulee kyllä huutia, voin kuvitella, että samaa tapahtuu kotioloissa. Ei ole ap:lla hyvä olla, eikä varmasti miehelläkään, ja kumpikin tuntuu olevan pihalla mistä paha olo johtuu, silloin sen oletetaan johtuvan siitä joka on lähimpänä. Minua ei huvita edes vastata suoraan ap:lle, sen verran aggressiivia ja kuittailevia vastauksia täällä on sadellut, en ole kiinnostunut joutumaan kohteeksi. Autismiakin joku epäili, se kävi minullakin mielessä - ap en tarkoita pahalla, se ei ole haukku! Mutta viitteitä siihen suuntaan on luettavissa; itsepintainen takertuminen harrastusvälineisiin, perinpohjaiset, ylianalysoivat vastaukset, takertuminen siihen, kuinka "täällä on väitetty että ongelma johtuu siitä etten anna sämpylää kikkuliolennolle" (minä en ole löytänyt muuta seksiasiaan viittaavaa nopsaan luettuani kuin yhden neutraalin kysymyksen seksin loppumisesta, mutta ap ei onnistu tästäkään puhumaan neutraalisti, vaan käyttää irvokkaita ilmaisuja sämpylästä, fjoosasta, kikkuliolennosta yms.), täydellinen kyvyttömyys kohdata kumppaninsa tunnetasolla, keskustella vaikeista asioista kasvotusten hänen kanssaan ym.
Ja toisaalta hän jo sivulla 1 tai 2 jo ilmaisi, että hänen ongelmansa on jo ratkaistu, hän lähtee. Silti tätä asiaa pitää vatvoa sivukaupalla.
No johan on lähtenyt analyysit laukalle ...
Sanokaas nyt vielä kengännumero ja automerkki.
Just tämän sorttista hyökkäävyyttä varmaan tarkoitettu sinua analysoidessa, ap... :'DD
Siis hetkonen, olisiko minun pitänyt ihan vain kiltisti mennä itseeni ja pyytää anteeksi? No anteeksi nyt sitten.
Yksinkertaisesti, näen että minusta on vedetty aika ritirapeita johtopäätelmiä ihan lyhyen kirjoittelun perusteella. Ihmisillä on tottakai taipumus aina verrata jo johonkin tuntemaansa caseen pientenkin vihjeiden perusteella, mutta kun jos vihjeitä on vähän, niin voi tulla melkoinen hutiarvio.
Toistan edelleen, kaipasin keskustelua ja näkemyksiä. Olen kyllä pohtinut omaa osuuttani ja nyt mietin sitä tasapainoilua, että annanko oman elämän mennä menojaan ja otanko lusikan kauniiseen käteen. Mutta jos olen jo kerta ihan paska ihminen, niin eikö ole parempi, että ihan joka tapauksessa menen. En tiedä mihin madonna-hra -akselille osuin. Tosiaan kun ei miehiä tällaiset asiat painaisi pätkääkään. Mutta jos nainen menestyy, niin jotenkin sitten laulu on aivan toinen.
Se, että tuossa tosi syväluotaavassa analyysissa minusta leivottiin täys pirttihirmu. Miettikääs nyt rouvat hyvät: jos olisin pirttihirmu, niin kyllähän täällä koti kiiltäisi ja mies pomppaisi heti kun edes vähänkään räpäyttäisin silmiäni. Ei, olen oikeasti hyvinkin sovinnainen ja kiltti. Ongelma on, etten näytä. Ongelma on, että osaan ihan hemmetin hyvin piilottaa minun oikeat ajatukset. Myönnän ongelmani. Se missä tämä mun pohjaton sitkeys ja sietäminen on omalla alallani ollut eduksi, on ollut kotona haitaksi.
Ja jos teillä nyt alahuuli on alkanut väpättämään kielen käytöstä, niin olen pahoillani. Asiasisältö kuitenkin on sama, lähinnä huvittaa jos alatte muotoihin takertumaan. Mikä loistava keino sivuuttaa itse asia. Kaikki eivät puhu virastokieltä.
Mitään muuta en kaivannut kuin peiliä sille, minkä asian kanssa nyt tasapainoilen: oma elämä ja intohimo niihin hommiin mitä teen, vai se, että pakko on luovuttaa. Ajattelin, että tällä "kaiken kansan foorumilla" olisi edes joku, joka on periaatteessa törmännyt samaan: koti ei olekaan enää se paikka, missä voisi elpyä ja missä olisi kivaa, minne olisi kiva palata. En mitään sirkusta odota tai juhlallisuuksia. Sehän on täällä se yleinen laulu ja virsi, että naisilla kotona odottaa aina se toinen työmaa. Mutta mihin herkkyyspisteeseen minä osuin siinä, että kun minulle perhe ja lapset ei ole se ykkösjuttu, vaan koen jonkun toisen jutun itselleni kivaksi, niin sontaa sataa niskaan. En ymmärrä. Tätäkö mallia tyttärille vieläkin opetetaan?
Mutta, tuntuu, että ihan mitä tahansa vastaisin tähän, niin menee aina väärinpäin. Sinänsä .... omia päätöksiä nämä ovat, mutta olisin vain kaivannut keskustelua. Kuitenkin, onhan tämä elämässäni kriisi. Kriisissä ihmiset kaipaavat niitä ympärilleen, jotka ovat kokeneet samaa tai käyvät par aikaa samaa läpi. Tokihan täällä on näitä muutamia, jotka ovat nähneet asian ytimen, eikä heittele tuollaisia kaikkitietäviä analyyseja kuin mitäkin ydinpommin pitäviä totuuksia. Siis omasta mielestään pitäviä.
En tiedä miellyttikö vastaus. Minun täytyy myöntää, että aika paljon yksinäisempi olo tästä tuli, vaikka onhan tämä kuitenkin vain pelkkä AV. Mutta jos tämä ottaa enemmän kuin antaa, niin eiköhän tämä ole paketissa. Tuohon toki on helppo naukua jatkoveetuilua, mutta antaa vaan mennä. Avaruuteen mahtuu bittejä.
Sähän sait sen peilin. Et tykännyt siitä, mitä sieltä näkyy, joten vian täytyy olla peilissä.
Provohan tämä on, mutta elin oikeasti vastaavassa suhteessa ja lopulta erosin. Odotin tosin koko ajan pereellistymistä, mutta mies pihtasi lääväilyn lisäksi. Aika paljon olin valmis antamaan anteeksi saadakseni jälkikasvua.
Alue: Aihe vapaa
Ei sulla ap oikein ole muuta mahdollisuutta kuin joko ottaa ja lähteä nyt heti tai sitten istuttaa mies alas ja keskustella asiasta ihan vakavasti. Sanoa, että sinä et enää jaksa sekasotkua ja siivoamista yksin ja että miehen on nyt pakko ottaa ja tehdä oma osuutensa kotihommista tai avioliitto on päätepysäkillä. Anna aikaa vaikka puoli vuotta, jos muutosta ei ole tapahtunut niin sitten irtisanot vuokralaisesti ja hommaat irtisanomisajaksi väliaikaisen vuokra-asunnon itsellesi. Tee miehelle selväksi mikä on tilanne ja miten se etenee. Miehestä on sitten itsestään kiinni mikä on lopputulos. Toki se heti lähteminen on mahdollisuus, jos tuntuu että avioliitto on ohi niin turha kai sitä on pitkittää. Itse sun pitäis tietää haluatko vielä yrittää vai et.