"Masennus vie yhä useamman naisen ja nuoren eläkkeelle ennen aikojaan" Mikä yhteiskunnassamme on pielessä, että näin on käynyt?

Näitä on aina niin mukava lukea.

Minua lyötiin koulussa ja kotona.

Minua pilkattiin koulussa ja kotona.

Jätettiin ulkopuolelle, koulussa ja kotona. Huudettiin, ettei minusta koskaan tule mitään, koulussa ja kotona.

Olin ujo ja sisäänpäin kääntynyt tyttö, joka ei ollut edes kympin tyttö, vaan raivostuttava kutosen oppilas. Voi luoja, miten pelkäsin koulussa. Kaikki energia meni sen pelon tunteen kanssa selviämiseen. Jos jossain olinkin onnistunut, sitä oikein ääneen ihmeteltiin että miten se "Jonna" nyt osasi yhtäkkiä? Lunttasiko se?

Ei tuollaiselta pohjalta pitkälle päässyt. En saanut edes ajokorttia ajettua, koska en tärinältä ja itkulta pystynyt inssiajoon. Pelkäsin epäonnistumista niin paljon, että kaikki minussa meni lukkoon. Pelkäsin että ihminen vieressäni sättii, pilkkaa ja lopulta nauraa kun en osaa. Se minun kokemukseni ja silloinen totuuneni maailmasta oli, eikä se ollut oma keksimäni.

Ei minulle mitään terapiaa koskaan edes tarjottu. Ei ole tehty tutkimuksia. Muutaman vuoden jäljeen lääkäri rustaili sellaisen lausunnon, että eläke myönnettiin mukisematta. Mikälie psykiatrian Runeberg oli, mutta niin siinä kävi. Nyt olen virallisesti syrjäytynyt, enkä kyllä koe mitään velvollisuutta suomalaista yhteiskuntaa kohtaan olla mitään muuta. Pidän itsestäni huolen, liikun, en käytä päihteitä. Se saa riittää. Minä en pyytänyt sitä kohtelua mitä sain. Apua pyysin useasti, ja jäin ilman.

Mennään näillä sitten.

Häpeämään en enää suostu.

Vierailija kirjoitti:

Elämältä odotetaan aivan liikaa. Usean elämä on tavanomaista puurtamista. Arkisista askareista ilo.

Jotkut haluaisivat olla tubettajia tai muita, joiden tekemisiä seurataan ja ihaillaan.

Ei se ilo tule arkisista askareista. Elo on kuin rotalla, joka kokeessa kävi vapaaehtoisesti ottamassa sähköshokkeja, että elämä ei olisi niin tylsää (lähdettä en kyllä tähän kokeeseen muista).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä sain työkyvyttömyyseläkeen parisuhteen tuomista traumoista. Jos olisin pysynyt vain töissä ja sinkkuna niin yhä olisin työkykyinen.

Että tuokin pummaaminen onnistuu Suomen rahoista.

Anteeksi mitä? Pikemminkin ylläoleva kertoo siitä ettei kannata pariutua pysyäkseen työelämässä.

Mä en ymmmärrä sitä että miksi mulle ei voi antaa asetta ja yhtä panosta ja pääsisin poiis tästä kitumasta.

Ei yhteiskunnassa ole mitään vikaa. Se on parempi kuin esim 50-vuotta sitten. On terveydenhoitoa ja muita palveluja.

Ihmiset ovat vätyksiä, jotka odottavat etttä mitään ei tarvitse tehdä itse, edes hellaa pestä tai omaa lasta hoitaa. Etsi siinä sitten merkityksiä kun ei ole mitään haastetta missään.

Tähän vaikuttaa paljon se, että vaikka olisi kädetön ja jalaton eikä pysyisi hereillä, niin "työkykyä on jäljellä, eikä ole perusteita eläkkeelle".

Kenelle tahansa tulee jossain vaiheessa mielenterveysongelmia kun riittävän pitkään on viranomaisten kiusanteon kohteena. Sitten kun tarpeeksi pää hajoaa niin myönnetään se eläkekin.

Itse olen laman lapsi ja tk-eläkkeellä. Koko perhe olisi lapsuudessani tarvinnut apua, mutta eihän sitä siihen aikaan saanut mistään. Lähipiirissä samanlaisia tapauksia. Lapsuudessa väkivaltaa, alkoholismia, mielenterveysongelmia eikä mistään saanut apua. Eihän niistä tai minusta koskaan täyspäisiä ihmisiä kasvanut. Siihen vielä päälle, että erilaisuudesta aletaan koulussa helposti kiusaamaan. Sosiaaliset taidot ja itsetunto jäävät pohjamutiin, niin yritä siinä sitten elämässä pärjätä traumojen kanssa.

Toki miehet kokevat samaa ja heitäkin jää eläkkeelle, mutta naiset hakevat aktiivisemmin apua ja päätyvät ehkä senkin myötä eläkeputkeen helpommin.

Elämän ”suorittaminen” ei kiinnosta. Mieluummin sitten vaikka kuolee pois. Ikävä inkarnaatio tämä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämältä odotetaan aivan liikaa. Usean elämä on tavanomaista puurtamista. Arkisista askareista ilo.

Jotkut haluaisivat olla tubettajia tai muita, joiden tekemisiä seurataan ja ihaillaan.

Ei se ilo tule arkisista askareista. Elo on kuin rotalla, joka kokeessa kävi vapaaehtoisesti ottamassa sähköshokkeja, että elämä ei olisi niin tylsää (lähdettä en kyllä tähän kokeeseen muista).

Mutta sinä olet ihminen ja sinulla on paljon mahdollisuuksia, ellei sinua ole lukittu johonkin tyhjään huoneeseen, josta et pääse pois. Maailmassa on ties mitä ilmaista tai todella halpaa kivaa, kun vaan jaksaa etsiä.

Vierailija kirjoitti:

Ei yhteiskunnassa ole mitään vikaa. Se on parempi kuin esim 50-vuotta sitten. On terveydenhoitoa ja muita palveluja.

Ihmiset ovat vätyksiä, jotka odottavat etttä mitään ei tarvitse tehdä itse, edes hellaa pestä tai omaa lasta hoitaa. Etsi siinä sitten merkityksiä kun ei ole mitään haastetta missään.

Kuulun niihin naisiin jotka toistaiseksi ovat vielä työelämässä ja omaavat työkykyä. Salaisuuteni? Olen sinkku ja lapseton. Koen voivani henkisesti paljon paremmin ilman lisätaakkaa.

Mä epäilen, että yhtä ainoaa selittävää tekijää ei ole, kukin on yksilö myös siinä suhteessa.

Tässä muutamia:

- mielenterveysongelmien puutteellinen hoito ja terapiaan pääsyn vaikeus. Pitää olla aika itsetuhoinen, että pääsee yhteiskunnan kustannuksella hoitoon. Muille työnnetään pillerireseptiä ja kannustetaan "harrastamaan" ja tekemään netissä omahoitoharjoitteita, joihin sitoutuminen kumminkin vaatii aika lailla voimavaroja, joita masentuneilla ei välttämättä ole.

- mielenterveyskuntoutujien vähäiset vaihtoehdot kouluttautua uuteen ammattiin tai saada osa-aikaista, soveltuvaa työtä. Tässä on samanlaisia ongelmia kaikilla vajaatyökykyisillä. Pitäisi olla ammatti valmiina ja työtehoa, mutta monella mielenterveyspotilaalla työkyky vaihtelee kovasti ja aina ei pääse edes aamulla sängystä ylös. Ylipäätään ns. helpot duunit ovat pitkälti hävinneet, siis työpaikat, joissa pystyisi tekemään töitä vähän vähemmällä panostuksellakin.

- kokonaisvastuun otto puuttuu. Jos potilas ei itse kykene järjestämään asioitaan, sellaista tahoa ei viranomaisten puolelta löydy, joka järjestää potilaan hoidon JA sosiaalituet, asumispaikan jne. On joko terveydenhoitopuoli tai sosiaalipuoli, ja ne eivät keskustele.

Sinänsä näen siis, että kyse on systeemin ongelmasta, ei niinkään siitä, että Suomessa olisi enemmän kiusaamista tai some kohtelisi juuri suomalaisia erityisen huonosti. En usko. Modernit yhteiskunnat ovat kaikkialla samalla lailla kovia epäonnistujia kohtaan, ja toisaalta ei-moderneissa yhteiskunnissa elää taikauskoa ja materiaalinen niukkuus voi jopa tappaa nälkään.

Eli ei se missään helppoa ole olla henkisesti sairas. Mutta joissain yhteiskunnissa sairaita ei työnnetä koko ajan eläkkeelle siksi, ettei heille osata/viitsitä antaa apua tehokkaasti.

Vierailija kirjoitti:

Naiset masentuvat, koska eivät saa elämää, jossa heillä on luksuskiva duuni ja ihana instagram-elämä ja miehenä 185 senttinen jykeväleukainen isopalkkainen rakennusmestari, joka haluaa kustantaa naiselle kaikkea kivaa ja tykkää jakaa kotityöt 50/50 sekä puhua parisuhdepuhetta aina siinä välissä kun ei pane naiselle megaorgasmeja.

Kärjistystä, mutta todellisuuteen perustuvaa. Naiset masentuvat, koska eivät saa käsittämätöntä fantasiaelämää, jota toiset naiset heille myyvät ja pakottavat. Fantasiaideologiaan kuuluu myös ajatus, että mihinkään vähempään ei kuulu tyytyä. "Because you're worth it!"

Ne naiset, jotka kaikkein kauimmaksi jäävät näistä naisten kehittämistä fantasioista, eli rumat/ kouluttautumattomat/ epäsosiaaliset, ajautuvat sitten ennenaikaiselle eläkkeelle, sen sijaan että tyytyisivät ihan ok -elämään.

M/40

Minä olen masentunut, koska olen kokenut pahaa hylkäämistä lapsuudessa vanhempien suunnalta, unohtamattakaan perheväkivaltaa. Sen lisäksi olin koulukiusattu. En ole masentunut siksi, että en saa jonkun m40:n haaveilemaa tsädleukaa, jota en ole koskaan edes halunnut, vaan haluan vakaan ja turvallisen parisuhteen (tämä ei tosin liity masennukseeni mitenkään muutoin, kuin että haluan sen turvan mitä en ole aiemmassa elämässäni saanut).

Vierailija kirjoitti:

Olisiko osasyynä juurettomuus (vanhempien avioerot, uusperheet), vaatimustason lasku koulussa (ei osata enää pinnistellä asioiden eteen, kun koulussa pääsee niin helpolla) ja epärealistiset odotukset elämältä (liian suuret vaatimukset kumppanin, työn ja elintason suhteen). Tähän kun lisäät passiivisen luonteen, joka ei osaa itse etsiä itselleen mielekästä tekemistä, niin paketti on valmis.

Mielialalääkkeistä on tutkimusten mukaan hyötyä vain todella pienelle osalle ihmisistä. Osalle jopa tuottavat sivuoireina masennusta ja seksuaalihalujen vähenemistä. Suurimmalla osalla ei ole varsinaista masennusta, vaan alakuloisuutta, jota kyllä pitäisi pystyä vähän sietämään, negatiiviset tunteet kuuluvat elämään. Silti lääkkeitä tuputetaan kaikille, iso bisnes nykyään. 

Musta taas tuntuu päinvastoin tuon vaatimustason osalta. Jo lukiossa pitäisi tietää, mitä haluaa tehdä. M:n papereilla ei ole mitään asiaa monille aloille pääsykoeuudistuksen takia. Täytyisi valita oikeat aineet ja kirjoittaa vielä niistä hyvin. Jos lukioaikana on ongelmia (esim. sairauksia, vaikeat perheolot, muita vastoinkäymisiä....), se maksaa sulle pahimmillaan yliopistopaikan. Yliopistoissa on tiukennettu valmistusmisaikaa (enkä tarkoita nyt, että täytyisi saada lojua siellä kymmenen vuotta, mutta jotain joustoa olisi hyvä olla) ja työelämässä vaatimukset on kovat. Jos siis sitä työpaikkaa edes saa, kun siihenkin on kova kisa. Samaan aikaan maailma täyttyy ympäristöongelmista ja nyt koronasta. Ei ihme, jos ahdistaa.

Vierailija kirjoitti:

Mä epäilen, että yhtä ainoaa selittävää tekijää ei ole, kukin on yksilö myös siinä suhteessa.

Tässä muutamia:

- mielenterveysongelmien puutteellinen hoito ja terapiaan pääsyn vaikeus. Pitää olla aika itsetuhoinen, että pääsee yhteiskunnan kustannuksella hoitoon. Muille työnnetään pillerireseptiä ja kannustetaan "harrastamaan" ja tekemään netissä omahoitoharjoitteita, joihin sitoutuminen kumminkin vaatii aika lailla voimavaroja, joita masentuneilla ei välttämättä ole.

- mielenterveyskuntoutujien vähäiset vaihtoehdot kouluttautua uuteen ammattiin tai saada osa-aikaista, soveltuvaa työtä. Tässä on samanlaisia ongelmia kaikilla vajaatyökykyisillä. Pitäisi olla ammatti valmiina ja työtehoa, mutta monella mielenterveyspotilaalla työkyky vaihtelee kovasti ja aina ei pääse edes aamulla sängystä ylös. Ylipäätään ns. helpot duunit ovat pitkälti hävinneet, siis työpaikat, joissa pystyisi tekemään töitä vähän vähemmällä panostuksellakin.

- kokonaisvastuun otto puuttuu. Jos potilas ei itse kykene järjestämään asioitaan, sellaista tahoa ei viranomaisten puolelta löydy, joka järjestää potilaan hoidon JA sosiaalituet, asumispaikan jne. On joko terveydenhoitopuoli tai sosiaalipuoli, ja ne eivät keskustele.

Sinänsä näen siis, että kyse on systeemin ongelmasta, ei niinkään siitä, että Suomessa olisi enemmän kiusaamista tai some kohtelisi juuri suomalaisia erityisen huonosti. En usko. Modernit yhteiskunnat ovat kaikkialla samalla lailla kovia epäonnistujia kohtaan, ja toisaalta ei-moderneissa yhteiskunnissa elää taikauskoa ja materiaalinen niukkuus voi jopa tappaa nälkään.

Eli ei se missään helppoa ole olla henkisesti sairas. Mutta joissain yhteiskunnissa sairaita ei työnnetä koko ajan eläkkeelle siksi, ettei heille osata/viitsitä antaa apua tehokkaasti.

Tämä!

Ei kai se ongelma siinä ole, että Suomessa olisi enemmän masennusta - tai ainakin sellaista on vaikea vertailla, koska mt-potilaiden määrä suhteessa väkilukuun voi myös yhtä hyvin kertoa hoidon toimivuudesta ja tarjonnan hyvästä tasosta.

Vaan just se, että suomalainen järjestelmä helposti heittää hanskat nurkkaan ja panee potilaan sairaseläkkeelle sen sijaan, että yritettäisiin hoitaa ja kuntouttaa tehokkaasti.

Todistusvalinta ei ainakaan helpota nuorien jaksamista.

Yhteiskunta ei todellakaan ole parempi kuin joskus 50 vuotta sitten.

Terveydenhoito on ihmeellisesti polarisoitunut; toisaalta ns. vakavat sairaudet hoidetaan tosi hyvin ja niihin panostetaan, eli syövät ja aivoverenvuodot hoidetaan resursseja säästämättä, mutta krooniset kipusairaudet kuten nivelrikot ”hoidetaan” buranalla.

Ennen siis ihmiset kuolivat nuorempina, nykyään pidetään hengissä yksinäisiä vanhuksia, jotka liikkuvat huonosti jos ollenkaan, ja ovat enemmän tai vähemmän dementoituneita. Nuorille ei ole varaa kustantaa kunnollisia mielenterveyspalveluja ja kipukroonikot jäävät heitteille.

40-50 vuotta sitten ja aiemminkin töitä todella tekevälle riitti, huonokuntoisillekin jotakin kevyttä. Ja palkalla pystyi elämään, yhden työmiehen palkalla elätti myös vaimon ja useamman lapsen.

Nyt maailma ympärillä muuttuu ja murenee, ei ole mitään jatkuvuutta, ei mitään luotettavuutta. Tavalliset ihmiset kärsivät, rikkaat ja tunteettomat porskuttavat kuten aina läpi historian.

Vierailija kirjoitti:

Yhteiskunta ei todellakaan ole parempi kuin joskus 50 vuotta sitten.

Terveydenhoito on ihmeellisesti polarisoitunut; toisaalta ns. vakavat sairaudet hoidetaan tosi hyvin ja niihin panostetaan, eli syövät ja aivoverenvuodot hoidetaan resursseja säästämättä, mutta krooniset kipusairaudet kuten nivelrikot ”hoidetaan” buranalla.

Ennen siis ihmiset kuolivat nuorempina, nykyään pidetään hengissä yksinäisiä vanhuksia, jotka liikkuvat huonosti jos ollenkaan, ja ovat enemmän tai vähemmän dementoituneita. Nuorille ei ole varaa kustantaa kunnollisia mielenterveyspalveluja ja kipukroonikot jäävät heitteille.

40-50 vuotta sitten ja aiemminkin töitä todella tekevälle riitti, huonokuntoisillekin jotakin kevyttä. Ja palkalla pystyi elämään, yhden työmiehen palkalla elätti myös vaimon ja useamman lapsen.

Nyt maailma ympärillä muuttuu ja murenee, ei ole mitään jatkuvuutta, ei mitään luotettavuutta. Tavalliset ihmiset kärsivät, rikkaat ja tunteettomat porskuttavat kuten aina läpi historian.

Suomessa on todettu aivovuotoa ja täysin syystä. Ketä tänne haluaa vapaaehtoisesti jäädä?

Holhousyhteiskunta + sosialidemokratia. Elämä ei tunnu enää olevan omissa käsissä. Ihmiset eivät enää huolehdi toisistaan, koska sen voi ulkoistaa yhteiskunnalle.

Synkkä, pimeä pitkä talvi aiheuttaa masennusta myös... Etsikääpä tietoa tästä. Toukokuussa, vuoden valoisimpana kuukautena, tapahtuu eniten itsemurhia, miksikö? No siksi kun kroppa ei kestä hyvin sitä muutosta takaisin "eloon", valoon ja kirkkauteen, mikä tulee pitkän pimeyden jälkeen. Se on kropalle todella kova ponnistus...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä epäilen, että yhtä ainoaa selittävää tekijää ei ole, kukin on yksilö myös siinä suhteessa.

Tässä muutamia:

- mielenterveysongelmien puutteellinen hoito ja terapiaan pääsyn vaikeus. Pitää olla aika itsetuhoinen, että pääsee yhteiskunnan kustannuksella hoitoon. Muille työnnetään pillerireseptiä ja kannustetaan "harrastamaan" ja tekemään netissä omahoitoharjoitteita, joihin sitoutuminen kumminkin vaatii aika lailla voimavaroja, joita masentuneilla ei välttämättä ole.

- mielenterveyskuntoutujien vähäiset vaihtoehdot kouluttautua uuteen ammattiin tai saada osa-aikaista, soveltuvaa työtä. Tässä on samanlaisia ongelmia kaikilla vajaatyökykyisillä. Pitäisi olla ammatti valmiina ja työtehoa, mutta monella mielenterveyspotilaalla työkyky vaihtelee kovasti ja aina ei pääse edes aamulla sängystä ylös. Ylipäätään ns. helpot duunit ovat pitkälti hävinneet, siis työpaikat, joissa pystyisi tekemään töitä vähän vähemmällä panostuksellakin.

- kokonaisvastuun otto puuttuu. Jos potilas ei itse kykene järjestämään asioitaan, sellaista tahoa ei viranomaisten puolelta löydy, joka järjestää potilaan hoidon JA sosiaalituet, asumispaikan jne. On joko terveydenhoitopuoli tai sosiaalipuoli, ja ne eivät keskustele.

Sinänsä näen siis, että kyse on systeemin ongelmasta, ei niinkään siitä, että Suomessa olisi enemmän kiusaamista tai some kohtelisi juuri suomalaisia erityisen huonosti. En usko. Modernit yhteiskunnat ovat kaikkialla samalla lailla kovia epäonnistujia kohtaan, ja toisaalta ei-moderneissa yhteiskunnissa elää taikauskoa ja materiaalinen niukkuus voi jopa tappaa nälkään.

Eli ei se missään helppoa ole olla henkisesti sairas. Mutta joissain yhteiskunnissa sairaita ei työnnetä koko ajan eläkkeelle siksi, ettei heille osata/viitsitä antaa apua tehokkaasti.

Tämä!

Ei kai se ongelma siinä ole, että Suomessa olisi enemmän masennusta - tai ainakin sellaista on vaikea vertailla, koska mt-potilaiden määrä suhteessa väkilukuun voi myös yhtä hyvin kertoa hoidon toimivuudesta ja tarjonnan hyvästä tasosta.

Vaan just se, että suomalainen järjestelmä helposti heittää hanskat nurkkaan ja panee potilaan sairaseläkkeelle sen sijaan, että yritettäisiin hoitaa ja kuntouttaa tehokkaasti.

Näinpä. Ok, suomalaisen mielenterveyshoidon tasoa en kyllä kehuisi, mutta diagnoosien määrä voi kertoa ongelman tunnistamisesta silti, mikä olisi ensiaskel kohti toimivaa hoitojärjestelmää.

53