Surun kohtaaminen
Menetin isäni kaksi vuotta sitten hänen sairastettuaan kolme kuukautta. En ole varmaan vieläkään toipunut menetyksestä; vai voiko siitä koskaan toipuakaan.
Läheinen sukulainen on tällä hetkellä elämänsä illassa. Hänen perheensä on minulle läheinen lapsuuden ajoilta. Olen hirvittävän ahdistunut tilanteesta: unettomuutta yms. Myös ystäväni menetti keväällä äitinsä, mutta silloin suruni pysyi ns. asiallisissa mittasuhteissa.
Kysynkin, miten teillä, suuren surun läpikäyneet: palautuvatko menneet tuskat, olotilat aina mieleenne, kun joudutte vastaavaan tilanteeseen?
Mietin, jäikö minulta käsittelemättömiä asioita sielun syövereihin, koska reaktioni ovat näin voimakkaat. Tiedän kyllä, että isän menettämisen jälkeen jouduin paljon nielemään itkua ja sinnittelemään leikki-ikäisen poikani vuoksi.
Olen kiitollinen mahdollisista vastauksista.
Kommentit (6)
Minun isäni äkillisestä kuolemasta on pian 10 kuukautta aikaa, ja tuntuu että se on todella lyhyt aika surutyössä.
Itse olen ainakin vielä siinä ahdistus-vaiheessa eli jokainen uusi surun aihe aiheuttaa ahdistumisen ja isäni tapaus nousee mieleen elävänä.
Minä löysin isäni kuolleena asunnostaan, ja ensin oli epävarmaa, onko kuolema toisen ihmisen aiheuttama=isä makasi verilammikossa ja pöydällä oli veitsi. Tämä aiheutti minulle suurimman ahdistuksen.
Isän poismenon jälkeen on ollut vielä 2 läheisen ihmisen menetystä, ja molemmilla kerroilla vanhakin suru on tullut uudelleen esiin- jos se nyt on vielä koskaan pohjalle painunutkaan.
Avainasia onkin kai se, miten ahdistukseen suhtautuu-kärsiikö vain vai hakeeko apua.
Olen itse löytänyt ulkopuolisen avun turvin ihan kohtalaiset keinot hallita ahdistustani- suru sitävastoin ei katoa koskaan.
Mieheni kun kuoli työtapaturmassa v. 2002, niin sen jälkeen itku tuli silmään jokaisen lehti jutun kohdalla, missä luin jonkun kuolleen yllättäen. Jollain lailla samaistuin lehtijuttujen vainajien läheisten rooliin ja suruun. Jossain vaiheessa, en nyt osaa sanoa milloin, tuo jäi pois, ehkä lopetin lehtijuttujen lukemisen, en muista. Mutta nykyään samaistumista ei enää tapahdu.
Nykyään olen naimisissa uuden miehen kanssa ja meillä on perhettäkin. Edelleen huomaan pelkääväni, että miehelleni sattuu jotain kamalaa töissä, ja kehoitankin häntä erityiseen varovaisuuteen, ettei mitään " vahinkoja" sattuisi.
Asia tuli uudestaan pintaan kun tulin itse äidiksi 35-vuotiaana. Nyt 4 vuotta myöhemmin olen puhunut paljon äidistäni ja hänen sairaudestaan varsinkin esikoiselle joka haluaa tietää kaikesta kaiken.
Talvella äidin kuolemasta tulee 20 vuotta. Ajoittain murehdin isäni kuolemaa joka sekin on edessä joskus mutta ei kuitenkaan ole nyt mitenkään odotettavissa, ainakaan sairauden takia.
Nyt tietenkin surettaa eniten se, että omat lapseni eivät tapaa koskaan äidinäitiään.
Toisen ihmisen surua on vaikea OIKEASTI ymmärtää. Kun äitini kuoli, koin loukkaavana sen että lohduttavat sukulaiset sanoivat " kyllä me tiedämme miltä sinusta tuntuu" . En koskaan sano niin jos toisella on surua. Kuuntelen ja kannustan puhumaan mutta en mitenkään väitä ymmärtäväni toisen surua. Sitä pitää vain kunnioittaa. Suru pitää surra, ja sille pitää antaa aikansa. Mutta etukäteen ei tietenkään pitäisi murehtia... Mutta eiköhän meistä jokainen sitä kuitenkin tee: " miten lapset pärjäävät jos minulle tapahtuu jotakin...mitä jos mieheni kuolee..."
Valokuvat ovat vielä arka paikka ja se, jos isäni alkaa muistella elämäänsä äitini kanssa. (olivat naimisissa 32 vuotta, onnellisina)
ainakin minulle. Menetin isäni aika yllättäen reilu kuukausi sitten. Samalla surin uudelleen siskoni poikaa joka kuoli onnettomuudessa vajaa vuosi sitten. Totesin että se suru on aivan kesken,en ole uskaltanut surra sitä loppuun.tuntuu ettei voimat riitä siihen. Nyt suren molempia läheisiäni yhtäaikaa. Heti kun ajattelenkin asiaa,nousee kyyneleet silmiin. En tiedä kauanko pohjaton suru kestää mutta arvelisin että aika kauan. Suru pitäisi pysytä suremaan rauhassa loppuun ennenkun tuska helpottaa.
Voimia kaikille läheisensä menettäneille. Ette ole yksin. me saman kokeneet olemme ajatuksissa mukana.
Isäni kuoli jo 19 vuotta sitten, äitini kolme vuotta sitten. Pohjasuruni on kuitenkin suru oman lapsen kuolemasta viisi vuotta sitten. Huomaan tuon surun nousevan pintaan aina, kun saan itseni tarpeeksi liikuttuneeseen tilaan. Kyse voi olla niinkin naurettavasta kuin televisio-ohjelmasta. Kaikki kyyneleet, jotka itken johtavat lopulta sinne surun syntylähteelle. Minulla se on suru lapsestani. Sinulla isästäsi.
Suru on hyvästä. Se on hinta siitä, että on joskus rakastanut. Ahdistus on eri asia. Tiedät varmasti itse, kummasta on kyse. Surun kyllä kestää, ahdistukseen on syytä hakea apua.