Maailmankaikkeus- ahdistus

Vierailija kirjoitti:

Välillä ahdistaa ja välillä ilahduttaa. Maailmankaikkeus on rajaton, mutta ihmismieli rajallinen...

Einsteinin mukaan ääretöntä on vain maailmankaikkeus ja ihmisten typeryys ja maailmankaikkeudestakaan se ei ollu ihan varma. 😁

Hienointa on se, että me tämän ajan ihmiset kuitenkin oikeasti tiedämme jo hyvin paljon maailmankaikkeudesta. Se on todella arvokasta.

Aiemmin on tukeuduttu uskontoihin, joiden käsitys asioista on ymmärrettävästikin täysin metsässä.

Uskonnot ovat vastustaneet henkeen ja vereen pitkään tieteellisen - tietoon perustuvan - maailmankuvan leviämistä.

Tänä aikana se on yhä vaikeampaa.

Ei todellakaan ahdista, vaan ihan päinvastoin. Se oma pienuus ja merkityksettömyys tuntuu vapauttavalta. Siltä, että saan tehdä ihan mitä haluan eikä se maailmankaikeutta hetkauta.

Muilla samoja ajatuksia?

"Muilla samoja ajatuksia?" Kyllä.

Mutta en kuitenkaan pidä vähäpätöisenä sitä, että me ihmiset voimme halutessamme ymmärtää ja ottaa kantaa maailmankaikkeuteen. Se on suurta.

Vierailija kirjoitti:

Hienointa on se, että me tämän ajan ihmiset kuitenkin oikeasti tiedämme jo hyvin paljon maailmankaikkeudesta. Se on todella arvokasta.

Aiemmin on tukeuduttu uskontoihin, joiden käsitys asioista on ymmärrettävästikin täysin metsässä.

Totta, mutta ei se kyllä ihme ole jos ovat olleet hieman ihmeissään ja kauhuissaankin jonkun auringonpimennyksen, komeetan, meteorisateen, ukkosen tms. radikaalin ja täysin heille selittämättömän ilmiön edessä. Nyt me tiedämme vastauksen näihin kaikkiin.

Miettikää sitä, että suhteellisuusteorian mukaan myös aika on suhteellista. Tietyin edellytyksin voi ehkä matkustaa ajassa. Todellinen ilmiö on, että maata kiertävässä avaruusaluksessa aika kuluu hitaammin, kuin maassa. Todennäköisesti myös jokainen kokemamme ajanhetki ei katoa mihinkään, vaan se on olemassa muodossa tai toisessa iänkaikkisesti. Vähän niinkuin muistitallenne.

Itsekin välillä ajattelen kun oikein ahdistaa, että olen tavallaan niin pieni osa tätä maailmaa, että ehkä se riittää kun elän edes jotenkin ja saan yhdenkin päivän iltaan saakka. Joskus sekin tuntuu vaikealta, mutta jotenkin se ajatus helpottaa ettei minun tarvitse olla mitään suurta ja mahtavaa täällä vaan se riittii ainakin itselle, kun vaan elän eteenpäin. Joillekin muille ihmisille se ei riitä ja esim työelämä ja muu yhteiskunta menee aika ikäväänkin suuntaan, mutta tärkeintä varmasti se, että itse jaksaa eteenpäin ja ei vaadi itseltään liikaa. Jotkut ihmiset ovat myös hirveitä ja niin ilkeitä, että mietin miten niin voi edes olla. Itse yritän elää jo kokemuksieni kautta niin etten ainakaan aiheuttaisi muille pahaa. Joskus kun makaan maassa niin kuvittelen, että magma siellä jossain maan kuoren alla liikuu ja minä  makaan siinä päällä.

Ihmiset täyttää  tyhjiön uskonnolla. Jumala, raha,työ,politiikka,viihde, jne..

Vierailija kirjoitti:

Valitsemasi evästeasetukset estävät tämän sisällön näyttämisen. Nähdäksesi sisällön sinun on hyväksyttävä Sanoman sisällönjakelukumppanien evästeet. Hyväksynnän jälkeen voimme näyttää sinulle sisältöä mm. YouTubesta, Facebookista, Twitteristä ja Instagramista.

Anna lupa evästeille

Katso tuo video, jos haluat masentua vielä enemmän.

Olipas siinä yritystä vedota tunteisiin. Musiikkipuoli kuin yläkoulun draamakerhon suunnittelema. Söpö video.

-tunteeton fyysikko

Kyllä se toisinaan ahdistaa.

Joskus lapsena ja teininä rakastin sitä ajatusta, että itse, tutut ihmiset ja kaikki meidän asiat olivat tosi pieniä tässä valtavassa maailmankaikkeudessa. Luin myös mielellään aurinkokunnasta ja olin muutenkin kiinnostunut avaruudesta.

Sittemmin jotain on tapahtunut, ja nykyään universumi pikemminkin ahdistaa. Osaksi se, että oma elämä ja kaikki minulle rakas on niin pientä ja äkkiä häviävää. Osaksi vain se huimaava äärettömyys. Siinä on jotain niin kylmää, kliinistä ja massiivista, ja en pysty suhteuttaamaan siihen omaa elämääni tai edes maailmaani. Nykyään en edes halua ajatella, että tuo aurinko taivaalla kauniina kesäpäivänä on joku valtava hehkuva pallo avaruudessa. Koko ajattelutapa tekee minulle tärkeästä, kauniista maailmasta, luonnosta ja elämästä jotenkin banaaleja.

Kun täytin 40, minulle ilmestyi myös vahva kuolemanpelko. Se ei ole sairauden pelkoa, vaan sitä samaa oman itsen ja kaiken minulle tärkeän vääjäämättömän katoamisen pelkoa.

Miten tästä selviää? Luulen että auttaa, kun kuitenkin keskittyy niihin oman maailman kauniisiin asioihin. Luontoon. Kauniisiin maisemiin, kasvien yksityiskohtiin. Rakkaisiin ihmisiin. Jos ahdistus todella hallitsee elämää, ehkä paras kääntyä lääkärin puoleen. En tiedä, voisiko lääkitys auttaa tämän tyyppiseen ahdistukseen.

Vierailija kirjoitti:

Valitsemasi evästeasetukset estävät tämän sisällön näyttämisen. Nähdäksesi sisällön sinun on hyväksyttävä Sanoman sisällönjakelukumppanien evästeet. Hyväksynnän jälkeen voimme näyttää sinulle sisältöä mm. YouTubesta, Facebookista, Twitteristä ja Instagramista.

Anna lupa evästeille

Katso tuo video, jos haluat masentua vielä enemmän.

Ai se on nyt sitten mitattu, että maailmankaikkeus aikanaan loppuu lämpökuolemaan? Joskus muistelen lukeneeni, että olisi vaihtoehtoinen teoria, jossa laajeneminen kääntyisi joskus supistumiseksi.

Joka tapauksessa kyseessä on niin pitkät ajanjaksot, että ihmiskunnan kannalta sillä ei ole mitään merkitystä. Kehittynyttä älyä maailmankaikkeudessa voi tuon videon mukaan olla vielä hyvin pitkälle eteenpäin, mikä on kyllä hyvin kiinnostavaa.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se toisinaan ahdistaa.

Joskus lapsena ja teininä rakastin sitä ajatusta, että itse, tutut ihmiset ja kaikki meidän asiat olivat tosi pieniä tässä valtavassa maailmankaikkeudessa. Luin myös mielellään aurinkokunnasta ja olin muutenkin kiinnostunut avaruudesta.

Sittemmin jotain on tapahtunut, ja nykyään universumi pikemminkin ahdistaa. Osaksi se, että oma elämä ja kaikki minulle rakas on niin pientä ja äkkiä häviävää. Osaksi vain se huimaava äärettömyys. Siinä on jotain niin kylmää, kliinistä ja massiivista, ja en pysty suhteuttaamaan siihen omaa elämääni tai edes maailmaani. Nykyään en edes halua ajatella, että tuo aurinko taivaalla kauniina kesäpäivänä on joku valtava hehkuva pallo avaruudessa. Koko ajattelutapa tekee minulle tärkeästä, kauniista maailmasta, luonnosta ja elämästä jotenkin banaaleja.

Kun täytin 40, minulle ilmestyi myös vahva kuolemanpelko. Se ei ole sairauden pelkoa, vaan sitä samaa oman itsen ja kaiken minulle tärkeän vääjäämättömän katoamisen pelkoa.

Miten tästä selviää? Luulen että auttaa, kun kuitenkin keskittyy niihin oman maailman kauniisiin asioihin. Luontoon. Kauniisiin maisemiin, kasvien yksityiskohtiin. Rakkaisiin ihmisiin. Jos ahdistus todella hallitsee elämää, ehkä paras kääntyä lääkärin puoleen. En tiedä, voisiko lääkitys auttaa tämän tyyppiseen ahdistukseen.

Tuo, että tajuaa oman maailmansa loppuvan kuolemaan on ihmisen perimmäinen ahdistuksen syy. Siitä ne uskonnot ovat syntyneet, että pyritään kiistämään väistämätön.

Vierailija kirjoitti:

Sinä olet maailmankaikkeus! :)

Piti tulla tänne juuri samaa kirjoittamaan. Nyt sinä koet maailmankaikkeutta ihmisavatarhahmona, mutta sinä olet myös meri, tähdet, aurinko, puut, kaikki muut ihmiset, ja eläimet. Ihminen ei ole erillinen jumalasta vaan sinä olet osa jumaluutta. Kaikki on yhtä, universumi kokee itseään ihmismuodossa...

Vierailija kirjoitti:

Miettikää sitä, että suhteellisuusteorian mukaan myös aika on suhteellista. Tietyin edellytyksin voi ehkä matkustaa ajassa. Todellinen ilmiö on, että maata kiertävässä avaruusaluksessa aika kuluu hitaammin, kuin maassa. Todennäköisesti myös jokainen kokemamme ajanhetki ei katoa mihinkään, vaan se on olemassa muodossa tai toisessa iänkaikkisesti. Vähän niinkuin muistitallenne.

Aika ja (koko fyysinen maailma) on illuusio. On olemassa vain tietoisuus. Tulevaisuus, menneisyys ja nykyhetki tapahtuvat kaikki samanaikaisesti eri ulottuvuuksissa. Tämän vuoksi jotkut kokevat mm. näitä glitch in the Matrix kokemuksia.

Vierailija kirjoitti:

Sitten lisäksi minua ajatuksen tasolla pyöryttää tämä kaikki pyöriminen, auringon ympäri, linnunratakib pyörii itsensä ympärillä, ja koko maailman kaikkeus pyörii. Sekä kvarkit, antikvarkit, maailmankaikkeuden laajeneminen. Miten ääretön voi laajeta? Minne se laajenee?? Parempi olisi olla ajattelematta...

Minä kun taas puolestaan ahdistelen maailmankaikkeutta.

Väärään ukkoon joutunut koko ajatus universumista.

Se on kiehtovaa, että koska tahansa voi joku iso kivenmötkikkä läjähtää tähän palloomme 500000000km tuntivaudilla ja se oli sitten siinä, miljoonien vuosien evoluutiot. Kaikki ihan turhaa.

up

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se toisinaan ahdistaa.

Joskus lapsena ja teininä rakastin sitä ajatusta, että itse, tutut ihmiset ja kaikki meidän asiat olivat tosi pieniä tässä valtavassa maailmankaikkeudessa. Luin myös mielellään aurinkokunnasta ja olin muutenkin kiinnostunut avaruudesta.

Sittemmin jotain on tapahtunut, ja nykyään universumi pikemminkin ahdistaa. Osaksi se, että oma elämä ja kaikki minulle rakas on niin pientä ja äkkiä häviävää. Osaksi vain se huimaava äärettömyys. Siinä on jotain niin kylmää, kliinistä ja massiivista, ja en pysty suhteuttaamaan siihen omaa elämääni tai edes maailmaani. Nykyään en edes halua ajatella, että tuo aurinko taivaalla kauniina kesäpäivänä on joku valtava hehkuva pallo avaruudessa. Koko ajattelutapa tekee minulle tärkeästä, kauniista maailmasta, luonnosta ja elämästä jotenkin banaaleja.

Kun täytin 40, minulle ilmestyi myös vahva kuolemanpelko. Se ei ole sairauden pelkoa, vaan sitä samaa oman itsen ja kaiken minulle tärkeän vääjäämättömän katoamisen pelkoa.

Miten tästä selviää? Luulen että auttaa, kun kuitenkin keskittyy niihin oman maailman kauniisiin asioihin. Luontoon. Kauniisiin maisemiin, kasvien yksityiskohtiin. Rakkaisiin ihmisiin. Jos ahdistus todella hallitsee elämää, ehkä paras kääntyä lääkärin puoleen. En tiedä, voisiko lääkitys auttaa tämän tyyppiseen ahdistukseen.

51 jatkaa vielä...

Tosiaan kumma juttu, että lapsena ja teininä nämä ajatukset olivat lohdullisia. Olin lapsena paljon sairaana ja välillä myös kiusattu, ja halusin nousta kaiken sen pienen, ankean elämänpiirin ja ihmisten välisen sosiaalisen rakennelman ja vuorovaikutuksen yläpuolelle. Olla osa jotain isompaa, vain mielikuvitus rajana.

Olisiko sitten niin, että aikuisella on ehtinyt jo kertyä niin paljon sitä omaa, itselle rakasta, niin asioita, paikkoja kuin ihmisiä, että oman pienen maailman ja elämän vertaaminen äärettömyyteen ahdistaa. Lapsella se oma tila ja omien asioiden käsite on paljon pienempi ja häilyvämpi, kun aikuiset kuitenkin kontrolloivat kaikkea tekemistä.

Toisaalta tuntuu, että kyse on ihan oikeasta fobiasta, kun ajattelee, kuinka paljon ahdistusta se voi tuottaa. Tunnistan tuon ilmiön, että esimerkiksi universumista lukeminen saattaa saada ahdistuksen taas pintaan. Itse mietin, tuleeko kuolemanpelko joskus "pilaamaan" minulta rakastamani historian, esimerkiksi - ei ole kovin mukavaa ajatella menneitä sukupolvia ja miten kaikki ovat vanhentuneet ja kuolleet. (Moni muukin asia toisinaan tuntuu pilaavan sen, historia kun on täynnä sairauksia ja väkivaltaa, mutta minkäs teet...)

Tässä ketjussa monet puhuvat vähän asian vierestä, esimerkiksi toistelevat, miten universumi on vain upea asia ja mitä sitä suremaan. Luulen ettei tämä millään tavalla auta niitä/meitä, joita asia oikeasti ahdistaa, lähes fobian tavoin. Ehkä olisi mukava saada puhua tästä joskus sellaisen psykologin kanssa, jolla olisi erityisosaamista juuri ahdistuksesta ja fobioista. Pelkääväthän jotkut avoimia paikkojakin, miksei sitten vaaaaaaaaltavasti laajempaa maailmankaikkeutta!

Emme ole yhtään mitään, joten olemme huomaamattomia ja turvassa. Olemme kuin koppakuoriainen Amazonin sademetsän pohjakerroksessa.