Epämusikaaliset - mitä muistatte koulun musatunneilta?

En muista kuin kamalat laulukokeet joita kammosin. Koska olin hyvin ujo. En edelleenkään suostu missään laulamaan kenenkään kuullen niiden lailukokeiden takia. Ja olen jo keski-ikäinen.

Kuunneltiin klassista musiikkia hyvillä vehkeillä. Teki vaikutuksen. Opin nuotit, mistä ei kyllä mitään hyötyä ole ollut, kun en osaa soittaa enkä laulaa.

Laulukokeet olivatkin sitten painajaismainen tilaisuus. Ei kai sellaisia nolauskokeita enää järjestetä ainakaan koko luokan tirskuessa taustalla.

AP voi aloittaa. Ehkä parhaat muistot osuvat luokkiin 5 ja 6. Tällöin saimme jo itse vaikuttaa musiikkitunnilla soitettaviin ja laulettaviin kappaleisiin, eli 2000-luvun alkupuolella laulettiin mm. Idolsista tuttujen artistien biisejä. Luokat 1-4 lk olivat pelkkää lastenlaulua, joka oli puuduttavaa jopa lapsen mielestä. 

Neljännellä luokalla taisi päästä soittamaan ensimmäistä kertaa jotain muuta kuin sitä saatanan nokkahuilua. Oli ihan hauskaa kokeilla rumpuja, bassoa tai (akustista) kitaraa. Rummuista pidettiin joku ihmeen ajokorttikoe kuudennella luokalla. En tiedä miksi. 

Sen sijaan yläasteen musiikin tunnit muistan todella puuduttavina. Opettajalla oli tietyt lellikit (musikaalisesti lahjakkaat), jotka saivat soittaa jokaisen biisin. Me muut saimme tyytyä pelkkään taustalauluun. Sama juttu lukion pakollisella kurssilla. 

Aika paljon tuli opiskeltua nuotteja ja muuta, joita ei ole tarvinnut elämässä yhtään missään. Jotain musikaallista historiaakin taisi olla ja se kiinnosti minua (koska historia kiinnosti), mutta sitäkin oli harmillisen vähän. 

Laulukokeet olivat yksi karmeimmista kokemuksista, vaikkakin ne sai hoitaa kaksin opettajan kanssa. Aina tuli huono numero joka laski itsetuntoa ja oikeastaan sen vuoksi en vielä aikuisenakaan uskalla laulaa ääneen muiden kuullen. 

Vierailija kirjoitti:

Kuunneltiin klassista musiikkia hyvillä vehkeillä. Teki vaikutuksen. Opin nuotit, mistä ei kyllä mitään hyötyä ole ollut, kun en osaa soittaa enkä laulaa.

Laulukokeet olivatkin sitten painajaismainen tilaisuus. Ei kai sellaisia nolauskokeita enää järjestetä ainakaan koko luokan tirskuessa taustalla.

Meillä laulukokeet järjestettiin aina niin että olet yksin siellä huoneessa sen musaopen kanssa. Ei huonoja muistoja.

Laulukokeet mullakin, koko luokan kuullen. Musiikista ei jäänyt mitään muuta mieleen. En taida oikeasti olla edes kauhean epämusikaalinen, mutta laulaa en osannut enkä osaa vieläkään enkä minäkään laula koskaan kenenkään kuullen.

Sen muistan että nuotit piti osata, mutta niitä ei koskaan opetettu.

Se oli perusoletus että jengi osaa ne, ihan kuin aakkoset.

Vielä tähän ikään mennessä en ole jaksanut selvittää, mitä ne eri väkkärät siellä viivojen päällä meinaa, eipä ole ollut tarvetta..

Vierailija kirjoitti:

Kuunneltiin klassista musiikkia hyvillä vehkeillä. Teki vaikutuksen. Opin nuotit, mistä ei kyllä mitään hyötyä ole ollut, kun en osaa soittaa enkä laulaa.

Laulukokeet olivatkin sitten painajaismainen tilaisuus. Ei kai sellaisia nolauskokeita enää järjestetä ainakaan koko luokan tirskuessa taustalla.

Meillä pidettiin yläasteen laulukokeet erillisessä kopissa, jossa oli vain opettaja ja koetta suorittava oppilas.

Ei juurikaan hyötyä. Kieltämättä ainoa asia minkä siellä opin, oli se ettei sitä omaa musiikkia tarjoilla muille. Olen pyrkinyt pitämään tämän tärkeän ohjenuoran jonkinlaisena prinsiippinä.

Laulukoe on varmasti ihan ok, jos paikalla on vain opettaja ja oppilas. Meillä oli näin, mutta laulua ei koskaan opetettu. Miksi siis pitää koetta? En uskaltanut laulaa vähääkään ja itkua vain tihersin, opettajat onneksi olivat ymmärtäväisiä.

Laulukokeet, jotka olivat ihan yhtä h*lvettiä on jäänyt mieleen. Toisena nokkahuilulla soittaminen, piti ulkoa opetella.

Molemmista kysyn, miksi, miksi tällaista on ollut pakko opetella?

Häpeä ja pelko on päällimmäiset muistot. Olin muutenkin kiusattu, ja siitähän kiusaajat sai vettä myllyyn kun kuulivat mun laulavan nuotin vierestä tai vetämällä nokkahuilulla melodian ihan metsään. Joskus opettajakin yhtyi muka hyväntahtoiseen julkinauruun.

Jäi mieleen se, miten suppealla genrellä mentiin koulussa. Ei ikinä räppiä, elektronista tai raskaampaa musiikkia. Opettajasta oikein välittyi, ettei hän arvosta näitä genrejä. Pelkästään jotain suomi-rockia ja iskelmää. En nyt vaadi että peruskoulussa tulisi jokaisen osata räpätä tai moshata, mutta olisi näistäkin musagenreistä voinut edes esitellä pääkohdat. 

Opettajan vihasta kertoo muuten hyvin se, että ikäluokassani on kaksi suomalaisen ja kansainvälisen metalliorkesterin jäsentä. Toinen heistä (laulaja-kitaristi) oli opettajan silmätikku, kun hän oli valinnut metallin jo nuorena. Tämän bändikaveri oli taas muusikkoperheestä ja osasi soittaa tyyliin mitä vain. Valitsi lopulta myös hevin. 

Muistan yhä laulun sanat, jolla avattiin kurkkua tunnin alussa. Musiikin tunneilta jäänyt muisto oli kun aggressiivisen oloinen vieraan kulttuuri edustaja kertoi nimensä, ja suomalainen väänsi siitä vitsin. Koko luokka nauroi ja mutiainen vihaisena "Vitu sa sanot. Haluko kuolema?" Tähän aikaan tuollaista henkilöä ei pidetty kukkana kämmenellä ja hänen vihamielisyyteen suhtaudittiin humoristisella asenteella

Os-ta-kaa mak-ka-raa, mar-kal-la ja kah-del-la jo pal-jon saa.

Ala-asteella laulukokeet (jotka onneksi sai suorittaa vain opettajalle, eikä koko luokka ollut kuuntelemassa) ja nokkahuiluesitykset aina kevät- ja joulujuhlissa. En osaa sen enempää soittaa kuin laulaakaan. 

Kuudennella luokalla tein esitelmän Tshaikovskista. Oli varsinaista tuskaa tavata tuota nimeä ja senhän joutui kirjoittamaan aika monta kertaa esitelmän aikana. Olin kateellinen kaverille, joka sai tehdä Bachista. Oli huomattavasti helpompi nimi kirjoittaa.

Yläasteen musiikin tunneilta minulla ei jostain syytä ole mitään mielikuvaa. Vaikka kaipa silloinkin musiikin tunteja oli...

En ollut soittanut nokkahuilua ala-asteella ollenkaan, joten eipä se onnistunut yläasteellakaan. Ja oletus oli, että kaikki osaavat soittaa nokkahuilua.

En ole epämusikaalinen, mutta olin lapsena ja teininä aivan mielettömän ujo. En vieläkään tajua miksi piti olla joku hiivatin laulukoe. Laulua ei opetettu, sitä joko osasi tai ei, miksi siitä piti antaa arvosana? Me saatiin sentään suorittaa koe kahden opettajan kanssa, mutta oli se siltikin aivan jäätävää. Kaikkien piti myös soittaa eri instrumentteja muiden kuullen vaikka ei yhtään osannut. Kiva yrittää jotain rumpukomppia kun ei ikinä ole kokeillut ennen ja ei kädet ja jalat tahdo pelata niin kuin haluaisi, muu luokka hihitteli taustalla. Tosin se hihittely oli sama kaikille jotka ei osanneet, mutta tietysti kiusatuista ja ujoista jne se tuntuu vielä pahemmalta. Lukiossa saatiin sentään itse vaikuttaa mitä soitettiin ja laulettiin, taidettiin jotain yhtä lukuunottamatta olla kaikki ihan yhtä huonoja siinä ja se kevensi tunnelmaa.

Olin kuorossa koska kaveritkin olivat ja opettaja kiljui kaikkien kuullen, etten ole niin musikaalinen kuin muut. (En ehkä ole huippulahjakas eikä minulla ole hyvä lauluääni, mutta toisaalta olin kuitenkin päässyt musiikkiopistoon suosittuun soittimeen.)

Ala-asteella ihmisarvo oli kiinni nokkahuilun soittamisesta. 90 % musiikkitunneista tehtiin sitä ja lisäksi koulun "bändi" esiintyi pitkin kuntaa ties missä kissanristiäisissä. Ikinä en ole mihinkään elämässäni ennen tai jälkeen panostanut yhtä paljon kuin nokkahuilun soiton opetteluun (toim. huom. olen nykyisin DI ja ktm ja vaativassa työssä), vaikka hahmotushäiriöisenä jouduin kirjoittamaan nuottien nimet nuottiviivaston yläpuolelle tai opettelemaan kaikki kappaleet ulkoa, koska en soiton tahdissa ehtinyt hahmottaa nuotteja. Lopulta mahduin mukaan koulun "bändiin" ja koska opettaja ei enää jaksanut panostaa, alle puolet lapsista enää soitti bändissä ja lopulta olin bändin ainoa perusnokkahuilua ja perusääntä soittava, muut, edes aavistuksen musikaaliset,  soittivat altto- tai tenorinokkahuilua. Mahtoi olla kakofonia.

Yläasteella ei enää tarvinnut soittaa, mutta laulukokeet olivat luokan edessä. Järkyttäviä nöyryytyksiä. Lukiossa koulumusiikin urani huipentui siihen, että pakollisella musiikkikurssilla soitettiin vain kitaraa ja innokkaat/osaavat soittivat edessä taas "bändinä." Puoli kurssia esitin soittavani heiluttelemalla sormiani noin sentin kielten etupuolella. Sen jälkeen kyllästyin ja käytin musiikin tunnit läksyjen tekoon. Sain luokan ainoan kympin tuosta kurssista todistukseeni, koska opettaja ei vaivautunut opettelemaan kenenkään nimeä ja täysin opetuksen sisältöä vastaamattomasti arvosteluperusteena oli älyttömän helppo musiikin historian ja teorian koe, josta sain tunnin valmistautumisella 19/20 pistettä. Luokan seuraavaksi paras arvosana oli 7/20 (musiikkiopistoporukka hyväksiluki kurssin musiikkiopistojutuilla.)

Kertokaa joku mikä niiden laulukokeiden idea on? Sut vaan revitään laulamaan jotain kappaletta ja opettaja antaa arvosanan. En muista saaneeni edes mitään kehityskohtia tai muutakaan oppia jolla kehittää omaa laulutaitoa. 

Meillä oli joskus ehkä 12-vuotiaana laulukokeet, jossa laulettava laulu oli rajattu kolmeen vaihtoehtoon. Nämä kolme laulua olivat opettajan mukaan eri tasoisia. Heikoimmalla pystyi saamaan max 8, keskimmäisellä 9 ja vaikeimmalla 10. En muista mitä nuo kaksi muuta olivat, mutta minähän otin epämusikaalisena tuon vaikeimman kappaleen. Se oli "Hummani hei". Musiikista mitään ymmärtämättömänä kuvittelin, että noiden sanojen opettelu on vaikeampaa, joten siitä parempi numero. En muista mikä arvosana tuli, mutta ei ainakaan kymppi :D