Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
En taida rakastaa enää miestäni :-(
09.07.2013 |
Vaikka olen yrittänyt aivan kaikkeni että tästä suhteesta ei katoaisi kaikki kipinä, niin nyt olen lopen uupunut. Olen niin loppu, että itkin eilen työpaikan vessassa. Jotenkin kaikki vain purkautui juuri silloin.
En tajua miksi tämä ei voi toimia. Miestä vaan ei enää liikuta mikään. Hänen aikansa kuluu työasioiden ja harrastusten parissa, ja minä en ole koskaan ollut osa tätä maailmaa. Hänellä ei ole minulle mitään sanottavaa. Kaikki keskustelumme on yleensä minun vetämääni, ja kun valitan siitä ettei mies koskaan puhu mitään, hän sanoo turhautuneena että ei vaan ole mitään asiaa. Olemme liian erilaisia, en ymmärtäisi hänen juttujaan.
Mielestäni hän ei yritä ollenkaan. Hän loukkaa minua tahtomattaankin, esimerkiksi kun kysyin tunteeko hän minua kohtaan vielä yhtä voimakkaasti kuin suhteen alussa, niin hän tokaisi että ei tietenkään. Joo, ymmärrän että tunteet kehittyvät vuosien kuluessa, mutta tuo vastaus toi minulle kyyneleet silmiin. Kuitenkin kuulemma rakastaa.
Pelkään sitä miten vihreältä ruoho on alkanut aidan toisella puolella näyttämään. En tietenkään aio pettää miestä, mutta sydämeni läikähtää jopa säälittävän paljon, jos vaikka joku työkaveri tai muu tuttu miespuolinen oikeasti haluaa keskustella kanssani jostain, ja ilmaisee jotenkin pitävänsä minua fiksuna, hauskana tai mielenkiintoisena.
Olen nykyään surullinen lähes koko ajan. En enää luota miehen "rakastan sinua" -lausahduksiin, koska lähes aina jos kysyn onko hän onnellinen, hän miettii että onko. Toteaa usein että ei parisuhde voi olla pelkkää riidatonta onnea koko ajan. Totta tuokin, mutta pelkään oikeasti tulevaisuutta tämän miehen kanssa. Haluanko oikeasti lapsia ihmisen kanssa, joka ei innostu mistään, joka ei arvosta minun vahvuuksiani, jolla ei itsellä ole mielipidettä juuri mistään eikä koskaan mitään sanottavaa? Ja millainen olisi vanhuus tämän miehen kanssa?
Sanomattakin on kai selvää että sydämeni on pirstaleina. Olen melkein 30 enkä haluaisi enää lähteä sinkkumarkkinoille. Mutta huonoltahan tämä kuulostaa nyt kun luen läpi sitä mitä itse kirjoitin. Rakastaakohan kumpikaan meistä enää oikeasti. Ei ole turvallinen olo. Silti toivon että tämä olisi vain jokin kriisi.
Kommentit (19)
Tämähän on tosi hyvä keskustelu vaikeasta asiasta, johon ei ole ainoita oikeita vastauksia. Olen tullut siihen tulokseen, että minulle riittää, että mies edes kuuntelee ja vaikuttaa joskus kiinnostuneen oloiselta hauskoista jutuistani. Muun huomion voi sitten osoittaa vaikka kahvia keittämällä (sekin pyynnöstä). En kylläkään väitä, ettei muualta tuleva mittavampi huomio hivelisi itsekeskeistä egoani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehellesi voi hyvinkin riittää jopa pysyvästi tuollainen suhde. Monelle miehelle riittää. Siis se että on yhteinen koti jonne mennä, seksiä välillä, siis jonkinlainen kotipesä jossa on se oma nainen, vaikka elämän sisältö tuleekin muualta kuten työstä, harrastuksista ja kavereista.
Jos sinä ap kuitenkin kaipaat henkisesti syvempää suhdetta, eikä sinulle riitä että siinä se mies vaan on ja on sinulle peruskohtelias, niin en kyllä veikkaisi kovin onnellista tulevaisuutta teille. Mies ei välttämättä kaipaa ollenkaan sitä mitä sinä, eikä siksi hänellä ole siihen halua, tai jopa ei pysty siihen. Ja sinä tulet aina vaan onnettomammaksi kun et saa sitä henkistä vastakaikua mitä kaipaat.
Tosin ON mahdollista sekin että sopeudut että noin on asia ja etsit ystävistäsi keskusteluseuran - vanhaan aikaan kun eroaminen ei ollut tavallista, monet avioliitot oli sellaisia että toisessa oli moniakin turhauttavia piirteitä mutta niihin oli sopeuduttu kuin luonnon lakiin, ja sopeutumisen kautta elämä oli ihan siedettävää. Mutta nykyään ei ole pakko sopeutua jos ei halua. Melkein 30 on vielä nuori, ja kaikki mahdollisuudet edessä.
[quote author="Vierailija" time="09.07.2013 klo 12:09"]
Miehellesi voi hyvinkin riittää jopa pysyvästi tuollainen suhde. Monelle miehelle riittää. Siis se että on yhteinen koti jonne mennä, seksiä välillä, siis jonkinlainen kotipesä jossa on se oma nainen, vaikka elämän sisältö tuleekin muualta kuten työstä, harrastuksista ja kavereista.
Jos sinä ap kuitenkin kaipaat henkisesti syvempää suhdetta, eikä sinulle riitä että siinä se mies vaan on ja on sinulle peruskohtelias, niin en kyllä veikkaisi kovin onnellista tulevaisuutta teille. Mies ei välttämättä kaipaa ollenkaan sitä mitä sinä, eikä siksi hänellä ole siihen halua, tai jopa ei pysty siihen. Ja sinä tulet aina vaan onnettomammaksi kun et saa sitä henkistä vastakaikua mitä kaipaat.
Tosin ON mahdollista sekin että sopeudut että noin on asia ja etsit ystävistäsi keskusteluseuran - vanhaan aikaan kun eroaminen ei ollut tavallista, monet avioliitot oli sellaisia että toisessa oli moniakin turhauttavia piirteitä mutta niihin oli sopeuduttu kuin luonnon lakiin, ja sopeutumisen kautta elämä oli ihan siedettävää. Mutta nykyään ei ole pakko sopeutua jos ei halua. Melkein 30 on vielä nuori, ja kaikki mahdollisuudet edessä.
[/quote]
En haluaisi kuvitella että se mies, joka oli maailman romanttisin ja syvällisin ja olisi seurannut minua vaikka maailman ääriin, voisi oikeasti tyytyä niin vähään :'( Minulla on tavallaan huijattu olo, mies oli alussa ihan erilainen! En minäkään tietenkään ole syytön. Miehen sulkeutuminen ja keskustelun puute tekee minusta hirveän kireän, ja saatan sitten räjähtää ihan yllättäen. Itsellenikin tuli kyllä yllätyksenä se, että purskahdin itkuun kesken työpäivän...
Ap
[quote author="Vierailija" time="09.07.2013 klo 12:18"]
En haluaisi kuvitella että se mies, joka oli maailman romanttisin ja syvällisin ja olisi seurannut minua vaikka maailman ääriin, voisi oikeasti tyytyä niin vähään :'( Minulla on tavallaan huijattu olo, mies oli alussa ihan erilainen! En minäkään tietenkään ole syytön. Miehen sulkeutuminen ja keskustelun puute tekee minusta hirveän kireän, ja saatan sitten räjähtää ihan yllättäen. Itsellenikin tuli kyllä yllätyksenä se, että purskahdin itkuun kesken työpäivän...
Ap
[/quote]
On muuten varsin tavallinen kuvio varsinkin miehiltä, että kun suhde arkistuu, eikä enää ole sitä ensirakkauden huumaa ja suhde on vakiintunut muutenkin joten toista ei "tarvitse" hurmata ja valloittaa, niin siitä suhteesta tulee sitten TOSI arkinen.
Monelle miehellä kun on sellainen kuva, että se vakiparisuhdearki on ja sen kuuluukin olla sitä vaan että nukutaan samassa sängyssä, sekstaillaan välillä, syödään yhdessä, ja sitten molemmat elää miten elää. Moni ei kaipaa yhtään mitään muuta, ja heistä tuntuu jopa ahdistavalta jos nainen alkaa vaatia jotain tunnepuolta enemmän, kun he itse ovat ihan tyytyväisiä, jopa onnellisia.
Muistan itse lapsuudestani kun vanhempani keskustelivat tästä. Meillä isä on aina ollut sulkeutunut, hiljainen ja hyvin rationaalinen mies, ja äiti taas puhelias ja tunteellinen. Lukemattomat kerrat kuuntelin sängyssäni kun äiti itkuisella äänellä puhui, kuinka parisuhteessa täytyisi PUHUA, ja isä ihan vilpittomästi ihmetteli, että sano sitten MISTÄ täytyisi puhua, minä ainakin olen ihan onnellinen enkä tiedä mistä pitäisi puhua. Keskustelut päättyivät usein siihen että äiti meni "hysteerikseksi" ja isä lähti kävelylle kun ei jaksanut moista "ämmämäistä turhan vollotusta". Jännä kyllä, tuo vaihe kesti vain muutaman vuoden heillä ja nyt on olleet jo 40 vuotta naimisissa ja ovat tietääkseni olleet ihan onnellisiakin, kunhan tuosta kriisistä pääsivät.
Voi, tämähän on aivan kuin minun tekstiäni. Alun kahden vuoden rakastumisen jälkeen en ole saanut enää jotenkin kosketusta mieheeni. Esimerkiksi kun odotin ensimmäistä yhteistä lastamme, olisin halunut jakaa niitä tunteita, mutta mies ei vain yksinkertaisesti ollut lainkaan kiinnostunut. Ja sitä se on nyt ollut siitä lähtien, yhdesä on oltu 21 vuotta. Ja kun sitten vielä olen lapsien myötä todenneut ettei miehelläni ole kykyä käsitellä ristiriitaisia tunteita, joita lasten myötä vääjäämättä tulee, niin olen kovasti katunut, että miksi tein lapset tuollaisen miehen kanssa. Arki sujuu, mutta se kumppanuus ja ystävyys puuttuu täysin. En kuitenkaan halua lapsilleni eroa oman onneni tähden, joten tässä nyt sinitellään kunnes lapset on isoja. Tai jos ihme tapahtuisi ja joku sielunkumppani tulisi vastaan, niin kyllä ottaisin eron.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on parempi huomata nyt että loppuelämä on menossa pieleen väärän ihmisen kanssa!
Älä ainakaan lapsia ala tekemään tuollaisen miehen kanssa vain sen takia että nyt alkas olla aika.
Olet vasta 30 v, ei muuta ku jätä mies ja ala katsomaan uutta. On niitä miehiä jotka huomioi naisen ja osaavat keskustella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="09.07.2013 klo 12:46"]
Se on parempi huomata nyt että loppuelämä on menossa pieleen väärän ihmisen kanssa!
Älä ainakaan lapsia ala tekemään tuollaisen miehen kanssa vain sen takia että nyt alkas olla aika.
[/quote]
Just näin! Tässä olennainen.
[quote author="Vierailija" time="09.07.2013 klo 12:51"]
Olet vasta 30 v, ei muuta ku jätä mies ja ala katsomaan uutta. On niitä miehiä jotka huomioi naisen ja osaavat keskustella.
[/quote]
Mutta mistä niitä löytää, ja mistä tietää etteivät muutu samanlaisiksi kuin nykyinen mieheni on :-( Jos voisin olla vakuuttunut siitä että löydän vielä onnen jostain muualta, niin varmasti eroaisin. Mutta ei siitä voi olla koskaan varma, eikä suhteessamme ole ulkopuolisten silmin mitään vikaa. Eipä se ulospäin näykään että olen henkisesti yksin...
Välillä tuntuu että olisi jopa helpompi jos ongelmana olisi jokin juomisen, pelaamisen tai tietokoneriippuvuuden tapainen ongelma, joille voisi oikeasti tehdä jotain.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="09.07.2013 klo 12:59"]
[quote author="Vierailija" time="09.07.2013 klo 12:51"]
Olet vasta 30 v, ei muuta ku jätä mies ja ala katsomaan uutta. On niitä miehiä jotka huomioi naisen ja osaavat keskustella.
[/quote]
Mutta mistä niitä löytää, ja mistä tietää etteivät muutu samanlaisiksi kuin nykyinen mieheni on :-( Jos voisin olla vakuuttunut siitä että löydän vielä onnen jostain muualta, niin varmasti eroaisin. Mutta ei siitä voi olla koskaan varma, eikä suhteessamme ole ulkopuolisten silmin mitään vikaa. Eipä se ulospäin näykään että olen henkisesti yksin...
Välillä tuntuu että olisi jopa helpompi jos ongelmana olisi jokin juomisen, pelaamisen tai tietokoneriippuvuuden tapainen ongelma, joille voisi oikeasti tehdä jotain.
Ap
[/quote]
Olet ihan oikeassa siinä, ettet voi olla varma löydätkö koskaan parempaa. Ei kaikki löydä, se on ihan fakta.
Mutta siinä vaiheessa kun koet, että olisit mieluummin yksinkin kuin siinä suhteessa, sitten olet valmis lähtemään. Tällä hetkellä ilmeisesti vielä saat jotain siitä suhteesta, koska katsot sen paremmaksi kuin yksinolon.
Olisi kiva kuulla onko muilla ollut samanlaisia tunteita suhteessa, ja onko tilanne koskaan päättynyt hyvin?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="09.07.2013 klo 13:37"]
[quote author="Vierailija" time="09.07.2013 klo 12:59"]
[quote author="Vierailija" time="09.07.2013 klo 12:51"]
Olet vasta 30 v, ei muuta ku jätä mies ja ala katsomaan uutta. On niitä miehiä jotka huomioi naisen ja osaavat keskustella.
[/quote]
Mutta mistä niitä löytää, ja mistä tietää etteivät muutu samanlaisiksi kuin nykyinen mieheni on :-( Jos voisin olla vakuuttunut siitä että löydän vielä onnen jostain muualta, niin varmasti eroaisin. Mutta ei siitä voi olla koskaan varma, eikä suhteessamme ole ulkopuolisten silmin mitään vikaa. Eipä se ulospäin näykään että olen henkisesti yksin...
Välillä tuntuu että olisi jopa helpompi jos ongelmana olisi jokin juomisen, pelaamisen tai tietokoneriippuvuuden tapainen ongelma, joille voisi oikeasti tehdä jotain.
Ap
[/quote]
Olet ihan oikeassa siinä, ettet voi olla varma löydätkö koskaan parempaa. Ei kaikki löydä, se on ihan fakta.
Mutta siinä vaiheessa kun koet, että olisit mieluummin yksinkin kuin siinä suhteessa, sitten olet valmis lähtemään. Tällä hetkellä ilmeisesti vielä saat jotain siitä suhteesta, koska katsot sen paremmaksi kuin yksinolon.
[/quote]
Tottumus on yksi todella tärkeä tekijä. Kuulostaa pahalta, mutta kai jokaisessa pitkässä suhteessa on mukana tottumusta? Meillä on rutiinimme, arki rullaa. Mies on teoriassa oikein hyvä puoliso, ei koskaan edes suutu minulle vaikka syytä joskus olisi. Mutta voi sekin johtua siitä ettei hän vain sen kummemmin piittaa minusta...
Se on todella ikävää, että mies ei piittaa. Mielestäni olen oikeanlaisessa seurassa rento, ihan huumorintajuinenkin ja minulla on mielipiteitä. Kuuntelen myös erittäin mielelläni muiden ajatuksia. Antaisin mitä vain, jos mieheni jonain päivänä alkaisi vain avoimesti puhua minulle ihan mistä tahansa! Niin että saisin kuunnella ja kommentoida, ja tavallaan tutustua hänen maailmaansa paremmin. Nykyisellään hän pitää ihan kaiken sisällään.
Ap
Meillä sama tilanne, mutta toisinpäin. Minä, nainen, olen se, joka ei jaksa eikä halua puhua. Mä en ymmärrä, miksi asioista täytyy aina niin valtavasti keskustella ja miksi jatkuvasti pitää pohtia suhteen tilaa ja omia tunteita. Mua välillä kypsyttää ihan totaalisesti, kun mies haluaa kaikesta jutella ja kaikki selvitellä.
Mä ennemmin istun sohvalle lukemaan kirjaa kuin keskustelemaan. Mun mies on aika hyvin jo tottunut tähän, mutta edelleen se siitä jaksaa riidan keskellä mainita. "Yksin saa riidelläkin, kun sä et mistään puhu!" Miehen vakiolauseita.
Mun mielestä riitely ja asioiden puiminen (oli se asia mikä tahansa) on vaan ihan turhaa ajan haaskausta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="09.07.2013 klo 14:09"]
Meillä sama tilanne, mutta toisinpäin. Minä, nainen, olen se, joka ei jaksa eikä halua puhua. Mä en ymmärrä, miksi asioista täytyy aina niin valtavasti keskustella ja miksi jatkuvasti pitää pohtia suhteen tilaa ja omia tunteita. Mua välillä kypsyttää ihan totaalisesti, kun mies haluaa kaikesta jutella ja kaikki selvitellä.
Mä ennemmin istun sohvalle lukemaan kirjaa kuin keskustelemaan. Mun mies on aika hyvin jo tottunut tähän, mutta edelleen se siitä jaksaa riidan keskellä mainita. "Yksin saa riidelläkin, kun sä et mistään puhu!" Miehen vakiolauseita.
Mun mielestä riitely ja asioiden puiminen (oli se asia mikä tahansa) on vaan ihan turhaa ajan haaskausta.
[/quote]
Sama meillä muuten. Mies on tunteistaan puhuja, minä en. Oli siitä aikoinaan kova kriisikin, ja mies juuri syytti etten välitä, koska en puhu jne. Mutta se meni ohi ja nyt ollaan jo taas hyväksytty toisemme sellaisena kuin ollaan.
[quote author="Vierailija" time="09.07.2013 klo 14:09"]
Meillä sama tilanne, mutta toisinpäin. Minä, nainen, olen se, joka ei jaksa eikä halua puhua. Mä en ymmärrä, miksi asioista täytyy aina niin valtavasti keskustella ja miksi jatkuvasti pitää pohtia suhteen tilaa ja omia tunteita. Mua välillä kypsyttää ihan totaalisesti, kun mies haluaa kaikesta jutella ja kaikki selvitellä.
Mä ennemmin istun sohvalle lukemaan kirjaa kuin keskustelemaan. Mun mies on aika hyvin jo tottunut tähän, mutta edelleen se siitä jaksaa riidan keskellä mainita. "Yksin saa riidelläkin, kun sä et mistään puhu!" Miehen vakiolauseita.
Mun mielestä riitely ja asioiden puiminen (oli se asia mikä tahansa) on vaan ihan turhaa ajan haaskausta.
[/quote]
Kyse ei ole vain siitä että mies ei puhu tunteista, vaan hän ei haluaisi puhua mistään. Häntä ei kiinnosta minun jutustelut, eikä minulle tarvitse puhua koskaan mitään. Seurauksena tunnen, etten oikein edes tunne koko miestä. En minä tiedä mitä mieltä hän on eri asioista, millaisia asioita hän pohdiskelee (jos pohdiskelee) jne.
Ap
[quote author="Vierailija" time="09.07.2013 klo 14:20"]
[quote author="Vierailija" time="09.07.2013 klo 14:09"]
Meillä sama tilanne, mutta toisinpäin. Minä, nainen, olen se, joka ei jaksa eikä halua puhua. Mä en ymmärrä, miksi asioista täytyy aina niin valtavasti keskustella ja miksi jatkuvasti pitää pohtia suhteen tilaa ja omia tunteita. Mua välillä kypsyttää ihan totaalisesti, kun mies haluaa kaikesta jutella ja kaikki selvitellä.
Mä ennemmin istun sohvalle lukemaan kirjaa kuin keskustelemaan. Mun mies on aika hyvin jo tottunut tähän, mutta edelleen se siitä jaksaa riidan keskellä mainita. "Yksin saa riidelläkin, kun sä et mistään puhu!" Miehen vakiolauseita.
Mun mielestä riitely ja asioiden puiminen (oli se asia mikä tahansa) on vaan ihan turhaa ajan haaskausta.
[/quote]
Kyse ei ole vain siitä että mies ei puhu tunteista, vaan hän ei haluaisi puhua mistään. Häntä ei kiinnosta minun jutustelut, eikä minulle tarvitse puhua koskaan mitään. Seurauksena tunnen, etten oikein edes tunne koko miestä. En minä tiedä mitä mieltä hän on eri asioista, millaisia asioita hän pohdiskelee (jos pohdiskelee) jne.
Ap
[/quote]
En tarkoittanut pelkästään tunteista puhumista.
Ei me kaikki vaan osata tai haluta keskustella asioista. ihmiseen voi tutustua monella eri tavallakin kuin vain keskustelemalla. Esim. käytännön kautta. Niin minunkin mies on "joutunut" tekemään. On monia asioita joita vain pyörittelen omassa päässäni kertomatta miehelle. Ja sitten jos/kun kerron, niin kerron ne vähän kuin ohimennen tai jonkin asian lomassa nopeasti. En jaksa jäädä jutustelemaan siitä. Ei se kuitenkaan tarkoita, etten välittäisi ja rakastaisi miestäni.
[quote author="Vierailija" time="09.07.2013 klo 12:35"]
Voi, tämähän on aivan kuin minun tekstiäni. Alun kahden vuoden rakastumisen jälkeen en ole saanut enää jotenkin kosketusta mieheeni. Esimerkiksi kun odotin ensimmäistä yhteistä lastamme, olisin halunut jakaa niitä tunteita, mutta mies ei vain yksinkertaisesti ollut lainkaan kiinnostunut. Ja sitä se on nyt ollut siitä lähtien, yhdesä on oltu 21 vuotta. Ja kun sitten vielä olen lapsien myötä todenneut ettei miehelläni ole kykyä käsitellä ristiriitaisia tunteita, joita lasten myötä vääjäämättä tulee, niin olen kovasti katunut, että miksi tein lapset tuollaisen miehen kanssa. Arki sujuu, mutta se kumppanuus ja ystävyys puuttuu täysin. En kuitenkaan halua lapsilleni eroa oman onneni tähden, joten tässä nyt sinitellään kunnes lapset on isoja. Tai jos ihme tapahtuisi ja joku sielunkumppani tulisi vastaan, niin kyllä ottaisin eron.
[/quote]
Sama täällä, pitkä suhde takana, päällisin puolin kaikki hyvin, mutta sisältä kuollutta. Yksi lapsi, mutta en haluaisi rikkoa perhettä. Kuitenkin koko ajan pohdin, ajattelisinko itseäni ja mahdollisuutta uuteen onneen uuden ihmisen kanssa vai ajattelenko lapsen elämää. Miehelle keskustelut on jonkinlaista peliä, hän arvailee ja heittelee mitä sattuu mieleen tulemaan, hetken päästä saattaa sanoa täysin vastakkaista. En luota hänen sanoihinsa. Suhteen aikana on ollut vaikeita asioita, keskenmenoja ja työttömyyttä ym. surua. Itse haluaisin jakaa niitä puhumalla, miehellä ei ole oikein mitään sanottavaa. Oon pahoillani tai kyllä se harmittaa, hän voi sanoa, mutta ei paljon muuta.
Eikö teille naisille ikinä riitä? Sinkkuna ja suhteiden alussa miehet ovat juosseet perässänne ja olette saaneet kokea itsenne iki-ihaniksi prinsessoiksi ihan riittävästi. Nyt kun tältä jalustalta pitäisi laskeutua tasa-arvoiseen kahden ihmisen väliseen yhteiselämään, niin eipä onnistu.
Kuvaavasti tässäkin tarinassa pimpinhimoinen työkaveri sanoo jonkun limaisen haluun sua -lausahduksen, joka hivelee itsekeskeistä egoa ja saa värkin kosteaksi. Ihan sama kuka mies, kunhan se haluu just mua! Vahva ja itsenäinen nainen... näkisipä sellaisen muuallakin kuin feministien pamfleteissa.
Mitä jos etsisitte onnellisuutta itsestänne ja ympäröivästä elämästä, ettekä pelkästään miehiltä saamanne huomion määrää mittaamalla?
Alue: Aihe vapaa
[quote author="Vierailija" time="09.07.2013 klo 14:40"]
[quote author="Vierailija" time="09.07.2013 klo 12:35"]
Voi, tämähän on aivan kuin minun tekstiäni. Alun kahden vuoden rakastumisen jälkeen en ole saanut enää jotenkin kosketusta mieheeni. Esimerkiksi kun odotin ensimmäistä yhteistä lastamme, olisin halunut jakaa niitä tunteita, mutta mies ei vain yksinkertaisesti ollut lainkaan kiinnostunut. Ja sitä se on nyt ollut siitä lähtien, yhdesä on oltu 21 vuotta. Ja kun sitten vielä olen lapsien myötä todenneut ettei miehelläni ole kykyä käsitellä ristiriitaisia tunteita, joita lasten myötä vääjäämättä tulee, niin olen kovasti katunut, että miksi tein lapset tuollaisen miehen kanssa. Arki sujuu, mutta se kumppanuus ja ystävyys puuttuu täysin. En kuitenkaan halua lapsilleni eroa oman onneni tähden, joten tässä nyt sinitellään kunnes lapset on isoja. Tai jos ihme tapahtuisi ja joku sielunkumppani tulisi vastaan, niin kyllä ottaisin eron.
[/quote]
Sama täällä, pitkä suhde takana, päällisin puolin kaikki hyvin, mutta sisältä kuollutta. Yksi lapsi, mutta en haluaisi rikkoa perhettä. Kuitenkin koko ajan pohdin, ajattelisinko itseäni ja mahdollisuutta uuteen onneen uuden ihmisen kanssa vai ajattelenko lapsen elämää. Miehelle keskustelut on jonkinlaista peliä, hän arvailee ja heittelee mitä sattuu mieleen tulemaan, hetken päästä saattaa sanoa täysin vastakkaista. En luota hänen sanoihinsa. Suhteen aikana on ollut vaikeita asioita, keskenmenoja ja työttömyyttä ym. surua. Itse haluaisin jakaa niitä puhumalla, miehellä ei ole oikein mitään sanottavaa. Oon pahoillani tai kyllä se harmittaa, hän voi sanoa, mutta ei paljon muuta.
[/quote]
Ihan niinku oisin ite kirjoittanut tämän..