Miksi juuri sinä et ole

Hädin tuskin pärjään oman laumani kanssa.

En ole psyykkisesti riittävä sijaisvanhemmaksi. Muutamia vuosia olemme olleet tukiperhe. Koen sen suorastaan velvollisuudeksi mutta tietenkin siihen pitää riittää rahkeet. Välillä ahdistus kun rahkeet sijaisvanhemmaksi ei riitä. Vaikka eihän siihen vaativaan työhön pysty ilman tiettyä vahvuutta jne.

Aikoinaan mietittiin tätäkin juttua, tilaa olisi ja olisimme varmasti kelvanneet tähän puuhaan, mutta enää en lähtisi siihen. Kolme lastamme ovat jo koululaisia ja me vanhemmat olemme molemmat työelämässä. En olisi valmis jäämään enää kotiin ja kovin isoja hoidokkeja en haluaisi. Olin aikanaan lasten kanssa kotona kahdeksan vuotta ja siihen olisi voinut mahtunut 1-2 pientä mukaan.

Juuri ja juuri saamme oman arjen pyörimään. Sitten kun lapset ovat vanhempia voisin miettiäkin asiaa.

En sitten tiedä haittaisiko minun epilepsiani ja miehen pitkäaikainen masennus jotenkin asiaa? (Siis meidän puolesta ei haittaa. Lääkkeiden avulla kumpikin asia hoidossa.)

Täytyy olla realisti omien voimavarojensa suhteen. Auttamishalu olisi kova, mutta kun paukut ei oikein aina riitä edes omaan perheeseen.