Onko tämä normaalia? (riittämättömyyden tunne nuorella aikuisella tyttärelläni)

anteeksi kirjoitusvirheet hätäisesti kirjoitetussa viestissäni.

Vaikea saada nuorelle menemään päähän tuollaista että on muutakin kuin kehonpalvonta, kun jopa täällä vauvapalstalla vähän väliä arvostellaan läskejä ja laihaläskejä ja muita "hirvityksiä"... 

Valitettavasti pelkään että tuollainen riittämättömyyden tunne on nykyajassa äärimmäisen tavallista, ja jopa ihan aikuisilla, jopa yli kolmekymppisillä. Siitä oli hilijattain hesarissakin juttu, jossa hyvännäköiset nuoret ihmiset päivittelivät rumuuttaan: http://www.hs.fi/sunnuntai/a1372478941130 

Ei aikuisen ihmisen kuntosalikustannukset kuulu sinulle mitenkään...

Nuorilla tytöillä on nykyään tommoista, valitettavasti. Hän vaikuttaa masentuneelta. Omaa tytärtäni masennuslääke on auttanut. Tyttö voisi hakeutua terveyskeskukseen. Sieltä saa reseptin tai passituksen eteenpäin.

[quote author="Vierailija" time="17.07.2013 klo 00:23"]

Ei aikuisen ihmisen kuntosalikustannukset kuulu sinulle mitenkään...

[/quote]

ei mutta henkinen tukeminen ja huolehtiminen mielestäni kuuluu, vaikka hän on täysi-ikäinen. Ja mainitsinhan että se kuntosalikortti ei varmasti olekaan se ratkaisu tähän.
AP

Luin tuon HS-jutun ja noilla tytöillä tuntui sen peruteella olevan hyvin lieviä nuo paineet ja terveissä mitoissa. Myös pelkään, että tämä on jotain syömishäiriön alkua. Muilla kokemuksia?

AP

Olen itse 20 ja minulla on aivan samanlaiset tuntemukset kuin tyttärelläsi. Erona on, että vaikka miten treenaan kuin hullu ja söisin hiiren annoksia, en siltikään ole tyytyväinen. Painoni heittelee jopa kymmenellä kilolla sen mukaan onko päällä "hällä väliä" -kausi vai posketon treenikuuri. Pulskempana inhoan itseäni mutta laihana olen onneton, sillä en nauti elämästä nälässä ja kauhean kontrollin alaisena. Koskaan ei ole tyytyväinen ja paineet senkun kasvaa. Vaikka oman pään sisällähän ne ovat.

Yhteiskunta on nykyään hyvin kilpailullinen ja kovia arvoja korostava, ja sen lisäksi netti vielä levittää laajalle erityisen nopeasti tietoutta siitä, mitä kaikkien "pitää" olla. Iso osa ihmisistä sanoo pitävänsä tätä kilpailua hyvänä juttuna, sillä se on hienoa ja kuuluu ajan henkeen. Totuus on kuitenkin se, että kilpailuissa on yksi voittaja, pari mitalisijaa ja jokunen pistesija. Loput ovat häviäjiä.

Itse olen jo vähän vanhempi, mutta koen turhautumista aiheen tiimoilta jatkuvasti. Juoksen joka päivä nopeammin, mutta mitalisijat jäävät haaveeksi.

Näin kovan vaivan hankkiessani kaksi tutkintoa... mutta niitähän on Suomessa joka toisella nuorella aikuisella, kaksinkin kappalein. Ei mitalia.

Opiskeluaikana stressasin kansainvälisen työkokemuksen hankkimisesta ja sainkin sitä parista maasta... mutta tavalla tai toisella kansainvälisiä on suurin osa nuorista. Ei mitalia.

Pikkuipanasta alkanut musiikkiin panostukseni huipentui siihen, että pääsin tuottamaan yhden levyn keskikokoiselle levy-yhtiölle... mutta ei sitä myyty tai soitettu radiossa nimeksikään. Ei mitalia.

Sittemmin työelämässä olen edennyt kivasti... mutta en ole ihan toimitusjohtajatasoa kuitenkaan. Ei mitalia.

Nyt olen yrittänyt keskittyä voittojen ja statuksen jahtaamisen sijasta perheeseen, kavereihin, soittamiseen, tenniksen pelaamiseen ja yleiseen elämästä nauttimiseen. Pikkuhiljaa alkaa helpottaa ja suorittaminen jäädä taka-alalle.

Tytärtäsi en valitettavasti osaa auttaa, mutta toivottavasti pystyt ohjaamaan häntä pois oravanpyörästä. Se nimittäin pysähtyy vasta, kun et enää jaksa juosta.

Tyttärelläsi on hyvin todennäköisesti puhkeamassa jonkinlainen syömishäiriö, johon liittyy masennusta. Hoitamattomana syömishäiriöistä on yleensä hyvin kohtalokkaat seuraukset. 

Varatkaa tyttärelle lääkäriaika, vaikka ihan terveyskeskukseen, jotta hän saa oikeanlaisen lääkityksen ja lähetteen terapiaan. 

Erittäin "normaalia" tänä päivänä, nuoret tytötkin jo tuosta kärsii, eli suosittelen tytölle lääkäriä, ettei tilanne pääsisi kovasti pahenemaan.

Onko paikkakunnallanne vaikka jotain Tyttöjen Taloa, siellä tyttösi voisi käydä ja saisi ehkä uusien ihmisten myötä uusia näkökulmia asioihinsa. Suosittelisin myös pysymään poissa facesta ym. ainakin toistaiseksi, mutta se ei taida olla vaihtoehto...

Ehdotapa tytölle, että lähtee kehitysaputyöhön vähäksi aikaa.

Tekisi hyvää peiliin tuijottamiselle ja avaisi silmiä sille, että maailmassa ja elämässä on muutakin, kuin tämä lähinaapuristo.

Olen ajatellut omien lasten kanssa, että kunhan saavat koulut käytyä niin lähtisivät vähäksi aikaa katsomaan maailmaa, jotain muutakin kuin näitä nurkkia. Ehkä selviäisi se, miksi haluaa tulla isona ja motivaatio sen tavoitteluun.

[quote author="Vierailija" time="17.07.2013 klo 11:44"]

Ehdotapa tytölle, että lähtee kehitysaputyöhön vähäksi aikaa.

Tekisi hyvää peiliin tuijottamiselle ja avaisi silmiä sille, että maailmassa ja elämässä on muutakin, kuin tämä lähinaapuristo.

Olen ajatellut omien lasten kanssa, että kunhan saavat koulut käytyä niin lähtisivät vähäksi aikaa katsomaan maailmaa, jotain muutakin kuin näitä nurkkia. Ehkä selviäisi se, miksi haluaa tulla isona ja motivaatio sen tavoitteluun.

[/quote]

Kehitysaputyö soveltuu erinomaisesti nuorille, joilla ei ole itsetunto-ongelmia. Todennäköisesti suunnitelmasi lähettää omat lapsesi kehitysaputöihin onkin erittäin hieno juttu. 

Jos kuitenkin itsetunto-ongelmia on, poissa kotoa, kaukana vanhemmista ja ystävistä ongelmat vain korostuvat. En siis pidä erityisemmin hyvänä ajatuksena lähettää ap:n tyttären kaltaista nuorta aikuista kehitysaputöihin ennen kuin hänen omat ongelmansa on hoidettu kuntoon. 

Kyllä pitää olla huolissaan. Tämä on valitettavaa nykypäivänä. Media tyrkyttää meille ihanne kuvaa kauniista, hoikista, hyvin menestyvistä ihmisistä. Nämä rikkaat julkkiskaunottaret eivät liho lasta odottaessaan, ja ovat lähes heti synnytettyään entisissä mitoissa. Totuus suomalaisesta naisesta on täysin erilainen. Olemme suurinosa hieman tanakoita, lyhyt säärisiä. Meidät on luotu raskaaseen työhön pellolle, ja selviämään kylmästä talvesta. Kuka tämän käsittää ja ymmärtää sekä sisäistää oikeasti? Itse sairastuin keskivaikeaan masennukseen sekä syömishäiriöön 16-vuotiaana. Pääsin yli noin 20-vuotiaana. Nyt melkein parikymmentä vuotta myöhemmin neljän lapsen jälkeenkin omakuva-käsitykseni on vääristynyt. Kaikki tuttavani kehuvat ja ihmettelevät, kuinka voin olla näin uskomattoman "timmissä" kunnossa neljän lapsen jälkeen, mutta itse näen vain ylimääräisen läskin, mistä pitäisi vielä päästä eroon. Enkä ole mikään teini tai nuori enään, ja käsitän asian teoriatasolla, mutta mielelle ei voi mitään. Syömishäiriön kanssa saa painia tavalla tai toisella koko elämänsä, jos siihen on kerran elämässään sairastunut.

Minulla on yli 40-vuotias tuttu, joka kuulostaa tyttäreltäsi. Ulkonäköpaineet ovat valtavat. Treenaaminen, itsestään kuvien ottaminen ja facebookiin laittaminen, laihuus ja kaiken tekeminen viimeisen huudon mukaan on hänen elämänsisältönsä. En voi käsittää, miten tällainen ihminen pystyy vanhenemaan menettämättä järkeään.

Ap:lle sanoisin, että 19 on tietenkin vielä hyvin nuori ja omakuva hakusessa. Ala kannattaa valita niin, ettei ole kaikenmaailman "trendipellejen" ympäröimä. Ystäväpiirikin muuttuu monipuolisemmaksi, koska eivät KAIKKI ihmiset kuitenkaan treenaa noin kovaa.

Vaikka sellaisia 5-kymppisiäkin on. Tiedän yhden, joka ei mistään muusta puhukaan enää kuin treeneistään. Jotenkin näillä ihmisillä on pakkomielle, eivät vain huomaa sitä itse. Onkohan suomalaisten yleinen piirre kaiken meneminen ihan överiksi?

Nuorten naisten itsetunto-ongelmat vaikuttavat todella yleisiltä. Niitä on suurinpiirtein kaikilla, joillakin tosi pahojakin. Monilla menee todella paljon energiaa oman ulkonäön murehtimiseen. Itse olen onnistunut jättämään tämän vaiheen taakseni pari vuotta sitten, mutta se vaati aika paljon henkistä työtä ja onnistumisen kokemuksia elämässä.

Ulkonäköahdistuksen ruotiminen loputtomiin ei välttämättä auta itse ongelmaan, vaikka ongelmista puhuminen on toki positiivinen asia. Ulkonäön pohtiminen saattaisi helpottaa, jos tytär ohjaisi huomiotaan muualle ja saisi siellä onnistumisen kokemuksia. Ulkonäön miettiminen ja treenaminen ei ole väärin, mutta se ei saa olla elämän koko sisältö, eikä aiheuttaa ahdistusta. Kun tyttäresti saa hyviä kokemuksia muilla elämänaloilla, voi hänen huomionsa kiinnittyä muihinkin asioihin kuin omaan ulkonäköön. Itselläni ainakin itsetunto alkoi parantua roimasti, kun aloin saada onnistumisen kokemuksia opiskelussa, harrastuksissa ja töissä, vaikka ulkonäköni ei muuttunutkaan. Ehkä kyse on siitä, että saa ns. oikeaa ajateltavaa niiden itsetuntopohdiskelujen sijaan. :)

ei se olo kuntosalilkortilla paranisi, koska kuntoilla voi aivan hyvin kotonakin, netistä lyötyy paljon ilmaisia videoita, joissa on hyvä ohjelmia ja liikkeitä kotitreeniin, ei siihen tosiaankaan rahaa tarvitse.

Liikunta kyllä tekisi hyvää masentuneelle, vaikka ulkonäköpaineiden vuoksi pakkoliikkuminen ei järkevää olekaan, kehon muokkaus täydelliseksi kun on niin vaikeaa, että on parempi luovuttaa ennen kuin edes yrittää. Mutta jos saisit puhuttua tyttäresi esim. kanssasi kävelylle, pikkuhiljaa vaikka vähän lenkkeilläkin, tehdä muutama lihaskunto- ja venyttelyliike silloin tällöin, niin mieli voi vähän parantua eikä enää tunne itseään niin laiskaksi ja saamattomaksi. Mutta ajatus ei saa olla, että pitää saada itsensä nopeasti huippukuntoon, silloin vaan lannistuu ja jättää kaiken kesken, sen sijaan pitää tavoitteeksi laitaa, että itsellä olisi hyvä olo sekä kuntoillessa että kuntoilun jälkeen.

Eihän liikunta tietenkään mitään masennusta paranna, mutta ei siitä haittaakaan ole. Ja ehkä tyttäresi ei ole masentunut, tuntee vaan itsensä laiskaksi, saamattomaksi jne. Sellainen olo itsellänikin on usein ollut, ja kun siihen heittäytyy, ei oikein edes saa mitään aikaan, kun itsetunto laskee ja tuntuu paremmalta vaan olla ja rypeä itsesäälissä. Mutta toisaalta, kun vähän saa itseensä liikettä, saa tehtyä jotain, siitä olosta hyppää nopeasti taas normaalitilaan.

[quote author="Vierailija" time="17.07.2013 klo 00:20"]

19v tyttärelläni on valtavat riittämättömyyden tunteet. Hän kokee olevansa ruma, laiska jne.pitäsii treenata niin ja niin kun kaikki kaveritkin tekee ja päivittää niitä facebookiin ja ties minne instagrameihin. kuulemma myös arvostelevat niitäjotka ei ole niin kovia treenaajia ja ihannoi ja muokka vartaloaan. olen yrittänyt sanoa että oikeasti aikuisilla merkitsee enemmän luonne ja käytös kuin mikään kehonplavonta. mutta ei tunnu menevän perille. hän on hyvin ahdistunut, itkee paljon ja on alakuloinen. Meillä ei yksinkertaisesti ole varaa kuntosalikorttiin tällä hetkellä, tosin se nyt ei mielestäni olisi efdes ratkaisu tähän, mutta mainitsenpa vain.

onko tämä normaalia ajallaan menevää kasvuvaihetta vai onko kyse vakavemmista itsetunto-ongelmista?

[/quote]Nykymaailma on kylmempi ja vaativampi kuin sinun aikanasi. Ymmärrän tytärtäsi aika hyvin. Olen itse 30v.

Ei itsetunto korjaannu kuntosalikortilla, ei tissi-implantilla eikä muullakaan ulkoisella konstilla. Toivottavasti elämä opettaa sen verran, että itsetuntokin kohenee.

Lapsen ystäväpiiri vaikuttaa vähän erikoisen pinnalliselta, Olisiko mahdollisuutta saada hänet jollakin tavalla toisiin ympyröihin ja toisenlaisten ihmisten pariin - vaikka sitten kehitysaputyöhön.

Eikö treenata voi muualla kuin kuntosalilla??????????????????????????????????????????????