Lue keskustelun säännöt.
Mies ja sen äiti..
18.06.2013 |
Kun menin kihloihin mieheni kanssa en ollut koskaan tavannut hänen äitiään. Tai oikeestaan ketään heidän perheestään. Miehen isä on kuollut. Nyt olenkin siis enemmän kuin ymmälläni tästä tilanteesta.
Olemme hiljattain eronneet miehen mt-ongelmien vuoksi. Yritämme kuitenkin rauhoittaa tilannetta ja saada välejä korjattua jotta voisimme yritättää ehkä vielä uudestaan kun nyt on tuota perhettäkin siunaantunut. Kun mies tulee lapsia tapaamaan, tulee anoppi aina mukaan. Mies perustelee tätä sillä että haluaa seuraa (en siis itse ole paikalla). Mies myös asuu tällä hetkellä äitinsä luona. Ja jos kiellän anoppia tulemasta mukaan, paukkaa siltä sitten kokoajan miehelle kuitenkin tekstiviestejä. Ihan jatkuvalla syötöllä.
Siis aivan sairasta. On siinä perheenisä. Pahimmillaan sieltä tulee miehen koko suku mukana kun tulee lapsia katsomaan. Harvakseltaan on siis lapsilla isi-aikaa pelkästään, ja silloinkin kauhea huokailu ja voivottelu. Ja mies kun oli ennen niin hyvä isä...
Ongelmana on se, että anopin luona asuminen tekee miehestä pikkulapsen. Anoppi ohjaa hänen jokaista ajatustaan, ja kun ei sillä emännällä pysy omakaan talous käsissä, ohjeistaa hän poikaansakin ostelemaan sitä sun tätä (esim. toisen auton, kun akka ei itse suostu lainaamaan miehelle pihalla tyhjänpanttina seisovaa autoaan ja bussilla mies ei sitten suostu kulkemaan, joten perheen auto on nyt siellä miehellä jotta hän pääsee töihin hyvien kulkuyhteyksien äärellä pk-seudulla, kun taas minulla ja lapsilla ei ole edes mahdollisuutta julkiseen liikenteeseen) kun kerran rahaa on. Jota muutes ei ole, kun on auto- ja asuntolainat, laskut, hoidot lääkkeet ja lapset ja mies kelan sairauspäivärahalla, minä äitiyslomalla. Ja mieshän ostaa siellä nyt ruoat sitten anopillekin, eli talouteemme on nyt sitten tullut uusi suu ruokittavaksi. Ja koska tässä taloudellisessa ahdingossa rahaa kannattaa myös polttaa ilmaan, on mies anopin houkutuksesta ryhtynyt myös tupakoimaan, ja sehän tunnetusti onkin halpaa. Samalla me täällä vedetään näkkäriä ja hernekeittoa.
Ja sitten ovat molemmat herne nenässä jos kiellän anoppia tulemasta ja edellytän että mies tulisi ihan itse, jos vaikka haluan jutella ihan miehenkin kanssa kaksin, tai että mies huolehtisi lapsista ihan itse. Kaksin keskusteleminen ei onnistu mitenkään edes puhelimessa, sillä anoppi istuu vieressä kuuntelemassa ja kertoilemassa että mitä pitää sanoa.
Saisinko henkistä tukea että selviän juhannuksesta ilman ki(r)vesmurhaa. Ollaan nimittäin viettämässä sitä porukassa.
Kommentit (33)
Taitaa ap olla se joka aikaisemmin ihmetteli kun anoppi ei suostu viemään lasta johonkin taidekerhoon.. :) Ihme toimintaa, ei ole pakko olla tuossa porukassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
omaa tyhmyyttä jos suostut maksamaan.
Paljonko tuosta luulet johtuvan anopistasi, vai onko sittenkin niin, että syyllinen on semt-ongelma ja anoppi hoitaa/tukee siinä? Ehkä miehesi tilanne olisi vielä pahempi iman äidin apua? Yritä ajatella jotakuta omista lapsistasi samassa tilanteessa ja mitä sinä silloin yrittäisit tehdä?
Joo siis mies oli sairauspäivärahalla ja palasi töihin mutta jäi taas sairaslomalle ja varmaan takaisin päivärahalle jos ei se töissä oleminen onnistu. Sellaista 'tavallista palkkaa' ei ole saanut kuin joskus syksyllä viimeksi. Niin ja en ole kirjoitellut mihinkään taidekerhoviesteihin.
Anoppi varmaan yrittää auttaa, mutta on samalla tavalla mt-ongelmainen kuin mieheni (periytynyt sairaus). Hänen harrastuksiinsa kuuluu teeskentely ja valehtelu ja juonittelu ja ailahtelevaisuus. Hänen bravuureihinsa kuuluu mm. se, että hänelle lapsia hoitoon viedessä hän usein ilmoittaa puolessa välissä matkaa sairastuneensa milloin mihinkin tautiin eikä voikkaan hoitaa. Tästä syystä lapset eivät häntä usein sitten näe kun ei viitsi enää edes sopia kun pettyvät kuitenkin. Hänellä ei ole siis minkään taivaan tajua siitä mikä tässä tilanteessa on parhaaksi ja hänen touhusa ovat yhtä huluja kuin miehenikin.
Tässä juuri sain taas riidellä puhelimessa kun mies on ottanut taas sairaslomaa ja on tulossa hoitamaan lapsia. Mukanaan äiti ja kaikki sisarukset.
Kyllä on tiedättekö aika kovan harkinnan takana että jatkanko suhdetta. Miestä rakastan mutta tuo muu sakki on aivan liikaa. Ja kyllä hänen perheensä vaan tulee kaupanpäälisiksi. Kaiken huippu on se että kihlautuessani sain puhelun sivulliselta joka varoitti minua sekaantumasta tähän perheeseen. En uskonut. Olisi ehkä pitänyt.
Kai olet hakenut asumistukea ja lapsilisiin yksinhuoltajakorotusta? Ei haittaa vaikka olisi yhteishuoltajuus, eikä haittaa vaikka olisitte naimisissa. Jos asutte eri ruokakunnissa, niin olet oikeutettu näihin tukiin.
Jos tuet eivät riitä, niin toimeentulotukea hakemaan. Voit myös muuttaa lastesi kanssa parempien kulkuyhteyksien luokse, teidän tilanteessanne se olisi varmasti elämää oleelliseti helpottava asia.
Anopille voisi ihan hyvin ilman vit**ilua mahdollisimman tyynellä äänellä sanoa että lapsille olisi tärkeää saada edes kerran viikossa saada tunti aikaa pelkästään oman isän seurassa, jotta he voisivat luoda isä-lapsi-suhteen ilman että anoppi tai kukaan muukaan on mukana "valvomassa". Ja jos anoppi on sitä mieltä että ei käy, niin pyydä häntä perustelemaan.
Voisikohan taustalla olla anopilla huoli siitä miten mielenterveysongelmainen poikansa selviää lapsenlasten kanssa ja että pärjääväthän sekä poika että hänen lapsensa ja onhan lapsilla kotona kaikki hyvin.
Hän ei välttämättä tuppaa kotiisi jatkuvasti ilkeyttään. Mitähän tapahtuisi jos kysyisit ihan suoraan että minkä takia hän on mukana joka kerta kun isä tulee lapsia tapaamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itseasiassa olen kysynytkin, tai mieheltä lähinnä, koska en ole ihan varma että kumminpäin asia on: tuppaako anoppi mukaan, vai haluaako mies itse että äiti tulee. Tuntuu vaan niin käsittämättömältä että aikuinen mies tarvitsee äidin mukaan. Ja sitten vielä ne sisarukset. Koko klaani. Se on alkanut kokoajan enemmän ja enemmän ahdistamaan. Ollaan siitä kyllä juteltu, mutta ei siitä valitettavasti ole tällä hetkellä mitään hyötyä. Kun mies ei oikein ole nyt tässä päivässä ja jutuissa mukana, ei se ymmärrä, eikä muista. Ja hän nyt vaan ajattelee että seura olisi kivaa. Ja että yksin ahdistaisi. Vaikka hän kuitenkin on aina hyvätuulinen ja paremmalla mielellä jos on viettänyt päivän yksin lasten kanssa. Hän on kuitenkin hyvä isä vaikka onkin nyt sairas.
En minäkään usko että anoppi tekee tuota ilkeyttään. Hän vaan on millainen on. Se onkin se suurin syy miksi tilanne tuntuu toivottomalta. Minun olisi kertakaikkiaan hyväksyttävä että se touhu tulee olemaan osa loppuelämääni jos mielin jatkaa avioliittoani. Vaikealta se tuntuu, sillä tuo perhe ruokkii omia ongelmiaan. Puhelimessa on kuuma linja jatkuvasti äidin ja sisarusten välillä, he juoruilevat toisistaan selän takana ja joka ikinen asia kantautuu kaikkien korviin. Myös minun, meidän asiamme. Ihan jo sitenkin että puheluilla on lähes aina useita todistajia.. Ja se kaikki on heille aivan normaalia. Kuten myös se, että kesken kovimman aviokriisin ja eron, meillä istui miehen koko perhe olohuoneessa kahvilla. He siis tulivat tänne kun kuulivat mitä on tapahtumassa. Kahville.
He ovat jotenkin aina eläneet noin. Anopin miesvainaa oli väkivaltainen juoppo, ja koko perhe on saanut kärsiä ja elää pelossa, joka on jättänyt jälkensä vähän kaikkien mielenterveyteen ja tehnyt osaltaan myös tuon symbioosin. Siitä voi ottaa opiksi että toisia tuetaan, mutta kyllä tässä mennään aika äärimmäisyyksiin. En ihan oikeasti haluaisi olla naimisissa heidän kaikkien kanssa. Eivät he minulle mitään pahaa ole koskaan sanoneet tai tehneet, mutta välillä sitä heidän touhuaan katsoo monttu auki ajatellen että olenko minä, vai nuo kaikki hulluja.
En ole hakenut noita tukia. Miehen pitäisi kai tehdä muuttoilmoitus anopin osoitteeseen jotta se mahdollistuisi? Tämä taas vaikuttaisi anopin tukiin. Hänkään ei ole työkykyinen. Joten tässä ollaan, pala kurkussa, ihan todella.
En vaan tiedä mitä tehdä. En haluaisi repiä perhettäni rikki, lapset kaipaavat isää ihan kamalasti ja isi lapsia. Mutta elo yhdessä on repivää ja siitä kärsii kaikki. Kuinkahan kauan jaksan odotella ihmettä... Olen salaa alkanut toivoa että mies tapaisi jonkun toisen, rakastuisi, piristyisi ja haluaisi itse erota. Vaikka se satuttaisi minua. Mutta en haluaisi satuttaa häntä.
Miten tästä ketjusta tulee sellainen olo, että ap vastailee itselleen :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, kiitos selvennyksistä. Ymmärrän nyt paremmin tilanteen sekavuuden, kun kerroit, että ero on vielä kovin tuore. Silti vaikuttaa vielä pahemmalta tuo teidän tilanteenne, kun nyt luin enemmän siitä. Vakutat myös kovin huolestuneelta.
Sanot, että rakastat miestäsi, jolla on pahoja ongelmia tällä hetkellä. Et jaksa elää hänen kanssaan etkä hänen sukunsa kanssa. Olet miehestäsi myös huolissasi. Et haluaisi jättää häntä suvun kanssa elämään, koska se tuntuu tuovan yhä enemmän ongelmia mukanaan.
Sinä olet myös äiti. Ja nainen.
Nyt sinun pitäisikin miettiä ennen kaikkea, mikä olisi sinulle ja sinun lapsillesi paras ratkaisu.
Sinä et voi pelataa aikuista miestä, ellei hän halua tulla pelastetuksi, et mieleterveysongemilta etkä hänen ongelmaiselta suvultaankaan. Hänen on itse pelastauduttava, jos kokee sen tarpeelliseksi. Jos hän ei ole halukas elämään normaalia elämää, sinun pitää hyväksyä se ja jätettävä hänet ihan itsesi ja lastesi vuoksi.
Jos sinä tarvitset rahaa, sinä haet sitä. Jos sinun miehesi pitää tehdä muuttoilmoitus saadaksesi rahat, hän tekee sen. Hän hakekoon sitten itse avustuksia omissa nimissään, samoin anoppi. (Nyt harrastan toiveajattelua, kun kirjoitan, että ehkä tämä kuvio voisikin kääntyä miehesi kannalta parhain päin ja hän tajuaisi lähteä äitinsä luota pois.)
Miehesi vaikuttaa kovin pelokkaalta mieheltä, kun haluaa äitinsä mukaan lapsia tapaamaan. Se vaikuttaa erityisen huolestuttavalta.
Toisinaan ongelmainen ihminen on vain jätettävä selviytymään yksin, jotta hän tajuaa, kuinka paljon hänellä on ongelmia ja että hän ihan oikeasti tarvitsee apua.
Joskus on vain ihan pakko kääntää selkänsä ongelmakimpulta ja pelastauduttava ennen kuin itse hukkuu siihen kaikkeen kaaokseen, missä ongelmainen elää.
2
[quote author="Vierailija" time="18.06.2013 klo 23:06"]
Miten tästä ketjusta tulee sellainen olo, että ap vastailee itselleen :D
[/quote]
Vainoharhoja on monenlaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivottavasti ap lastesi mielenterveys ei saa perustavaa laatua olevia kolhuja siitä, että keskityt terapoimaan miestäsi. Se ei ole oikein.
Niinhän se sitten meni että juhannuksen päätteeksi mies sai taas maniakohtauksen ja käsirysyllä sain sen ovesta ulos. Päivät meni kiikun kaakun, välillä olo oli hyvä, välillä näki että selkeästi masennus valtasi ja hetken päästä siitä taas nousi. Sahaaminen päättyi lopulta totaaliseen tilttaamiseen. Nyt sitten on osastojakso edessä.
Kertoisitko vähän sinun sairaalajaksoistasi, kuinka pitkään ne keskimäärin kestivät, mistä syystä sinne jouduit/pääsit?
Onko sinulla koskaan ollut ongelmia uneliaisuuden kanssa? Mies ei tahdo pärjätä päivää läpi ilman päiväunia, mutta unien jälkeen hän on todella ärtyisä jokatapauksessa. Mutta nukkumaan on silti pakko päästä. Usein myös nämä päivärytmin rikkomiset sitten laukaisee niitä kohtauksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen pahoillani, ap, uudesta käänteestä. Jos miehesi ei pärjää kotihoidossa, osastohoito on sitten paras vaihtoehto. Sittenhän sen näkisi, mitä se on, jos miehesi menisi sinne. Nykyään ei ihmisiä lääkitä vihanneksiksi eikä heitä pidetä osastolla vuosikausia niin kuin ennen vanhaan, kun keinotkin olivat tosi vähäiset.
Ymmärsin rivien välistä, että miehesi on bipolaari. Tiedän ihmisiä, jotka hoitavat työnsä ja kun tauti rupeaa oireilemaan, he menevät osastolle lepäämään. Sitten kun he toipuvat, he palaavat takaisin normaalielämään.
Tsemppiä.
Mies käy töissä vaikka on sairauspäivärahalla?