Lue keskustelun säännöt.
Miten reagoisitte? Mitä tekisitte?
04.07.2013 |
Elämäntilanteeni on sekava. Olen kokenut vuoden sisään erittäin riitaisan ja vaikean avioeron. Ex-mieheni kiusaa minua ahkerasti, vaikka ero johtui hänen uskottomuuksistaan. Siis monista, monista avioliiton ulkopuolisista suhteista. Hiukan ennen avioeroa, olin menettänyt työpaikkani konkurssin johdosta. Löysin nopeasti uuden työn, jossa aloitin hiukan ennen kuin ero läsähti naamalle. Sinnittelin töissä. En ollut sairaslomalla, koin että pärjään paremmin jos saan ajatukset pois työstä. Tottakai olin kovilla, jäin pienen lapsen yksinhuoltajaksi. Koin kuitenkin että pärjään jotenkuten. Kärsin unettomuudesta, joka kostautui virheinä (pieninä) työssä. Pomoni on kuitenkin armoton, eikä jättänyt yhtäkään virhettä huomioimatta. En olettanut että se, etten pidä sairaslomaa vaikka olin hyvin hajalla, aiheuttaisi suurta kiitollisuutta, mutta oletin että se edes huomioitaisiin niin että työpaikallani nähtäisiin kuinka motivoitunut ja ahkera olen.
Paineita kasautui. Esimieheni alkoi syyttää minua virheistä joita en ollut tehnyt, (esim. tietokoneohjelmista johtuvista ongelmista).
Sitten jouduin vakavaan onnetttomuuteen jonka seurauksena traumatisoiduin. Kärsin fyysisistä sekä henkisistä oireista. Sinnittelin, koitin jaksaa töissä. Tulin kesken sairasloman töihin, vaikka olin infonnut pomoa että olen aika herkillä, saatan purskahtaa itkuun mutta että haluan kutenkin yrittää edes muutaman tunnin tehdä töitä.
Kun saavuin työpaikalle, esimieheni alkoi tylyttää välittömästi minua. Sairaslomani aikana oli selvinnyt muutamia pieniä tekemiäni virheitä (asioita, joista osa johtui jälleen kerran keskeneräisestä ohjelmistosta, joka aiheutti virheitä) osa omasta kiireestäni -tuurasin kollegaani ennen onnettomuutta tämän ollessa lomalla-. Pomoni sanoi että yrityksen sietokyky alkaa olla loppu, että luottamus minuun on nolla. Kysyin suoraan, haluaako pomoni että etsin uutta työtä. Hän oli hiljaa. Sanoi ettei minua nyt olla irtisanomassa, mutta että ei yrityksen tarvitse sietää tällaista. Että toimitusjohtajatasolla asioista on keskusteltu eikä minuun olla millään tasolla tyytyväisiä.
Koen olevani jaksamiseni äärirajoilla. Olen yrittänyt helvetillisessä elämäntilaneessa parhaani, liiallisen työtaakan alla jaksaa ja jaksaa. Selvinnyt vähillä yöunilla, oikutelevan pomon alaisuudessa, palannut kesken sairasloman töihin jos vain suinkin olen pystynyt. Pomoni katseesta huokui täydellinen kylmyys. Hän ei osoittanut minkäänlaista empatiaa esim. siitä että onnettomuus oli vakava, oli muutamasta sentistä kiinni etten menettänyt henkeäni.
Myönnän tehneeni virheitä. En mitään suurempia, vaan lähinnä virheitä siksi että henkinen jaksamiseni on ollut todella tiukilla, ja esimiehini osoittaa jatkuvasti minulle tyytymättömyyttä. Mainittakoon ettei yksikään tässä yrityksessä tule toimeen esimieheni kanssa, vaan hän on erittäin vähän pidetty henkilö. Minä teen hänen kanssaan töitä, joten olen suoraan sylkykuppina kun hänellä on huono päivä. Pomoni itse tekee virheitä, mutta ne sivuutetaan, minun juttuihini puututaan.
Mitä minä teen? Olen hakenut kahteen työpaikkaa, josta toiseen minut kutsuttiin haastatteluun.
Kommentit (44)
[quote author="Vierailija" time="04.07.2013 klo 12:27"]
[quote author="Vierailija" time="04.07.2013 klo 12:10"]
En ole lukenut kaikkia vastauksia, joten en tiedä minkälaisia ohjeita ja neuvoja olet täällä jo saanut. Haluan kertoa kuitenkin oman tarinani, joka on hieman samanlainen kuin sinulla.
Olen aina ollut liian kiltti ihminen, tai olen osannut pitää myös puoliani mutta heti jos joku kysyy palvelusta nätisti olen suostunut. Vaikka minulla olisi kymmenen muutakin projektia alla. Perhe ja ystävät sanoivat minun olevan vahva ihminen, sillä jaksoin paahtaa tehtävissä, tukea hädässä olevia ja kuunnella ihmisiä. Jos joku kysyi minulta miten jaksan vakiovastaukseni oli yleinsä ihan hyvin. Ja jätin asian sikseen. Joillekin harvoille kerroin murheistani, mutta ikinä en pyytänyt apua.
Vuosi sitten kaikki romahti. Olin aiemmin jo hoitanut sairasta lähiomaista, jonka sairaus yht´äkkiä paheni. Yritin sinnitellä muutaman kuukauden, mutta sitten omat voimani loppuivat kuin seinään. Sain hermoromahduksen, paniikkikohtauksia ja minusta tuli alkoholisti. Moni muukin asia tapahtui samaan aikaan, jolloin ajattelin etten enää jaksa. En kertakaikkisesti pysty enää elämään.
Nyt olen käynyt puoli vuotta terapiassa, ja asiat alkavat näyttämään hieman paremmilta. Vielä edelleenkin asioiden käsitteleminen on kesken, mutta olen oppinut itsestäni uusia puolia. Olin samanlainen marttyyri kuin sinä, ajattelin sen antavan minusta vain hyvän kuvan jos vain jaksan eteenpäin. Enää en ajattele niin. Nyt osaan pikku hiljaa erottaa tärkeät asiat ei-niin-tärkeistä, enkä ota enää taakkaa jota en jaksa kantaa. Vahvana en enää itseäni pidä, sillä minusta siinä sanassa on aina se kaiku, että on jaksettava elämä läpi valittamatta ja that´s it. Nyt puhun ihmisille enemmän, en ruikuttaen vaan vastaten rehellisesti jos joku kysyy kuinka minulla oikeasti menee.
Neuvoni sinulle ap siis on, että ota aikaa itsellesi ettet romahda kuten minä! Käy siellä työhaastattelussa, onnea siihen! :) Sinun ei tarvitse kestää mitään sellaista, mikä ajaa sinut ihan pohjalle, sillä sinä olet myös esimerkkinä lapsellesi.
[/quote]
Kiitos ihan mielettömästi että jaoit kokemuksesi kanssani.
Ongelmani on se että en arvosta itseäni juurikaan. Koen että muiden tarpeet menee edelleni. Etten ole mitään, jos en jatkuvasti todistele muille olevani jotain. Otan jokaisen tekemäni virheen ylettömän raskaasti, eikä pomoni edesauta tilannetta, sillä hän nauttii ongelmien suurentelusta. Kuten itsekin kerroit, alkoholi on minullakin astunut kuvaan. Ennen en juonut lainkaan, nyt saatan ottaa 1-3 lasia viiniä parina iltana viikossa. Joo, ei paha, mutta tästä se lähtee.. Pelkään hysteerisesti tekeväni mokia, joten jo se pelko saa minut mokaamaan. Toisaalta koen, että vaikka tekisin mitä, ei työpanokseeni oltaisi tyytyväisiä. Pomoni ei näe minussa esim. kehityskeskustelussa yhtään mitään positiivista. Olin ennen sitkeä työmyyrä, nyt koen että paskat kaikesta. Paskat minusta, duunistani, kaikesta. Miksi yrittää kun saan kuitenkin vaan kuraa niskaan?
Käyn siellä haastattelussa ja todella, todella toivon että saan sen paikan. tyydyn vähempään palkkaan, pärjään vähemmällä. Mitä vaan kunhan ei enää tätä.
ap
[/quote]
Hieno asenne, ap! Tärkeämpää kuin raha on jaksaminen ja terveys. Ja tietysti työstä nauttiminen. :) Harvoin kuitenkaan ihan noin kusipäistä pomoa tulee vastaan. Ja kaikki meistä tekevät joskus virheitä. Parasta on, että niistä ottaa opikseen, ja jos saa kritiikkiä se on rakentavaa kritiikkiä. Tsemppiä ap tulevaisuuteen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko siis tällä hetkellä töissä? Miten ehdit käymään av:lla? Tuollaisessa tilanteessa en uskaltaisi itse missään tapauksessa käyttää nettiä kuin vain työntekotilanteisiin, vaikka kuinka joskus voisi töissä olla itsestäriippumattomista syistä luppoaikaa.
Olen pahoillani mutta minun näkökulmani on hieman eri kuin täällä jo esitetyt.
Ymmärrän että tilanteesi on vaikea ja että olet äärirajoillasi. Esimiehesi kuulostaa tehtäväänsä sopimattomalta ja toimintansa on ihan ehdottomasti asiatonta.
Minusta kuitenkin kuulostaa myös siltä, että erossa olet tukeutunut työhösi ja vaikka sanot ettet kaipaa sairasloman pitämättä jättämisestä pään taputuksia, olet kuitenkin ollut ylimääräisiä kehuja vailla.
Fakta on se, että sairaslomaa määrätään silloin kun ihminen ei ole työkuntoinen. Ehkä juuri siksi et ole pystynyt hoitamaan työtehtäviäsi. Vessassa itkeminen ei ole työkuntoisen ihmisen merkki. Minusta aikuisen ihmisen tulisi käsittää se itsekin. Puolikuntoinen, joka tulee työpaikalle itkemään (ilkeästi sanottuna sääliä kerjäämään), vie muidenkin työntekijöiden energiaa ja vaikeuttaa kaikkien töitä.
Mielestäni sinulla on kaksi vaihtoehtoa, jos et pääse uuteen työhön. Ensimmäisessä haet sairaslomaa ja sairastat masennuksesi kunnolla (sairasloman aikana sinua ei voida irtisanoa, joten toimisin nyt nopeasti hoitoon hakeutumisen kanssa). Toisessa taas viet esimiehen toiminnan eteenpäin. Pyydät keräämänsä virhelistan kirjallisena, esität sen esimiehen esimiehille sekä liittoon. Käyt listan läpi yhdessä esimiehen kanssa ja kysyt, kuinka olisit voinut toimia toisin. Varmistat että vastaavia virheitä ei enää synny.
Toisin sanoen, voit joko painaa pääsi ja esiintyä uhrina nykytilanteen jatkuessa tai purra hampaasi yhteen ja korjata tilanteen. Tarkennan vielä että ehdottamani sairasloman hakeminen ei tarkoita pään painamista vaan sekin on yhtä lailla tilanteen korjaamista.
Ja vielä sellainen vinkki että tämä esittelemäsi itsesääli ja uhrina esiintyminen ei pue ketään. Jos aiot jatkaa vastaavaa uudessa työssäsi, olet hyvin pian samassa tilanteessa siellä. Jos koet tarvetta vessassa itkeskelyyn, hae sairaslomaa. Ymmärrän että sinulla on todella vaikeaa, mutta nykyisellään et pääse koskaan tapahtuneista asioista yli. Avaimet ratkaisuun ovat sinulla itselläsi.
[quote author="Vierailija" time="04.07.2013 klo 12:10"]
En ole lukenut kaikkia vastauksia, joten en tiedä minkälaisia ohjeita ja neuvoja olet täällä jo saanut. Haluan kertoa kuitenkin oman tarinani, joka on hieman samanlainen kuin sinulla.
Olen aina ollut liian kiltti ihminen, tai olen osannut pitää myös puoliani mutta heti jos joku kysyy palvelusta nätisti olen suostunut. Vaikka minulla olisi kymmenen muutakin projektia alla. Perhe ja ystävät sanoivat minun olevan vahva ihminen, sillä jaksoin paahtaa tehtävissä, tukea hädässä olevia ja kuunnella ihmisiä. Jos joku kysyi minulta miten jaksan vakiovastaukseni oli yleinsä ihan hyvin. Ja jätin asian sikseen. Joillekin harvoille kerroin murheistani, mutta ikinä en pyytänyt apua.
Vuosi sitten kaikki romahti. Olin aiemmin jo hoitanut sairasta lähiomaista, jonka sairaus yht´äkkiä paheni. Yritin sinnitellä muutaman kuukauden, mutta sitten omat voimani loppuivat kuin seinään. Sain hermoromahduksen, paniikkikohtauksia ja minusta tuli alkoholisti. Moni muukin asia tapahtui samaan aikaan, jolloin ajattelin etten enää jaksa. En kertakaikkisesti pysty enää elämään.
Nyt olen käynyt puoli vuotta terapiassa, ja asiat alkavat näyttämään hieman paremmilta. Vielä edelleenkin asioiden käsitteleminen on kesken, mutta olen oppinut itsestäni uusia puolia. Olin samanlainen marttyyri kuin sinä, ajattelin sen antavan minusta vain hyvän kuvan jos vain jaksan eteenpäin. Enää en ajattele niin. Nyt osaan pikku hiljaa erottaa tärkeät asiat ei-niin-tärkeistä, enkä ota enää taakkaa jota en jaksa kantaa. Vahvana en enää itseäni pidä, sillä minusta siinä sanassa on aina se kaiku, että on jaksettava elämä läpi valittamatta ja that´s it. Nyt puhun ihmisille enemmän, en ruikuttaen vaan vastaten rehellisesti jos joku kysyy kuinka minulla oikeasti menee.
Neuvoni sinulle ap siis on, että ota aikaa itsellesi ettet romahda kuten minä! Käy siellä työhaastattelussa, onnea siihen! :) Sinun ei tarvitse kestää mitään sellaista, mikä ajaa sinut ihan pohjalle, sillä sinä olet myös esimerkkinä lapsellesi.
[/quote]
Kiitos ihan mielettömästi että jaoit kokemuksesi kanssani.
Ongelmani on se että en arvosta itseäni juurikaan. Koen että muiden tarpeet menee edelleni. Etten ole mitään, jos en jatkuvasti todistele muille olevani jotain. Otan jokaisen tekemäni virheen ylettömän raskaasti, eikä pomoni edesauta tilannetta, sillä hän nauttii ongelmien suurentelusta. Kuten itsekin kerroit, alkoholi on minullakin astunut kuvaan. Ennen en juonut lainkaan, nyt saatan ottaa 1-3 lasia viiniä parina iltana viikossa. Joo, ei paha, mutta tästä se lähtee.. Pelkään hysteerisesti tekeväni mokia, joten jo se pelko saa minut mokaamaan. Toisaalta koen, että vaikka tekisin mitä, ei työpanokseeni oltaisi tyytyväisiä. Pomoni ei näe minussa esim. kehityskeskustelussa yhtään mitään positiivista. Olin ennen sitkeä työmyyrä, nyt koen että paskat kaikesta. Paskat minusta, duunistani, kaikesta. Miksi yrittää kun saan kuitenkin vaan kuraa niskaan?
Käyn siellä haastattelussa ja todella, todella toivon että saan sen paikan. tyydyn vähempään palkkaan, pärjään vähemmällä. Mitä vaan kunhan ei enää tätä.
ap