Mies ja sen äiti..

Kiitos vastauksesta 2.

Ja en minä todellakaan vastaile täällä itselleni. En vaan tiedä mitä tehdä. Olen vastikään menettänyt mieheni.. tai menetin hänet jo kauan aikaa sitten kun hän vaan alkoi hautautumaan tuon täysi vieraan ja sekavan ihmisen alle :( Menin naimisiin ihmisen kanssa joka oli valmis kaikkeen, spontaani, jolle mikään ei ollut mahdotonta.. seksuaalisesti hyvin viriili, nauroimme paljon, todella tuntui että tämä ihminen on minulle... en tunnista häntä enää, hän on poissaoleva, alamaissa, lihonut järkyttävän paljon, seksiä ei ole ollut suunnilleen kuopuksen alullepanon jälkeen ja keskustella voisin aivan yhtä hyvin seinän kanssa sillä erotuksella, että seinä ei vastaa huutaen. Eikä hän käy enää edes ruokakaupassa ilman äitiään.. Siinä missä ennen oli koko maailma auki, nyt on vaan pyörryttävää sekavuutta.

Todella musertavaa. Mielessä pyörii jatkuvasti että tuhlaanko nyt elämän parhaat vuodet tässä mutta ei hänkään jättäisi minua jos minä sairastuisin. Hetken jo luulin että asiat kääntyisivät paremmiksi kun mies sai asuinsijan toisaalta, mutta hän palasi kuitenkin takaisin äitinsä luokse ja tilanne lipuu tasaisen varmasti huonompaan suuntaan.

Olen senkin miehen kanssa puhunut että meillä ei ole varaa maksaa myös anopin elämistä ja että anopin pitää pystyä hoitamaan omat asiansa, ja koitamme pitää omat budjetit. Käytännössä tämä ei kuitenkaan toteudu sillä toisessa päässä ei kumpikaan pysty pitämään kukkaron nyörejä tiukalla. Aina raha loppuu kesken ja sitten lainataan, eikä toisia nyt voi nälkäänkään jättää. Tosin röökiin ne lainarahat kuitenkin sitten menee eikä ruokaan. Olen jo joutunut siirtämään rahoja yhteiseltä säästötililtä turvaan ettei mies käytä niitäkin, hyvänä aikeena toki "maksaa sitten tilille takaisin" (never gonna happen). Eipä siellä paljoa ole, mutta jotain on sukan varressa pidettävä, tuntuu siltä että sitä kohta tarvitaan..

Tiedostan itsekin sen että en voi häntä väkisin pelastaa. Mies on pariin otteeseen jo ollut äitinsä luona jonkin aikaa kun olen toivonut että 'ulos heittäminen' saisi hänet heräämään ja lopultakin ryhdistäytymään, vaan se on turha toive. Sairaus ei toimi niin. Hän tekee parannuksia asioihinsa vain osoittaakseen että homma olisi hallussa, ja kotiin palattua kaikki aikeet ovat välittömästi jääneet toteuttamatta kun voimat ei riitäkkään. Yksi niistä aikeista on tuo tupakoinnin lopettaminen. Kuulostaa varmaan vähän naurettavalta kontrolloida aikuisen miehen tupakointia, mutta miehen sairauden kannalta se on olennaista. Hän on nimittäin melkolailla kykenemätön säätelemään reaktioitaan tai tunteitaan, ja vierotusoireet saavat hänet aivan karmeaan kuntoon. Kerran vierotusoireet saivat hänelle maniakohtauksen päälle. Mies on jo pitkään ollut tupakoimatta juuri tuosta syystä, mutta anoppi tarjoaa miehelle tupakkaa ja iskostaa päähän ajatuksia tyyliin "ei muutkaan naiset pakota miehiään.." kun hän ei itse ole nähnyt niitä vieroitusoirekohtauksia. Mies sitten polttaa äitinsä luona salaa ja saa vakavia maniakohtauksia kotona. Taistelua tupakkaa vastaan on kestänyt jo vuosia, ja aina se kaatuu anoppiin. Toki se on se mies itse syypää polttamiseensa, mutta en voi ymmärtää miksi oma äiti tarjoaa pojalle tupakkaa. Kai se on sitten kiva saada tupakkiseuraa. Ei hän vaan usko että röökillä voi olla sellainen vaikutus. Mies on addiktiivinen: oli myös alkoholin suurkuluttaja. Ollut tipaton jo vuosia. Mutta vierottautuminen ei ollut helppoa, silti sanoisin, että röökistä on ollut vaikeampaa. Tästä hiukan kyllä syytän myös anoppia..
Jouduin nyt pyytämään että lähtö on lopullinen. Vaikka lapset ikävöivät, vaikeampaa heille on elää pelossa ku eivät ymmärrä isin ailahtelua ja siitä johtuvaa jatkuvaa riitelyä. Ja kun mies ei suostu tupakan kanssa totta puhumaan (hän siis valehtelee tupakoinnistaan vaikka näen heti jos hän on polttanut, joutuu jopa ottamaan sairaslomaa töistä oireiden takia) ja valehtelusta aina alkaa riita, niin ole tässä sitten perheen ainut aikuinen kun mies käyttäytyy kuin teini. Jolla aivot ei pelaa. Anopin vaikutus miehen ajatuksiin on niin radikaali. Mies oli jopa lääkärin määräämällä champix-vieroituskuurilla tupakasta ja alku menikin hyvin, tasan niin kauan kun anoppi sanoi miehelle että hänelle se ei toiminut niin ei varmaan sitten sullekaan. Meni jotain päivän verran kun mies lopetti kuurin, kun ei se yhtäkkiä tehonnutkaan enää mukamas. Arvasin sen kyllä. Anopin sana on miehelle niin vahva, että jos hän kertoisi että mies onkin itseasiassa naispuolinen, niin hänelle kasvaisi tissit yhdessä yössä.

Pelkäänpä pahoin että en pääse tuosta kuviosta irti ikinä, vaikka yrittäisinkin. Tämä perhe ongelmineen pysyy kintereilläni ihan tasan niin kauan kun olen miehen kanssa missään tekemisissä. Sen voi aavistella jo siitä että juhannusta vietetään tänävuonna ihan pokkana keskellä eroperheen kotia, eikä se vaikuta olevan kenenkään mielestä mitenkään erikoista.

Vai käsi sydämellä, tuntuisiko kenestäkään hyvältä idealta lähteä veljen tai siskon perheen luokse juhannuksenviettoon kun he ovat juuri eronneet ja aivan vereslihalla? Grilli kuumaksi vaan!

Luulen että he ovat tottuneet kriiseihin eri tavalla kuin minä. Tämä on heille ihan tavanomaista, kun ovat aina eläneet näin.

Taidan tehdä juhannustaikoja tänävuonna. Kaikki varvut mäestä tyynyn alle, jotta näkisin tulevaisuuteen. Mies on varmasti pelokas, ja niin olen minäkin. Miehen, itseni ja lapsiemme suhteen. Pelkään että sairaus periytyy, ja pelkään että mies tekee itselleen jotain. Ja pelkään että itse tuhlaan elämäni tässä.

Kumpa kaikki voisi järjestyä. Täytyy nyt yrittää tsempata tämä juhannus. Kuopuksemme syntyi vuodenvaihteessa, 2 viikkoa sitä ennen ajoin maniasta seonneen miehen ulos kodistamme - häntä tuli hakemaan koko suku, osa tunki tavaroita kasseihin, osa oli keittiössä tekemässä voileipiä. Jouluna nieleskelin kyyneleitä ja teeskentelin onnellista perhettä, jonka isä oli joutunut jouluksi "äkisti töihin". Äitienpäivänä itkin vessassa koska koin epäonnistuneeni äitinä. Itkin kahvipöydässä anopin luona silmät päästäni koska huomasin että lapseni olivat peloissaan. Toiset veti tyynesti kahvia vieressä, ilmeisesti tämmöisessä ei ollut mitään normisetistä poikkeavaa. Sen jälkeen en ole pystynyt tapaamaan heitä, jokin raja vain täyttyi. Miehen täytyisi katkaista napanuoransa, muuten tässä ei ole mitään mahiksia. Mutta se taitaa olla mahdotonta. Nyt puhutaan porukasta joka on pitänyt yhtä kun isä on ajanut perheen puukkohippasilla pihalle ja hakannut äidin sairaalakuntoon. Yhdessä he ovat hytisseet auton takapenkillä yönsä ja se taitaa olla jättänyt jälkensä kaikkien psyykeeseen - he ovat riippuvaisia toisistaan mutta taitavat pahentaa toistensa tilannetta.

Kuule, kun sä jatkat tuota pelleilemistä, olet samanlainen pelle kuin se sakki. Otahan kunnon ero siitä ukosta, ei se tuosta enää kohene. Haluatko olla heidän kaltaisensa vai pystytkö elämään normaalia elämää, valinta on sinun.

Ap, puhut miehesi yhteydessä manian oireista ja masennuksesta. Onko miehesi saanut diagnoosin? Onko hänen lääkityksensä kunnossa? Käykö hän terapiassa? Saako hän yleensäkään minkäänlaista hoitoa sairauteensa? Mielestäni hän tarvitsisi mitä pikimmin intensiivistä hoitoa, ehkä jopa sairaalahoitoa. 

Minulla on omakohtaista kokemusta masennuksesta ja ahdistuksesta. Siksi kiinnitin huomiota tunteiden ailahtelevuuteen ja miehesi aggressiiviseen tapaan ilmaista tunteitaan. Kiinnitin myös huomiota siihen, että hän tarvitsee äitinsä seurakseen jopa kauppaan mennessään. Tuli sellainen olo, että hän on kovin ahdistunut ja ehkä pelkää vieraita ihmisiä. 

Ilmeisesti miehesi on myös perinyt isältään taipumuksen alkoholismiin, mikä vain pahentaa tilannetta. 

2

Ihan ensimmäiseksi: sinä päätät, ketä sinun kotiisi tulee. Jos mies ei tule yksin, pysyköön poissa.

Taloudet välittömästi erikseen siis ihan ensi töiksesi aamulla hoidat asian.

Varaa aika lastenvalvojalle; elatus- ja huoltoasiat.

Älä haaveile yhteenpaluusta vaan päästä irti.

Ero vireille heti huomenaamulla.

Naine, suorista selkäsi ja lyö nyrkki pöytään; pelleily loppuu nyt.

Erotkaa pysyvästi. Lusikat jakoon vaan.

Parahin ap, sympatiani sinulle, ja ennenkaikkea hatunnosto siitä, että ymmärrät eron sairauden ja kusipäisyyden välillä.

Mutta en todellakaan ymmärrä, miksi miehesi ei tuossa kunnossa ole osastohoidossa? Kirjoitit tuolla aiemmin, että osastolle viedään ja tukitoimet aloitetaan, jos vain niin katsot parhaaksi? Mikä sitten jarruttaa? Ymmärtänet, että neutraali (sairaala)ympäristö olisi ehdoton eheytymisen kannalta, kun kerran elo anopin ja muun perheen vaikutuksen alla vain lisää syöksykierrettä?

Voimia sinulle ja lapsillesi. Terveisin itsekin bipoa sairastava.

En ole soittanut piipaa-autoa siksi koska jos kaikki menee suunnitelmien mukaan kosteusvaurioisen asuntomme kaupan purussa, miehelle tulisi piakkoin mahdollisuus hankkia oma asunto ja päästä omilleen. Toivoisin sen parantava tilannetta. Toisaalta tiedän että jos niin ei käy ja asiasta tulee oikeustaistelu, miehen sairaus saa bensaa liekkeihin. Sitten ei liene enää vaihtoehtoja. Mutta nyt vielä katsellaan että kummin tämä homma menee. Asian pitäisi kuitenkin selviä ihan lähiaikoina..

Onko sinulla bipoa sairastava ollut itselläsi sairaalajaksoja? Millaista siellä osastolla on, ja mitä siellä tehdään? Mies tarvitsisi nyt ennen kaikkea rytmin ja sisällön elämäänsä, ja pelkään että sairaalansängyssä nuokkuminen ei toisi hänelle yhtään elämänuskoa tai sen hallintaa takaisin. Kun en tiedä mitä siellä sitten tehdään.

Miten sinun sairautesi on kulunut? Mieheni oli ennen sporttinen, energinen kaveri joka piti huolta laskujen maksuista ja oli tarkka, siivosi jälkensä.. nyt hän on suoraan sanottuna vihainen väsynyt läski joka ei vedä edes paskaa pöntöstä. Kuinka usein relapseja tulee? Vieläkö tästä noustaan.. osaisitko valaa minuun uskoa :)

Ajattelen itsekin heikkoina hetkinä että lusikat jakoon vaan, kun kerran vielä voin "pelastaa itseni" tästä. Mutta ajattelen ennen kaikkea lapsiani. Tilannehan on nyt heidän kannaltaan rauhoitettu, kun olemme jo eri osoitteissa. Haluaisin kuitenkin että heillä olisi tasapainoinen isä tulevaisuudessa, ja siihen hän tarvitsee apua, ei sitä, että jätämme hänet yksin tilanteessa jossa hän on avuton ja ihan pihalla. Lasten kustannuksella tässä ei siis ketään terapioida. Onhan se toki tunnustettava että en tiedä paljonko parisuhteestamme on enää jäljellä sitten jos/kun tästä jamasta vielä joskus hänet ylös saadaan. Mutta vittu, menin kerran lupaamaan, että myötä- ja vastamäessä, ja aika moni oli sitä lupausta todistamassa. Pitäisikö nyt sitten ottaa ritolat kun vastamäki tuli eteen? Olkoonkin että se tuntuu välillä tulivuoren kokoiselta.

Yritän nyt valaa uskoa... Mun sairauteni ns. "akuuttivaihe" vei melkein kymmenen vuotta. Se sisälsi kaksi epäonnistunutta avioliittoa, neljä itsemurhayritystä, kaksi kertaa heräämistä teho-osastolta (toisella kertaa mentiin helikopterilla), kuusi laitosjaksoa, uusia ja uusia yrityksiä löytää oikea lääkitys, ja aina aloitettiin taas alusta, alkoholin liikakäyttöä, luottotietojen menetyksen, huolen ja tuskan tuottoa läheisille jne. SILTI: tänä päivänä elän lääkkeetöntä elämää lapseni yksinhuoltajana, arki sujuu, talous pysyy kurissa ja voin rehellisesti sanoa, etten ole koskaan elämässäni voinut näin hyvin. Joten kyllä, tämä on loppuelämän sairaus, mutta perusarkikin on mahdollista :) Toki tämä vaatii itseltäni jatkuvaa "itsetarkkailua", joka on välillä aika raskasta, ja elämä on hyvin aikataulutettua, josta poikkeaminen tuppaa ahdistamaan, mutta sietokyky kasvaa päivä päivältä. On vain opittava tuntemaan omat varoitusmerkit, ja se ei valitettavasti onnistu lyhyellä aikavälillä, vaan vaatii vuosien työn... Ja silti, aika-ajoin tulee takapakkia. Mulla tuli nyt hiljan ensimmäinen liki kolmeen vuoteen, ja "nousin jaloilleni" siitä vuorokaudessa, viikon verran tarvi apua nukkumiseen, nyt ollaan taas "normi"päivärytmissä.

Tuo on totta, mitä kirjoitit, että laitosjakso helposti passivoi, ja uskollinen päivärytmi on parasta lääkettä. Mutta kuulostaa kirjoitustesi perusteella, että vaikka varmasti anoppisi haluaa poikansa parasta, hän myös tahattomasti ruokkii oireita? Onnistuuko päivärytmin toteutus miehelläsi äitinsä luona? Entä olisiko paikkakunnallanne mahdollisuutta päiväsairaalahoitoon? Jos ei, osastojaksossa on se hyvä puoli, että lääkitys saadaan nopeammin kohdalleen (jos saadaan). Lisäksi se saattaisi olla omalle jaksamisellesi parempi, et olisi enää hoitovastuussa, ja siellä ei kukaan muu ainakaan söisi teidän kukkarostanne :DD

Laittaako lusikat jakoon, siihen osaat vain sinä vastata. Kuten sanoin, on hienoa, että jaksat taistella liittonne ja perheenne puolesta, mutta muista kuitenkin, että teet sen oman jaksamisesi rajoissa. Mennyttähän et enää takaisin saa, se ei palaudu, vaikka puolisosi eheytyisi, arvet jää kuitenkin. Sinä tunnet itsesi parhaiten; sinun on punnittava, jääkö vaakakuppiin tarpeeksi rakennusaineita, vai heilahtiko laidan yli liikaa (kuten esim. luottamus toiseen (enkä tarkoita tällä mitään uskottomuusepäilyjä)). Kannattaa myös miettiä, kuinka pitkään taisteluun on valmis, kuinka paljon on valmis sietämään ns. elämän epävarmuutta, koska ne takapakit on kuitenkin todennäköisempiä, ja ilman kristallipalloa on vaikea ennustaa sykliä.

Tämä meni hieman sekavaksi, pahoittelen, sanonpa vielä loppuun: parhaiten ehkä autat miestäsi löytämään omat rajansa vetämällä karkealla kädellä omat rajasi ja pitämällä niistä "tiukkapipoisesti" kiinni (vähän niinkuin uhmaikäisen kanssa :DD). Siinä hetkessä raastavaa ja turhauttavaa, mutta pitkässä juoksussa palkitsevaa.

Tsemppiä juhannuksen viettoon!

Ai niin, vielä: ei siellä osastolla anneta jäädä "sänkyyn nuokkumaan", hoitopalavereissa lääkäri määrää tiettyihin terpiaryhmiin ja mahd. yksilöterapiaan (ite kävin taideterapeutilla), siihen päälle keskustelut omahoitajan kanssa ja ulkoilut, mutta kyllähän siellä valitettavan paljon on sitä silkkaa notkumistakin.

Miehellä on diagnoosi. Oikeaa lääkitystä haetaan. Tähän asti lääkkeistä ei ole ollut apua kuin lihomisessa. Mies oli ennen timmi ja urheilullinen, nyt painaa yli sata kiloa ja on lihonut muodottomaksi. Ei mitään rajaa ruoan kulutuksessa. Viikonloppuna veti lounaaksi kattilallisen keittoa jonka tein riittämään kahdeksi päiväksi.

Ahdistunut hän on kyllä. Mielialat veteli laidasta laitaan tänään päivän sisällä jo monta kertaa. Ei tajua sanaakaan mitä sille puhuu.

Mä löisin kyllä nyrkkiä pöytään (olen todellakin juuri sen kaltainen ihminen..) ellen tietäisi että nyt puhutaan sairaudesta eikä vaan yleisestä kusipäisyydestä. Sairaus voi hyvin mennä rauhalliseen vaiheeseen kunhan oikea lääkitys löytyy. Ei kai se nyt niinkään voi mennä että toinen potkaistaan elämästä ulos heti jos ongelmia tulee?

Vaikka "heti" on tässä kohtaa jo vanhentunut ilmaisu. Olen jo luopunut autostani, harrastuksistani, ystävieni tapaamisesta ja työstäni miehen vuoksi. Minusta on tullut 24h hoitsu. Kyllähän se katkeroittaa. En tiedä... välillä väsyn ja tekisi mieli luovuttaa. Toisina hetkinä taas jaksan taistella. Tämähän on minun perheeni ja mies tarvitsee apua. Nyt just ei taas jaksaisi, kyllä oli raskas tämä päivä.

Apua ei tosiaan ole saatu. Aina vaan jos mies soittaa lääkärilleen että olo on paha ja apua tarvitaan, käsketään nostaa lääkitystä. Säännöllistä terapiaa ei saa (kerran, pari kuussa korkeintaan). Nyt taas vedetään joku lääke alas ja kokeillaan toista ja sama sekoilu alkaa uudelleen. Sairaalajaksoa olen ehdottanut ja puhunut lääkärin ja neuvolan kanssa, osastolle viedään vaikka tahdon vastaisesti ja tukitoimet aloitetaan perheelle heti, jos niin katson parhaaksi. Miehellä kun on ollut itsetuhoisia ajatuksia välillä.

Tänään oli enimmäkseen ylävireinen. Tosin sellaisella tavalla että on hankkimassa sitä tätä ja tota ja hän maksaa. Vähän pelkään että tuo lääkesekoilu lyö sille nyt täyden manian päälle. Nyt ollaan vellottu siellä masennuksessa tähän asti.

Voisit ehkä ap itse kasvaa tuossa kuviossa aikuiseksi ja täyspäiseksi. Lopeta se miehen hyysääminen ja elättäminen. Ei sillä ole kukaan masentunut parantunut. Päinvastoin.

Mihin perustat tuon näkemyksesi? Luulen kyllä että yhtään sen paremmat mahdollisuudet paranemiseen ei tule siitä toisen hylkää ja jättää tyhjän päälle, varsinkin jos on vaikeasta, psykoottisesta masennuksesta kärsivä ahdistunut ihminen, joka ei ole kykeneväinen huolehtimaan omista asioistaan. Pelkällä tahdonvoimalla kun tuosta sairaudesta ei parannuta. Itse asiassa siitä ei parannuta koskaan. Siis kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä.

Jos itse sairastun joskus pahasti niin toivon totisesti ettei minua pistetä kylmästi pihalle ajatellen että pitää lopettaa tuon masentuneen hyysääminen ja elättäminen. Se on tietysti vaikea ymmärtää jos ei ole kokenut samaa. Ei masentunut pysty vaan pomppaamaan sängystä ylös ja päättämään että nyt en ole enää masentunut ja pystyn toimimaan normaalisti. En sano, etteikö kannattaisi edes yrittää, mutta en ymmärrä miten hänen hylkäämisellä pääsisimme asiassa eteenpäin.. Itse ehkä pääsisin eteenpäin, mies ei. Ja hän on kuitenkin aviomieheni, lapsieni isä, ja minulle tärkeä vaikka hänen sairautensa onkin tehnyt kaikesta suoraan sanottuna paskaa. /ap

[quote author="Vierailija" time="20.06.2013 klo 01:00"]

Mihin perustat tuon näkemyksesi? Luulen kyllä että yhtään sen paremmat mahdollisuudet paranemiseen ei tule siitä toisen hylkää ja jättää tyhjän päälle, varsinkin jos on vaikeasta, psykoottisesta masennuksesta kärsivä ahdistunut ihminen, joka ei ole kykeneväinen huolehtimaan omista asioistaan. Pelkällä tahdonvoimalla kun tuosta sairaudesta ei parannuta. Itse asiassa siitä ei parannuta koskaan. Siis kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä.

Jos itse sairastun joskus pahasti niin toivon totisesti ettei minua pistetä kylmästi pihalle ajatellen että pitää lopettaa tuon masentuneen hyysääminen ja elättäminen. Se on tietysti vaikea ymmärtää jos ei ole kokenut samaa. Ei masentunut pysty vaan pomppaamaan sängystä ylös ja päättämään että nyt en ole enää masentunut ja pystyn toimimaan normaalisti. En sano, etteikö kannattaisi edes yrittää, mutta en ymmärrä miten hänen hylkäämisellä pääsisimme asiassa eteenpäin.. Itse ehkä pääsisin eteenpäin, mies ei. Ja hän on kuitenkin aviomieheni, lapsieni isä, ja minulle tärkeä vaikka hänen sairautensa onkin tehnyt kaikesta suoraan sanottuna paskaa. /ap

[/quote]

Joo, MUTTA haloo sinulla on lapset! Jos jatkat noin, heille jää ikuiset arvet tuosta hässäkästä. Unohda se mies, älä roiku siinä!!! Ajattele lapsia ja pelasta heidän elämänsä normaaliksi. Jos et siihen pysty, ryhdy vaan sairastamaan ja anna lapset kasvatusvanhemmille.

Ymmärrän kyllä pointtisi. Ja saman tiedostaa myös mies ja siksi hän ei asukkaan nyt kanssamme. Isäänsä ja hänen sekavaa perhettään lapset tulevat silti tapaamaan aina, en minä siltä heitä voi ikinä pelastaa. Mutta tämän kotitilanteen voin kyllä rauhoittaa ilman miehen jättämistäkin. Tavoitteena on saada hänet takaisin jaloilleen, ja kun hän sen tekee, on perhe-elämä taas ihan mahdollista. Elimme ihan suht normaalia elämää ennen tämän jakson puhkeamista. Eihän meille muuten olisi ikinä tullut kolmea lastakaan. Tietysti sitä toivoo että samaan päästäisiin takaisin.

Tästä ehkä huomaa kuinka kahtiajakautunut oma ajatusmaailmakin on. Ihan kaikki ratkaisut tuntuu niin vääriltä. Tuntuu vaan niin pahalta.

Kiitos. Mies oli tänäänkin vielä sekaisin kuin seinäkello, huusi vaan, joka toisessa lauseessa tarkoitti taas eri asiaa kuin edellisessä, eikä pystynyt seuraamaan keskustelua. Sanoi vaan että ei pysty estäään niitä sanoja tulvimasta ulos. Soitin sairaalaan ja hän on nyt hoidossa siellä osastolla, ottivat sisälle samantien. Ei vielä tietoa kauanko tulee olemaan.

On juu bipolaari. Olo on nyt hyvin helpottunut ja vähän jopa toiveikas. Jospa hommat nyt saataisiin haltuun?

Hei hetkinen! Te olette eronneet miehesi kanssa ja silti teillä on yhteinen rahatalous - sinä makselet velkaa ja kustannat miehen elämisen, ja autonkin mies vei, kun ei viitsi bussilla kulkea? Kaiken lisäksi olet ruvennut vielä kustantamaan anopinkin elämisen Niinkö? Erosta huolimatta?

Et ole enää elatusvelvollinen miestäsi kohtaan sen jälkeen, kun olette eronneet. Ettekö ole tehneet vielä omaisuuden ositusta? Oletko käynyt pankissa järjestelemässä laina-asioita? Lainat pitää järjestää "minun" ja"sinun" lainoiksi. Jos mies käyttää autoa, kannattaa harkita auton omistuksen tarkistamista. Samalla voi siirtää autolaina pelkästään miehen nimiin. Luulisi aikuisen, työssäkäyvän miehen pystyvän hoitamaan tuollaisen asian. 

Eksäsi ja hänen äitinsä sopikoon ruokaostoksensa ja niiden maksajan keskenään. Ei sinun tarvitse heitä elättää. Vetoan jälleen eksän palkkapussiin.

Entä isäaika sitten? Käykö eksä tapaamassa lapsiaan sinun kotonasi? Miksi? Miksi hän ei vie lapsia sinne, missä hän asuu, eli äitinsä luo? Jos miehelle on määrätty valvottu tapaamisoikeus (tjms.) valvottuja tapaamisia voi järjestää myös sosiaalitoimiston kautta. Silloin virallinen valvoja tulee ilmeisesti järjestelmän mukana. 

Täytyy sanoa ihan rehellisesti, että heikompihermoista ihan hirvittää moinen meininki, mihin olet ajautunut. Hatunnostoni siis sinulle, kun aiot vielä juhannuksenkin viettää tuollaisen porukan kanssa. 

Vähän ehkä huonosti ilmaisin, eli olemme ihan vastikää eronneet ja vielä toiveissa että saisimme perheen uudelleen kasaan. Mitään virallista toimenpidettä ei ole tehty, ja elämme yhä samasta taloudesta. Toisin sanoen mies pistää siliäksi loputkin siitä äärimmäisen vähästä rahasta mitä on tässä tilanteessa tilillä. Kaiken lisäksi meillä on siitä onneton tilanne päällä että emme voi asua yhteisessä kodissamme, siellä siellä on todettu laaja kosteusvaurio ja kauppaa yritetään nyt parin vuoden jälkeen vielä purkaa. Ja tämän lisäksi sitten makselemme myös tämän väliaikaisen asumuksen kuluja. Siksi mies asuu äidillään ja siksi olemme leipäjonon partaalla. Mies maksaa tilinpuolikkaastaan laskut ja lainat ja minä maksan kaiken muun elämisen. Mies on maksanut tilistään myös auton kulut että sillä verukkeella pitää yhteistä autoa omanaan. Tekisi mieli pyytää miestä sitten palauttamaan kaikki syömänsä ruoat ja päällään pitämät vaatteet, sillä nehän on minun maksamiani. Tosin tässä kohtaa se ideologiahan ei toteudu.

Minä naiivina kuvittelin että mies ajattelisi perheensä parasta ja kulkisi itse bussilla, mutta eihän se mitään tällä hetkellä tajua. On siis vakavasti masentunut ja niin kovalla lääkityksellä että ei leikkaa se pienikään järjen hiven mikä on jäänyt jäljelle. Ilmeisesti siellä anoppi kuiskii korvaan että ei pidä antaa autoa mulle, että vaikka sillä verukkeella päästäisin miehen takaisin kun eläminen täällä käy vaikeaksi ilman miestä ja autoa. Vaan periksi ei anna, lapsiperhe ei ole parantola ja mies ei pysty tällähetkellä edes arkielämään. Saatika sitten hoitamaan mitään lainanositusasioita.

Lähinnä tässä nyt vituttaa se että anoppi on kaikessa mukana. Jokaisessa puhelussa, jokaisessa käynnissä (ellen tappele vastaan) ja silloinkin paukkuu tekstarit. Ja miehen olo pahenee kokoajan, en tiedä mitä se sille miehelle siellä oikein juttelee. Muualle se ei suostu sieltä muuttamaan, vaikka pyydän, koska selkeästi jotain hämärää siellä tapahtuu. Minulle ja kolmelle lapsellemme anoppi näyttää maireaa naamaa mutta takuulla selän takana pärisee..

Lapset kuitenkin ikävöivät isäänsä ja mummua ja tätejä ja setiä joten juhannusta vietetään vaikka järkikulta katoaisi. Ja arvatkaas muuten, että kuka maksaa juhannuksen viulut? Oliskos tämä äitiyslomalainen...

Yhteiset rahat on varsinainen siunaus!