Täytän kohta 40 ja tuntuu että elämä on ohi

[quote author="Vierailija" time="14.07.2013 klo 11:19"]

Minusta oli ihanaa täyttää 40. Lapset oli tuossa vaiheessa isoja, ei tarvinnut miettiä mitä opiskelisi tai etsiä työpaikkaa, olin aiemmin ollut arka ja mietin liikaa, mitä ihmiset minusta ajattelee. Sitten tajusin, että se on jokaisen oma ongelma, jos minusta ei tykkää, minun tehtäväni ei ole miellyttää muita.

[/quote]

Minusta olisi aivan ihanaa, jos minun ei tarvitsisi miettiä mitä (taas) opiskelisin tai hakea epätoivoisesti työpaikkaa näin 47-vuotiaana. Vaan eipä auta, työmarkkinat kun ovat tämänikäiselle mitä ovat...

Olen 36 ja kyllähän tämä on jo nähty. Lapset nyt 10 ja 9. Olen suht nuori kun lähtevät kotoa. Ei tunnu mikään enää miltään. Just tuli lomareissulta. Enää ei ole kiva tulla edes kotiin. Ei ole ikävä tms. On ihan sama missä aikaansa kuluttaa.

En tarvi mitään. En haaveile talosta tai autosta. Asun rivarissa ja ajan vanhalla autolla, koska ei jaksa kiinnostaa mikään materia. En saa kiksejä mistään. Matkustelen noin kuukauden vuodessa. Sekään ei tunnu miltään vaikka olisin kuinka hienossa hotellissa. Ihan sama. Jos nyt vain saisin elää suht terveenä, olis kiva. Olen eronnut jo vuosia sitten. Miehiä saisi helposti, mutta ei vaan jaksa alkaa olla kenenkään kanssa. Ei jaksa rukata kalenterista aikaa. Olen vaan ja odotan, että elämä menee ohi. Enkä ole masentunut. 

Elämässä tärkeintä on rakkaus. Ei pelkästään romanttinen rakkaus, vaan rakkaus lapsiin, vanhempiin, ystäviin, läheisiin....Rakkaus ja huolenpito. Se avaa ovia muihin tärkeisiin asioihin.

Mun täytyy sanoa että pienten lasten nelikymppiset äidit ovat ihan ulkona kaikesta ja valittavat koko ajan ettei ole omaa aikaa eikä elämää ja niillä joiden lapset on tuossa vaiheessa teinejä menee todella lujaa.

Mitä ulkonäköön tulee niin on todella tärkeää panostaa omaan kuntoon, terveyteen ja hygieniaan. Näillä asioilla on suuri merkitys ulkonäköön nelikymppisenä. Ulkonäöllä on väliä vaikkei olisi kovin pinnallinen.

Olen nyt 46 ja kyllä minustakin elämä on ohi 40 jälkeen. Olen tullut kamalan ruman näköiseksi eikä vaatteillakaan enää saa kaunista. En keksi enää mitää uutta ja innostavaa, mikään ei ole enää kivaa. Mun elämäni on ohi. Yritän epätoivoisesti tehdä niitä asioita mistä nuorena pidin muttei ne enää tunnu miltään. Lapset muuttavat kotoa ihan muutaman vuoden sisällä ja oma mies on tylsääkin tylsempi. Meillä ei edes ole enää mitään puhuttavaa toisillemme.

Kyllä, naisen ei pitäisi elää yli nelikymppiseksi. On se vaan sen jälkeen niin ikävää ja raskasta.

Odota kun täytät 50 v. sitten se vasta ihanaa onkin vaihdevuosien kera. T. Äiti 48v. Voikun saisikin olla 40v.

Tämä on jo klusee, mutta toota: nelkyt on uusi kolkyt.

se ei ole mitään meidän nelikkymppisten "lohduttamsta", vaan jos olet osannut tehdä elämässäsi oikeita ja myös vastuullisia valintoja, on nelikymppisyys mahtavaa!

Lapset ovat jo fiksuja teinejä, yläasteella ja lukiossa hyvissä kouluissa, parisuhde kukoistaa vielä 20 v avioliiton jälkeen, erittäin hyväpalkkaiset, mielenkiintoiset työpaikt, on viihtyisä, tilava koti ja mahtava kesäpaikka, iso vene, laatuautot, ulkomaanmatkoja, harrastuksia, ystäviä ja kukaan ei ole sairas - en ainakaan itse voi pyytää enempää!!!!

Hih, klisee ja totta siis!

Nyt 48v. ymmärrän,  että loppuelämän nauran, mitä väliä rypyistä tai ulkoisesta olemuksesta. Ymmärrän ettei kannata olla naama happamana kuin moni nuorempi on. Ymmärrän keskittyä omaan elämääni, enkä muiden haukkumiseen ja arvosteluun. Mulla nuoret pojat ja ne ei ikinä vaihtaisi rentoa ja huumoritajuista äitiään johonkin toiseen. Elämän sietämättömän keveyden löytää vasta, kun rypyt syntyy. Aika on niin rajallista.

Olin 42, kun menin naimisiin? Olin 43 kun vaihdoin työpaikkaa. Olin 50 kun kouluttauduin uuteen ammattiin, jota teen sivutyönäni mielenkiinnosta alaan. Ikäkriisi oli pahimmillaan 48-50 mutta sen jälkeen helpotti taas. Mun vanhempani olivat aktiivisia yli 80-vuotiaiksi. 

Ai kamala, miten monen elämä keskittyy pelkästään ulkonäköön. Ja sitten kun sen menettää, ei ole jäljellä elämässä mitään. 

Olen älyttömän onnellinen melkein nelikymppinen, nelikymppisen miehen vaimo ja kolmen lapsen äiti. Nautin meidän elämästämme ihan täysillä. Ja ainoa, mikä harmittaa nuoruudessa on se, että olin silloinkin ruma - ihan yhtä ruma kuin nytkin. Mutta se on tehnyt minulle sen palveluksen, että olen ainakin oppinut löytämään elämälleni muutakin sisältöä kuin ulkonäön vaalimisen. Eli tämä ketju pelasti elämäni lopullisesti. Kauneus ei tee onnelliseksi. Siksi minä olen niin monia onnellisempi.

Kannattaa lopettaa se oman navan ympärillä pyöriminen ja oman ruttuturvan peilistä tuijottelu ja ryppyjen laskeminen. Mieti välillä, mitä sinä voisit tehdä jollekin toiselle. Käy ulkoiluttamassa vanhainkodin sänkypotilaita tai lukemassa heille päivän lehteä. Järjestä keräys syöpäosaston lapsille ja käy viemässä lelut, kirjat ja pleikkarit sinne ja katso, miltä tuntuu elämänjano silloin, kun sitä ollaan viemässä pois. Neulo sytomyssyjä iloisin värein ja mieti, kenelle ne menevät ja mikä hänen elämäntilanteensa on. Mene vapaaehtoistyöhön vaikka orankivauvoja hoitamaan tai merikilpikonnia laskemaan kuukaudeksi-pariksi.

Opettele joku uusi asia, joka on riittävän vaikea ja haastava. Mene aikuisten ratsastuskurssille, melontakurssille tai vaikkapa ruumisarkuntekokurssille. Opettele uusi kieli. Käy jossain, jossa et ole koskaan ehtinyt käydä. 

Mieti, mitä haluaisit tehdä, jos sinulle annettaisiin nyt kuukausi elinaikaa. Kirjaa asiat paperille. Ota lista käteen ja ala hommiin.

En itsekään ole täysin vapaa ikäkriiseistä (olen 35), mutta siis elämä = kauneus, miesten ihailu??

Mä olen luojan kiitos onnistunut hankkimaan a) sellaisen koulutuksen ja työn, joka on minulle todella merkityksellistä ja tuo valtavasti sisältöä elämään, ja kokemuksen karttuessa nuo vain lisääntyvät, ja b) ystäviä, joiden kanssa voi tehdä hauskoja asioita toivottavasti vanhuuteen saakka ja harrastuksia, joita voin jatkaa vielä pitkään.

Ja mitä mielekästä nyt voi tehdä vielä vaikka kuinka kauan: matkustelu, taideharrastukset, mahdollisesti taiteen tekeminen (haave), ystävien kanssa hengailu, juhliminen, hyväntekeväisyystyö ym. Kun on tosi raihnainen niin lukeminen, ystävät (no, jos ovat vielä hengissä) ja elokuvat ainakin jäävät vielä.

Siis itsestänikin rupsahtaminen tuntuu pahalta, mutta olen ajatellut, että tuo tunne on omaa henkistä kehittymättämyyttäni, ja että on oikeastaan mielenkiintoinen haaste päästä siitä yli.

[quote author="Vierailija" time="14.07.2013 klo 12:06"]

Mulle alapeukutettiin, mutta kyllä on oikeasti totta se, että elämä alkaa yli viiskymppisenä olla jo eletty. Katson meitä, siis ikäisiäni, aamuisin metrossa. Kulmat kurtussa ollaan töihin menossa. Olemme rumia, meillä on ryppyjä, luomia ja vaikka mitä. Tukka on harventunut ja se sojottaa vaikka mihin suuntaan. Vatsamakkarat röllyää. Puhumattakaan vaatteista, jotka ei sovi yhtään kantajalleen ja vaikka mitä kuoseja on yhdistetty. Sandaaleista sojottaa korppuiset kantapäät ja punaisiksi lakatut kynnet. Olemme rumia, oikeasti! Elämä ON ohi jo, ainakin se kauneus ja seksuaalisuus. Mummous on toinen juttu, siinä meiltä ei odotetakaan muuta kuin paapomista ja pullantuoksua.

[/quote]

48v. ei pidä pitää niistä asioista mistä pidin nuorena. Tulee uusia asioita. Olen taitava puutarhanhoitaja ja kouluttaudun puutarhuriksi. Enpä olisi nuorena tiennyt, että näin tulee käymään. En pidä enää bailaamisesta. Ilmeisesti me joille ulkonäkö ei ole tärkeä niin ollaan onnellisia. Saan poikieni  kautta nauttia nuorten ihmisten tekemisistä ja virrasta olla energisiä. Mun äiti 76v. ja sanoo olevansa mieleltään nuori tyttönen.

Hyvä keskustelu. Itse mietin juuri tänään, kuinka harvoin nykyään innostun mistään vs. nuorempana. Minua ei askarruta ns. rupsahtaminen vaan töissä pysyminen/ pärjääminen, kun nuoremmat tulevat ja vievät paremmat paikat. Kauhistuttaa kuinka lyhyt elämä on. Hyviä ajatuksia täällä. Jokaisesta hetkestä pitäisi pyrkiä nauttimaan eikä juuttua menneeseen.

Muakin ahdistaa, täytän 40 elokuussa. Mutta ahdistaa vähän eri syistä. Mulla kun ei vielä ole eikä ole koskaan ollut miestä eikä lapsia esimerkiksi. Tutkintonikin jätin aikoinaan kesken - onnekski siitä huolimatta olen alan töissä, mutta jos saan potkut, uuden saman alan paikan löytäminen lienee mahdotonta. Omistusasuntoakaan ei ole eikä mitään omaisuutta. 

Minä oikeastaan jatkan loputonta opiskelijaelämää, johon ainoan lohdutuksen tuo siideri, jota kieltämättä nykyisin juon liikaa. Ei vaan jaksa tätä tyhjyyttä muuten.

Joillakin mielekäs aikuiselämä tuntuu päättyvän ennenkuin se edes alkaa, jotkut tuntevat merkityksettömyyttä, tyhjyyttä ja innostumattomuutta jo kaksikymppisenäkin. En usko, että se on pelkästään iästä kiinni oleva asia, vaan liittyy muutenkin persoonallisuuteen ja mielen joustavuuteen. Ikä ja siihen liittyvät hankaluudet (esim. mahdollisesti työmarkkinoilla, sairaudet jne.) ja ajan kulumiseen liittyvä haikeus, se että esim. tajuaa että se hedelmällinen, lastentekoaika on jo ohitse, vaikuttaa varmasti jollain tapaa jokaisen naisen elämään, joillekin se voi olla isokin kriisi, joillakin taas on keinoja hyväksyä nämä osaksi elämäänsä. 

Onpa outoa... Itse pian 40v ja kaikki hyvin. Lapset ovat pieniä, mies on ihana ja seksikäs ja koti on kaunis. Emme olleet ihan nuoria tavatessamme, joten olemme eläneet myös omaa elämää, nähneet maailmaa yms. En voisi olla onnellisempi ja pelottaa vain, että tapahtuu jotain, siis onnettomuus, sairaus tms mikä vie tämän onnen.

Jos olet noin onneton, se ei johdu iästäsi vaan asenteestasi ja vääristä valinnoistasi.

Kirjoittelin aiemminkin... Olen tehnyt uusia juttua. Rempannut, rakentanut, ajanut moottoripyöräkortin, alkanut harrastaa eri urheilumuotoja. Ihan vaan siksi, että olisi jotain kivaa. Silti mikään ei jaksa kiinnostaa. Ainoa, mitä koskaan halusin, oli perhe. Minulla on lapset, mutta olen eronnut aikoja sitten. Enää e voi sitä perhettä saada. uusperhehässäkät eivät kuulu haaveisiini, päinvastoin. Niinpä tässä vain elän. Pahemmaksihan tämä muuttuu, kun lapset muuttavat pois. Sitte ei ole sitäkään ainoaa iloa. Ihan kaiken olen jo tehnyt, minkä halusin. Jos minulla olisi kuukausi elinaikaa, paperi olisi tyhjä. En minä tarvitse enää yhtään mitään, en halua mitään. 

[quote author="Vierailija" time="14.07.2013 klo 22:48"]

Kirjoittelin aiemminkin... Olen tehnyt uusia juttua. Rempannut, rakentanut, ajanut moottoripyöräkortin, alkanut harrastaa eri urheilumuotoja. Ihan vaan siksi, että olisi jotain kivaa. Silti mikään ei jaksa kiinnostaa. Ainoa, mitä koskaan halusin, oli perhe. Minulla on lapset, mutta olen eronnut aikoja sitten. Enää e voi sitä perhettä saada. uusperhehässäkät eivät kuulu haaveisiini, päinvastoin. Niinpä tässä vain elän. Pahemmaksihan tämä muuttuu, kun lapset muuttavat pois. Sitte ei ole sitäkään ainoaa iloa. Ihan kaiken olen jo tehnyt, minkä halusin. Jos minulla olisi kuukausi elinaikaa, paperi olisi tyhjä. En minä tarvitse enää yhtään mitään, en halua mitään. 

[/quote]

No mene päättämään jo nuo kurjat päiväsi sitten, hopi hopi. Ei tuolla asenteella kannata elää, pelkkää kidutustahan tuo sinun elämäsi on.