Te lapsena/nuoren hyväksyntää ja kehuja vaille jääneet, minkälaisia teistä tuli aikuisena?

Tutulta kuulostaa. Mulle sosiaalinen elämä on mulle jotenkin tosi väsyttävää, kun pohjalla on tunne jonkinlaisesta kelpaamattomuudesta. Lähtökohtaisesti ajattelen,ettei ketään kiinnosta mun kuulumiset tai ajatukset. Rakentavankin kritiikin vastaanotto on vaikeaa. Jossain määrin pystyn vastustamaan noita tunteita, mutta stressaantuneena se on vaikeaa. Kyllä mä vuosien varrella olen oppinut toimimaan noita tunteita vastaan ja sitä kautta saanut vahvistavia kokemuksia. Sitä kai pitäisi tehdä koko ajan, haastaa niitä negatiivisia ajatuksia.

Ulkoa päin kukaan ei uskoisi musta noita juttuja, vaikutan ilmeisesti itsevarmalta oman tieni kulkijalta. :D

Olen epävarma. En tee tuttavuutta kenekään kanssa oma-aloitteisesti, koska en voi uskoa että ketään kiinnoistaisi mun jutut. Esim. juhlissa tunnen olevani joku ylimääräinen kuokkavieras, joka on säälistä päästetty juhlapaikalle... vaikka minulle olisi ihan kirjeenä tullut kutsu omalla nimelläni!

Kyseenalaistan oman kelpaavuuteni koko ajan. Olen reipas, kykenevä ja omanarvontuntoinen, mutta syvällä sisimmässä en usko kenenkään rakastavan minua.

Ahdistunut ja masentunut huijarisyndroomainen.

Vierailija kirjoitti:

Olen epävarma. En tee tuttavuutta kenekään kanssa oma-aloitteisesti, koska en voi uskoa että ketään kiinnoistaisi mun jutut. Esim. juhlissa tunnen olevani joku ylimääräinen kuokkavieras, joka on säälistä päästetty juhlapaikalle... vaikka minulle olisi ihan kirjeenä tullut kutsu omalla nimelläni!

Tämä!

Sellainen, että olen iso kasa ihmisp a s k aa ja päivä päivältä yhä enemmän (kg).

Löysin Jumalan, koen että hän ainakin hyväksyy minut eikä kukaan ihminen ole häntä suurempi.

sos tilanteiden pelko, vakava masennus, ikisinkkuus, yksinäisyys, ei minkäänlaista itsevarmuutta, liikalihavuus.

Toimin hyvin ristiriitaisesti, tajuan sen toki itsekin, mutta siitä huolimatta on hankala onnistua muuttamaan toimintamallia. Olen epävarma, pysyttelen taustalla ja pelkään joutuvani negatiivisen huomion kohteeksi. Kuitenkin kaipaisin hyväksyntää ja positiivista huomiota. En kuitenkaan usko, että kukaan olisi minusta kiinnostunut. Kun on kasvanut käytännössä näkymättömäksi ja ainoa huomio, mitä on saanut, on ollut negatiivista, on oppinut olemaan huomaamaton ja välttelemään huomiota negatiivisten kokemusten vuoksi. Vaikka aikuisena ihmisenä ymmärrän, että olen aivan yhtä hyvä ihminen kuin muutkin, silti pysyttelen ”varjoissa”, tunnen olevani enemmän turvassa niin.

Vierailija kirjoitti:

Olen epävarma. En tee tuttavuutta kenekään kanssa oma-aloitteisesti, koska en voi uskoa että ketään kiinnoistaisi mun jutut. Esim. juhlissa tunnen olevani joku ylimääräinen kuokkavieras, joka on säälistä päästetty juhlapaikalle... vaikka minulle olisi ihan kirjeenä tullut kutsu omalla nimelläni!

Minulla on sama. En myöskään koskaan juhlista omia synttäreitä, koska pelkään ettei kukaan tulisi.

Ajoittain pysähdyn muistamaan, että minusta ei ole vauvakuvia, eikä edes rippikuvaa. Joskus tuntuu, että en ole olemassa. Että olen huijari, epä-ihminen.

Onpa paljon tekstiä suullani... Vasta lähiaikoina olen tajunnut miksi olen tällainen kuin olen. Miten pääsen äidistäni eroon, kun talouteni saattaa olla hänestä riippuvainen.

Ihanko mie oisin kirjottanu ton. Lisäksi ku joku sit kehuu mua nykyään nii otan sen pään aukomisena ja pahotan mielen. En vaa voi millää uskoa et joku oikeasti kehuis mua ja et riittäisin. Puoliso on iha hukassa vähä väliä ku ei tiä et mite mulle kannattais puhua ja mie koitan päästää negatiivisuutta valloilleen mut vaikeaa on..

Pieniki vastoinkäyminen käy nii mie masennun täysin ha koen ettei musta oo mihinkää tai mitään hyötyä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen epävarma. En tee tuttavuutta kenekään kanssa oma-aloitteisesti, koska en voi uskoa että ketään kiinnoistaisi mun jutut. Esim. juhlissa tunnen olevani joku ylimääräinen kuokkavieras, joka on säälistä päästetty juhlapaikalle... vaikka minulle olisi ihan kirjeenä tullut kutsu omalla nimelläni!

Minulla on sama. En myöskään koskaan juhlista omia synttäreitä, koska pelkään ettei kukaan tulisi.

Ajoittain pysähdyn muistamaan, että minusta ei ole vauvakuvia, eikä edes rippikuvaa. Joskus tuntuu, että en ole olemassa. Että olen huijari, epä-ihminen.

Musta on kans tosi vähän kuvia. Olen lisäksi sellainen wannabe-instabeibe ja käytän järjettömästi aikaa ja rahaa ulkonäkööni. En kuutenkaan ole instassa enkä facessakaan julkaise muuta kuin eläinteni kuvia.

Olen ihan kieroutunut ja toimin arvojeni vastaisesti, mitä ulkonäköasioihin tulee. En silti tuomitse muita, heidän ns operaatioistaan. Vain itseni.

Totesin jossain vaiheessa, että jaa. Ikinä en tule kelpaamaan. No ei sitten. Minä rakastan itseäni. Se riittää. Erittäin vapauttavaa.

Menestynyt, asiantuntija-ammatissa toimivat erittäin kunniahimoinen ihminen.

Hyväksyntää olen saanut koulumenestyksellä ja sinnikkäällä opiskelulla ja ammattitaidolla.

Olen epävarma itsestäni, minun on vaikea uskoa, että joku tykkää minusta oikeasti. Minulla on valtava miellyttämisenhalu. En uskalla sanoa kenellekään ei, että tämä ei pahastu. En ole järjetänyt itselleni mitään juhlia, koska ei sinne kukaan tulisi. Minun on kauhean vaikea ottaa kiitosta vastaan etenkin työelämässä, en osaa iloita siitä vaan minusta tuntuu, että toinen valehtelee. Yritän koko ajan olla parempi kuin olen, että muut eivät huomaa, miten huono oikeastaan olen.

Tosi hieno systeemi tämä perinteinen kasvatustyyli. Onneksi olen omien lasten kohdalla toiminut täysin päinvastoin mitä omat vanhempani tekivät.

Sama kuin aiemmilla, eli ajattelen helposti ettei kukaan mun ajatuksista tai kuulumisista ole kiinnostunut. En mene juhliin, sukukokouksiin tmv. koska kuka mut nyt sinne haluaisi. En juhli syntymäpäiviäni, koska ihmisillä on varmasti parempaakin tekemistä eikä kukaan sitten tulisi kuitenkaan.

Olen introvertti, en halua päästää ihmisiä lähelle. Silti mulla on mies (ainut kaverini) ja pari lasta. En silti usko että mies mua rakastaa. Joskus mietin eroa, ihan vaan jotta mieheni pääsisi minusta ja löytäisi paremman puolison. Olen usein masentunut ja ajattelen, ettei musta ole mihinkään. Parempi kun en olisi syntynytkään.

Mulla on taipumus yrittää miellyttää ja mukautua liikaa, koska en halua että mulle aletaan raivoamaan (mitä vanhempani teki) tai että mua aletaan kiusaamaan (mitä ikätoverit teki). Miellyttämis-taipumukseni takia olen nyt aikuisena ollut ihan tykätty ihminen, mutta samalla sosiaalisesti hyvin estoinen ja eristäytyvä. Mulla menee voimat sosiaalisissa tilanteissa, enkä uskalla olla ihan oma itseni, enkä enää ehkä osaakaan. Psykoterapian ansiosta olen vähän alkanut paranemaan tästä poispäin. Mutta vielä olis paljon työmaata jäljellä siinä. Mulla on siis jotenkin oletus, että ihmiset ympärilläni saattavat herkästi alkaa inhottaviksi mua kohtaan, jollen ole harmiton ja mukava.

Vierailija kirjoitti:

Menestynyt, asiantuntija-ammatissa toimivat erittäin kunniahimoinen ihminen.

Hyväksyntää olen saanut koulumenestyksellä ja sinnikkäällä opiskelulla ja ammattitaidolla.

Yritin samaa, mutta se ei tuonut sisältöä persoonaani ja en lopulta edes menestynyt kovin hyvin.

Minä haluan paljon sanallista kehua/ hyväksyntää. En sitä lapsena saanut, teini- iästä lähtien kyllä muualta ulkonäöstäni johtuen.

Jännä muuten huomata, kun ollessani lapsi niin joka ainoa pitempi matka vanhemmat riiteli tai vähintään tunnelma oli aika kireä. Tänä kesänä kiertelin miesystävän kanssa ympäri suomea ja jotenkin vissiin alitajuisesti odotin että se haluaa riidellä... aivan älytöntä ja ihan selkeästi johtuu siitä millaista oli kun olin lapsi. No, meidän reissu meni hienosti ilman riitoja mutta jännä... että jäävät pahimmillaan kymmeniksi vuosiksi alitajuntaan. Tuo kehumattomuus toki luku sinänsä .