Lue keskustelun säännöt.
Onko normaalia että elämässä ei ole suuria tavoitteita?
24.07.2020 |
Aloin pohtimaan omaa elämääni, ja tajusin että minulla ei ole mitään suuria tavoitteita mitä ihmisillä yleensä on elämässä. En halua lapsia tai perustaa perhettä, mutta en ole kiinnostunut olemaan mikään uraohjuskaan. Nautin tämänhetkisestä työstäni, mikä ei ole liian vaativaa tai stressaavaa. Minulla ei ole mitää pitkäaikaisia harrastuksia mitkä ovat tärkeitä.
Onko tämä normaalia että olen vaan ilman suurempaa merkitystä?
Kommentit (18)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ei tunne itseään, ei tiedä mitä haluaa, niin silloin on ihan normaalia.
Juuri tuo on normaalia elämää.
Epänormaalia tai vähintään epätyydyttävää olisivat jatkuvat "suuret unelmat", jotka eivät voisi toteutua tai voisivat toteutua vain hyvin suurten uhrausten jälkeen.
Olen itse oppinut elämään ilman isoja unelmia.
Olen todennut, että olen saanut elämältä jo kaiken: perheen, kodin, työn ja.. no, ihan normaalit elämisen puitteet. En tosiaankaan tarvitse mitään uutta tai isoa elämääni, vaan voisin elää näin niissä rajoissa, joita elämä minulle tarjoaa. Minun ei tarvitse tavoitella mitään isompaa, parempaa, ylimääräistä tai juosta joidenkin ennennäkemättömien elämysten perässä toiselle puolelle maapalloa.
Joskushan voi työpaikan kahvipöydässä haaveilla, mitä sillä lottovoitolla tekisi, mutta tuo menee enemmän ajatusleikkinä kuin minään pakkomielteisinä unelmina.
Vierailija kirjoitti:
On. Nautit todennäköisesti pienistä onnistumisista, arvostat vapaata olemista etkä pistä suurta painoarvoa statukselle.
Totta, tuo kuvaa itseäni aika hyvin. Aloin vaan pohtimaan että onko tämä normaalia kun ihmiset ympärilläni alkavat perustaa perheitä ja/tai alkavat etenemään uralla kovan työn tuloksena. Minultakin on kysellyt milloin minulta voi odottaa tuollaista ja se sai ajattelemaan että ei ainakaan tällä hetkellä kiinnosta semmoinen elämä, olen tyytyväinen siihen miten asiani ovat tällä hetkellä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On. Nautit todennäköisesti pienistä onnistumisista, arvostat vapaata olemista etkä pistä suurta painoarvoa statukselle.
Totta, tuo kuvaa itseäni aika hyvin. Aloin vaan pohtimaan että onko tämä normaalia kun ihmiset ympärilläni alkavat perustaa perheitä ja/tai alkavat etenemään uralla kovan työn tuloksena. Minultakin on kysellyt milloin minulta voi odottaa tuollaista ja se sai ajattelemaan että ei ainakaan tällä hetkellä kiinnosta semmoinen elämä, olen tyytyväinen siihen miten asiani ovat tällä hetkellä.
Odotas kun täytät 36 v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On. Nautit todennäköisesti pienistä onnistumisista, arvostat vapaata olemista etkä pistä suurta painoarvoa statukselle.
Totta, tuo kuvaa itseäni aika hyvin. Aloin vaan pohtimaan että onko tämä normaalia kun ihmiset ympärilläni alkavat perustaa perheitä ja/tai alkavat etenemään uralla kovan työn tuloksena. Minultakin on kysellyt milloin minulta voi odottaa tuollaista ja se sai ajattelemaan että ei ainakaan tällä hetkellä kiinnosta semmoinen elämä, olen tyytyväinen siihen miten asiani ovat tällä hetkellä.
Odotas kun täytät 36 v.
Sihen on vaan muutama vuosi, mitäs sitten tapahtuu?
Ap.
Mikä tässä elämässä on normaalia ja mikä ei!? Onneksi siitä saa jokainen päättää ihan itse. Olisi aivan mahtavaa, jos olisin nyt 20-30-vuotias, elämä vielä edessä ja olisi nämä aivot, jotka nyt 49-vuotiaana on. Nuorena olin kuin ohjelmoitu tekemään kaiken samalla tavalla, kuin muut. En edes osannut kyseenalaistaa mitään. En vahingossakaan koskaan pohtinut, että mikä tämä elämä on tms. Olen lukenut valtavan määrän kirjallisuutta, mutta jostain syystä aina uudelleen ja uudelleen palaan Anthony de Mellon Havahtumiseen, jota suosittelen sinullekin lämpimästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On. Nautit todennäköisesti pienistä onnistumisista, arvostat vapaata olemista etkä pistä suurta painoarvoa statukselle.
Totta, tuo kuvaa itseäni aika hyvin. Aloin vaan pohtimaan että onko tämä normaalia kun ihmiset ympärilläni alkavat perustaa perheitä ja/tai alkavat etenemään uralla kovan työn tuloksena. Minultakin on kysellyt milloin minulta voi odottaa tuollaista ja se sai ajattelemaan että ei ainakaan tällä hetkellä kiinnosta semmoinen elämä, olen tyytyväinen siihen miten asiani ovat tällä hetkellä.
Odotas kun täytät 36 v.
Sihen on vaan muutama vuosi, mitäs sitten tapahtuu?
Ap.
Silloin viimeisetkin sinkkuystävät ovat vakiintuneet ja tunnet jääväsi ulkopuoliseksi toisten vauva- ja talonrakennusjutuista. Tulee paniikki kuulua siihen samaan joukkoon ja alat tehdä muutoksia elämässä sen mukaan.
Mutta jos onnistut kärvisteletmään tuon vaiheen yli ja pitämään oman pääsi ja vapautesi, väistät luodin. Kun olette reilusti yli 40 v. ystäväpiirissä alkavat avioerot, talot menevät myyntiin ym. Silloin saat ystäväsi takaisin ja olet tyytyväinen ettet lähtenyt samaan rumbaan mukaan.
Minä olen samanlainen. Lapsen kylläkin olen aina halunnut ja sen saanut, mutta noin muuten ei ole mitään isoa tavoitetta tai haavetta. Nyt neljänkympin jälkeen on alkanut tulla vähän sellaista ajattelua, että onko minussa joku vikana, kun ei ole mitään isoa tavoitetta tai "suuntaa". Mutta tarvitseeko ollakaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen syntynyt 70-luvulla duunariperheeseen, enkä todellakaan oppinut, että elämässä ylipäänsä voi asettaa mitään erikoisempia tavoitteita. Siihen havahduin vasta pitkällä aikuisiässä. Moni käsittää tavoitteiksi vain jonkin urakiidon tai sitten laihduttamisen. Mutta voihan tavoite olla vaikka sekin, että rauhoittaa elämäänsä niin, että on aikaa ja voimia olla lasten kanssa tms. Jos asian käsittää itselleen tärkeäksi tavoitteeksi sen asian puolesta taistelee tietoisemmin eli ei ala juoksemaan jossain jumpassa (lasten kanssa olon sijaan) vain siksi, että "niin on tapana tehdä". Tavoitteita on hyvinkin erilaisia, mutta kunnollinen tavoite on sellainen, mikä on itselle rakas. Jos sellaisen saavuttaminen vaatii paljon työtä, ei se työ tunnu ilottomalta suorittamiselta, koska se on Oma Juttu. Eli eivät tavoitteet ole vain urakiitureille vaan kaikille, mutta itselleen pitää olla rehellinen ja miettiä onko tavoite todellakin oma vai jostain apinoitu.
On. Miksi ei vain voi nautiskella siitä mitä elämä tuo tullessaan ja kaikessa rauhassa odotella elämän päättymistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole ollut eikä tule. Rauhassa elän ilman kiireitä joten hyvin menee.
Vierailija kirjoitti:
Mikä tässä elämässä on normaalia ja mikä ei!? Onneksi siitä saa jokainen päättää ihan itse. Olisi aivan mahtavaa, jos olisin nyt 20-30-vuotias, elämä vielä edessä ja olisi nämä aivot, jotka nyt 49-vuotiaana on. Nuorena olin kuin ohjelmoitu tekemään kaiken samalla tavalla, kuin muut. En edes osannut kyseenalaistaa mitään. En vahingossakaan koskaan pohtinut, että mikä tämä elämä on tms. Olen lukenut valtavan määrän kirjallisuutta, mutta jostain syystä aina uudelleen ja uudelleen palaan Anthony de Mellon Havahtumiseen, jota suosittelen sinullekin lämpimästi.
Kiitos tästä vastauksesta! Lisään ehdottomasti tuon kirjan lukulistalleni, kirjallisuus on aina ollut minulle hyvä tapa oppia ja ymmärtää uutta.
Toivon että oppisin olemaan rauhallisin mielin siitä että en tee niin kuin kaikki muutkin ihan vain siksi että niin "kuuluisi" tehdä.
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen syntynyt 70-luvulla duunariperheeseen, enkä todellakaan oppinut, että elämässä ylipäänsä voi asettaa mitään erikoisempia tavoitteita. Siihen havahduin vasta pitkällä aikuisiässä. Moni käsittää tavoitteiksi vain jonkin urakiidon tai sitten laihduttamisen. Mutta voihan tavoite olla vaikka sekin, että rauhoittaa elämäänsä niin, että on aikaa ja voimia olla lasten kanssa tms. Jos asian käsittää itselleen tärkeäksi tavoitteeksi sen asian puolesta taistelee tietoisemmin eli ei ala juoksemaan jossain jumpassa (lasten kanssa olon sijaan) vain siksi, että "niin on tapana tehdä". Tavoitteita on hyvinkin erilaisia, mutta kunnollinen tavoite on sellainen, mikä on itselle rakas. Jos sellaisen saavuttaminen vaatii paljon työtä, ei se työ tunnu ilottomalta suorittamiselta, koska se on Oma Juttu. Eli eivät tavoitteet ole vain urakiitureille vaan kaikille, mutta itselleen pitää olla rehellinen ja miettiä onko tavoite todellakin oma vai jostain apinoitu.
Niin, tuo on totta että ne omat tavoitteet voivat olla todella pieniäkin, mutta tuovat itselleen onnea! Pitäisi vaan itselleen sitten oikeuttaa se että nämäkin tavoitteet ovat tavoittelun arvoisia. Nyt voisin ottaa tavoitteekseni että oppisin neljännen kielen elämässäni, ei mikään pieni tavoite kylläkään siihen nähden miten paljon työtä sen eteen kuluu.
Ap.
On ihan normaalia ja kuulostaa oikein mukavaltakin!
On normaalia ja jopa tervettä sanoisinko. Ennen masennukseen sairastumista haaveilin akateemisesta tutkinnosta. Nyt jälkikäteen mietittynä tuo ihanne tuli itseni ulkopuolelta, mikä ei sen vuoksi kannatellut opiskelumotivaatiota pitemmän päälle. Jäljelle jäi vastavuoroinen rakkaus, joka löytyy ajan kanssa jos on löytyäkseen. Muuten menen päivä kerrallaan toipuessa.
On. Nautit todennäköisesti pienistä onnistumisista, arvostat vapaata olemista etkä pistä suurta painoarvoa statukselle.