Miten toiset löytävät aina uuden kumppanin, mutta toiset eivät milloinkaan?

Lainattu aiemmasta:

"Toinen aspekti on olla tarpeellinen ja tulla tarvituksi - kumppani ei pääse lähelle eikä syvällistä suhdetta voi syntyä, jos toinen antaa itsestään kuvan vahvana, itsenäisenä ja pärjäävänä. "

---

Joo, nyt kolahti.

Tämä on ainakin omalla kohdallani hyvinkin totta.

Mutta entä jos on vahva, itsenäinen ja pärjäävä?

En vaan osaa enkä hemmetti halua esittää mitään reppana tyhjäpäätä joka tarttee pelastajaa ja suojelijaa.

Haluaisin miehen jolle itsenäinen, vahva ja pärjäävä nainen ei ole uhka vaan mahdollisuus.

EN osaa olla miehen kanssa joka tarvitsee ja haluaa naisen jota pitää auttaa, neuvoa, opastaa ja suojella.

Huom. Toki esimerkkini ovat ääripäitä, mutta tuleepahan pointtini selväksi.

Jos menee sitä ympyrää, että löytää kumppanin, eroon siitä, löytää uuden kumppanin, eroon siitäkin, löytää taas uuden ja kohta taas eroon siitäkin jne. niin en mä sanoisi, että siinä löytää ainakaan oikean ja hyvän kumppanin. Mitään kestävää ei ainakaan ole löytänyt mistään.

Sitten kun seurustelee sellaisen kanssa, jonka kanssa juttu toimii ja suhde kestää, niin sitten on löytynyt oikea ja hyvä kumppani. Siinä ei ole mitään kehumista, jos on kahdenkymmenen vuoden aikana ollut yli kymmenen kumppania. Mitä suurempi se luku on, että montako kumppania sitä on ollut, niin sehän kertoo lähinnä siitä, että jokin on pielessä, kun suhde ei ole kestänyt kenenkään kanssa.

Vähän semmoista teinien keskinäistä kehumista, että kun mulla on ollut niin ja niin monta semmoista juttua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisin lyödä ison summan sen puolesta vetoa, että tässä ketjussa ne jotka ovat kertoneet että ovat aina saaneet kumppanin heti kun ovat näin halunneet, ovat poikkeuksellisen hyvännäköisiä.

Ja sama toisinpäin, ne jotka täällä kertovat että heistä ei kukaan koskaan kiinnostu, ovat lähes varmasti paljon keskimääräistä vähemmän viehättäviä ulkoisesti.

Ei pidä paikkaansa. Olen oikein sievä, hoikka, naisellinen nainen. Aina huoliteltu. Luonteeltani sosiaalinen ja hyväntuulinen. Kiinnostuneita miehiä on ollut 0. N40

Sama kokemus. Olin nuorena kuulemani mukaan jopa epätavallisen kaunis. Olin myös hoikka ja kävin paljon esim. ravintoloissa. Minuun osoittivat kiinnostusta ainoastaan noin 6 promillen humalassa olevat 30 vuotta vanhemmat alkoholistit. 

Olin siis sinkkuna 25-vuotiaasta 40-vuotiaaksi. 40-vuotiaana olin jo rupsahtanut ja ylipainoinen mutta löysin kuitenkin viimein ihanan miehen. Ja jostain syystä tuolloin muutkin miehet alkoivat osoittaa kiinnostusta. 

Oma analyysini tähän on se, että kun ensimmäinen suhteeni päättyi ollessani 25, itsetuntoni oli miehen pettämisten ja muun nöyryyttämisen jälkeen niin huono että miehet vaistosivat sen eivätkä lähestyneet. Kun itsetuntoni kohosi iän ja upean miehen myötä, aloin vaikuttaa jotenkin erilaiselta, mielenkiintoisemmalta ja helpommin lähestyttävältä vaikka ulkonäköni ei enää ollutkaan mitenkään erityisen viehättävä.

Tämä aiheuttaa aika ristiriitaisia tunteita koska esim. täällä miehet jatkuvasti vakuuttavat että heille ei merkitse mikään muu naisessa mitään kuin ulkonäkö ja kuinka ulkonäkökeskeisiä he kaikki tyynni ovat. Minun kokemukseni elävästä elämästä on kuitenkin toinen. Jostain kumman syystä tuntuu että niillä kaikkein kaueimmilla sinkkukavereillakin on eniten vaikeuksia löytää mies, eikä siis johdu siitä ettei heille kukaan kelpaisi.

Hyvin samat kokemukset. Olin tuossa vuosi sitten 20kg pulleampi ja silloin seuraa löytyi helpommin. Nyt taas hoikistuneena miehet keskittyvät lähinnä mun ulkonäköön. Edes oma kasvanut itsevarmuuteni ja hyvinvointi ei auta asiaa kun miehet katsovat vain kuorta ja tekevät sen perusteella mitä typerimpiä oletuksia :(

Hoikistuit ja näytät nyt mahdollisesti liian hyvältä. Ja kasvanut itsevarmuutesi voi olla vain haitaksi. Tuolla juuri edellä kerrottiin, että: "tavallinen peruna valitsee useimmiten tavallisen perunan". Tuo tarkoittaa sitä, että kauniista naisista suurin osa jää yksin, koska komeita miehiä ei riitä lähellekään kaikille kauniille naisille.

"komeita miehiä ei riitä lähellekään kaikille kauniille naisille"

Onko kukaan nähnyt tämän ihan oikeasti toteutuvan tosielämässä? Meinaan kun itse mietin vuosien varrella eri elämänvaiheissa tuntemiani kauniita naisia, niin ei heillä kyllä ollut koskaan mitään ongelmia saada komeita miehiä.

Opiskeluaikana nämä kauniit tytöt tapaili erilaisia komistuksia, välillä oli uusi mies joka kuukausi. Ja nyt kun lähestyn neljääkymppiä niin tuttavapiirini kaunottarilla on kaikilla komeat ja menestyneet aviomiehet ja kauniita lapsia.

Oma empiirinen kokemus sotii siis tosi vahvasti sitä vastaan, että kauniille naisille ei komeita miehiä riittäisi. Kyllä niitä on aina riittänyt näille mun tuntemille kaunottarille, viimeiset 20 vuotta nyt ainakin :D

Minkä näköisiä nämä komeat miehet täsmällisesti ovat? Noin keskimäärin? Kaikilla rasvattomat kropat ja tummaväritteiset hiukset päässä?

En tässä vaiheessa iltaa jaksa kirjoittaa yksityiskohtaista kuvausta näiden miesten ulkonäöstä. Sanotaanko vaikka nyt niin että heistä jokainen on merkittävästi keskivertoa komeampi.

Ja ei, kaikilla heistä ei ole täysin rasvatonta kroppaa :D

Hyvä, että se keskivertoa komeampi edustaa sittenkin naisille sitä samannäköistä miestyyppiä :)

Nyt en aivan ymmärtänyt mitä tällä kommentilla haluat sanoa.

T. Sama jolle vastasit

Vaikka olisi kuinka kliseisesti todettu ja joku kohta ulisee tasoreorian esiin nostamista, niin se vain vaikuttaa asiaan. Olen huomannut, että ne jotka kitisee, ettei ketään löydy, niin haaveilevat aina omaa tasoaan paremmasta kumppanista, vaikka esim oma naamavärkki olisi erittäinkin keskinkertainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No kyllä ulkonäöllä on vaikutusta. Siskoni joka on kaunis kuin missi konsanaan saa sormia napauttamalla miehen kuin miehen. Ei koskaan ole elänyt yksin. Ystäväni joka on persionaltaan aivan ihana ihminen mutta ei niin kaunis ei ole koskaan seurustellut tai saanut kokea että joku mies olisi kiinostunut. Että sillee..

Höpö höpö.

Mulla on eräs tuttu keski-ikäinen eronnut nainen joka ei kyllä (anteeksi kommenttini) ole minkään näköinen. Jos olisin mies, en vilkaiseisikaan.

Mutta niin vaan hänellä on ollut aina joku ja kun yksi pitkäkin suhde loppuu niin hän löytää tuota pikaa uuden.

Mutta hän etsii ja ilmeisesti antaa sen näkyä (en tiedä, en ole ollut katsomassa), mutta voisin kuvitella hänen hyvin extrovertti piirteen perusteella.

Kirjoitin vähän aiemmin täällä itseäni vanhemmasta ystävästäni joka löytää aina miehen, siinä missä minulle se oli ihan hurjan vaikeaa vaikka olin reilusti nuorempi ja myös paremmin yleisiä kauneuskäsityksiä vastaava. Yksi asia lienee juuri tuo, että minä olen introvertti, hän ekstrovertti. Hän katsoo kaikkia silmiin, hymyilee, puhuu vieraillekin. Jos hän on sinkku, hän näyttää sen. Siinä kai se syy.

Oon miettinyt tätä monesti. 

Minulla on muutamia semipitkiä parisuhteita takana, nykyään aviomies ja mukava hyvä elämä. Emme ehkä ole kumpikaan mitään kauneusihanteita, mutta vallan riittäviä toisillemme, tavallisia. En silti koe, että olisin tinkinyt mistään, tai hänkään olisi. Me tykätään toisistamme valtavasti just tällaisina. Kumppanin löytäminen ei ole ollut mulle koskaan ongelma myöskään, ehkä olen jotenkin avoimempi katsomaan sen ulkokuoren ohi millainen tyyppi oikeasti on ja osuuko elämänarvot ja tavoitteet yksiin?

Ystäväni on kaunis lääkäri, hieman hippi. Ei miestä, kun "ei vaan löydy ketään". En tajua tätä. Hän kuitenkin itkee mulle jatkuvasti, kuinka haluaisi samaa mitä mulla on. Rakastavan miehen ja oman perheen. Hänen aiemmat "suhteensa" on aina jonkun ihan rentun tai alkoholistin kanssa, josta näkee jo alun alkaenkin että ei tule kestämään ja ystävääni vain sattuu. Hän jotenkin kelpuuttaa semmoset reppanat, eikä vaadi itselleen parempaa kohtelua. Toivon hänelle jotain ihanaa kumppania, joka häntä osaa arvostaa ja haluaa perustaa perheen, mutta niin kauan kuin itse kelpuuttaa roskaa niin niiden hyvien ohi tulee katsottua.

Minä en ainakaan pysty parisuhteessa vaadittavaan tunneilmaisuun ja nykyään alan vältellä naisia, joista kiinnostun joko fyysisesti tai henkisesti. Siksi en löydä, enkä edes yritä löytää kumppania.

Tuo henkinen välttely on kyllä siitä huono, että naisia vaikuttaa kiinnostavan sitä enemmän, mitä etäisempi mies on. Sen takia olen syvästi loukannut paria naista elämäni aikana. Minulla oli vuosien mittaiset kaverisuhteet heidän kanssaan ilman, että he ovat saaneet minusta sitä, mitä ovat halunneet. Itse olen luullut samalla, että he ottavat tilanteen yhtä viileästi kuin minä, mutta he ovatkin olleet rakastuneita monen vuoden ajan. Tämä on se syy, miksi en aio enää tutustua yhteenkään naiseen. En halua tuhlata enää kenenkään aikaa ja energiaa.

M

Vierailija kirjoitti:

n45v kirjoitti:

En minäkään käsitä. Siis sitä, miksi jotkut ei löydä. Mulle ei ole tuottanut mitään vaikeuksia. Aina löytyy uusi melko pian. Eikä se ole naamasta kiinni, yksi paljon minua kauniimpi tuttu tuskaili kun ei millään löydy. Ehkä jotkut on krantumpia, tai sitten tutustuminen on niille jotenkin hankalaa.

Miten se tutustuminen tapahtuu?

Ap

Monellakin tapaa. Jos olisin sinkku, olisin oma itseni ja pitäisin aina silmät ja korvat avoimina missä liikunkin. 3 pitkää parisuhdettani ovat löytyneet: 1. yökerhosta 2. opintokaveri 3. harrastuskaveri

Olen hyvin tavallisen näköinen ja ylipainoinen nainen. Silti minulla olisi ottajia, jos olisin vapaana. Pari miestä on sanonut minulle että olen piristävän luonnollinen. En esitä, enkä vedätä. Jos olen kiinnostunut, tuon sen esille. En kuitenkaan ole tyrkky. En pelaa, en mieti etukäteen monensillako treffeillä uskaltaa pussata tai mennä petiin. Se on aina tapauskohtaista ja mennään fiiliksellä. 

Aika moni löytää sen pitempiaikaisen/aviokumppanin tossa kolmenkympin iässä. Niin itsekin. Lentelyvuosia kylliksi takana, on valmis rauhoittumaan. Sanoin aina nuorena, että sellaisen huippuihastumisen kanssa en pitemmälle arkea uskalla suunnitella. Kun rakastaa syvästi, on altis kivulle ja sydänsuruille. Perus hyvä arki on helpompi sellaisen kanssa josta tykkää paljon, mutta pysyy järki päässä.

Nuorempana vientiä riitti, olin perus elovenatyttö, iloinen ja puhelias. Eniten seuraani hakeuduttiin silloin, kun olin varattu. Ihastuin helposti, hymyilin paljon.

Ulkonäkö on siinä mielessä tärkeä, että siihen kiinnittää ensin huomion. Loppupeleissä luonne on kuitenkin tärkein.

Vierailija kirjoitti:

Mitkä ovat nämä kohtaamis-paikat?

Nuorisoille?

Keski-ikäisille?

Senioreille?

Toiset tapaavat avoimen luonteensa ansiosta ihmisiä rappukäytävässä, roskakatokselle roskia viedessä, lähikaupassa, töissä tai vaikka työmatkalla pysäkillä tai missä vain.

Jos on kaunis/komea, niin ei tarvitse olle edes puhelias, näissä samoissa paikoissa kyllä muut lähestyvät ja tekevät ehdotuksia.

Joskus kylläkin vaikuttaa, että "liian kauniita" ei kovin moni uskalla lähestyä.

Eli tiivistettynä: jos on haku päällä, niin se pitää elekielellä näyttää, eikä esimerkiksi tuijottaa sitä puhelimen ruutua ja kävellä onnensa ohitse.

Vierailija kirjoitti:

Oon miettinyt tätä monesti. 

Minulla on muutamia semipitkiä parisuhteita takana, nykyään aviomies ja mukava hyvä elämä. Emme ehkä ole kumpikaan mitään kauneusihanteita, mutta vallan riittäviä toisillemme, tavallisia. En silti koe, että olisin tinkinyt mistään, tai hänkään olisi. Me tykätään toisistamme valtavasti just tällaisina. Kumppanin löytäminen ei ole ollut mulle koskaan ongelma myöskään, ehkä olen jotenkin avoimempi katsomaan sen ulkokuoren ohi millainen tyyppi oikeasti on ja osuuko elämänarvot ja tavoitteet yksiin?

Ystäväni on kaunis lääkäri, hieman hippi. Ei miestä, kun "ei vaan löydy ketään". En tajua tätä. Hän kuitenkin itkee mulle jatkuvasti, kuinka haluaisi samaa mitä mulla on. Rakastavan miehen ja oman perheen. Hänen aiemmat "suhteensa" on aina jonkun ihan rentun tai alkoholistin kanssa, josta näkee jo alun alkaenkin että ei tule kestämään ja ystävääni vain sattuu. Hän jotenkin kelpuuttaa semmoset reppanat, eikä vaadi itselleen parempaa kohtelua. Toivon hänelle jotain ihanaa kumppania, joka häntä osaa arvostaa ja haluaa perustaa perheen, mutta niin kauan kuin itse kelpuuttaa roskaa niin niiden hyvien ohi tulee katsottua.

Ystäväsi ongelma on melko varmasti tuo kauneus. Yleensä kaunis ei halua itseään huonomman näköistä kumppania, joten se porukka mistä kumppania etsii, on melko pieni. Ennemmin sitten vaikka ottaa rentun hyvännäköisen kuin asiallisen mutta keskinkertaisen näköisen.

Vierailija kirjoitti:

Aika moni löytää sen pitempiaikaisen/aviokumppanin tossa kolmenkympin iässä. Niin itsekin. Lentelyvuosia kylliksi takana, on valmis rauhoittumaan. Sanoin aina nuorena, että sellaisen huippuihastumisen kanssa en pitemmälle arkea uskalla suunnitella. Kun rakastaa syvästi, on altis kivulle ja sydänsuruille. Perus hyvä arki on helpompi sellaisen kanssa josta tykkää paljon, mutta pysyy järki päässä.

Nuorempana vientiä riitti, olin perus elovenatyttö, iloinen ja puhelias. Eniten seuraani hakeuduttiin silloin, kun olin varattu. Ihastuin helposti, hymyilin paljon.

Ulkonäkö on siinä mielessä tärkeä, että siihen kiinnittää ensin huomion. Loppupeleissä luonne on kuitenkin tärkein.

"Ulkonäkö on siinä mielessä tärkeä, että siihen kiinnittää ensin huomion. Loppupeleissä luonne on kuitenkin tärkein"

Ulkonäkö on aivan super tärkeä, koska ulkonäkö sytyttää sen ensi kiinnostuksen. Vasta kun se ensi kipinä on syttynyt, pääset esittelemään omaa hyvää luonnettasi.

Voit olla sisältä vaikka maailman kultaisin ja kiinnostavin ihminen, mutta jos ulkonäkösi on heikko, niin se hyvä luonne on aika merkityksetön asia (parisuhdemarkkinoiden näkökulmasta siis).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oon miettinyt tätä monesti. 

Minulla on muutamia semipitkiä parisuhteita takana, nykyään aviomies ja mukava hyvä elämä. Emme ehkä ole kumpikaan mitään kauneusihanteita, mutta vallan riittäviä toisillemme, tavallisia. En silti koe, että olisin tinkinyt mistään, tai hänkään olisi. Me tykätään toisistamme valtavasti just tällaisina. Kumppanin löytäminen ei ole ollut mulle koskaan ongelma myöskään, ehkä olen jotenkin avoimempi katsomaan sen ulkokuoren ohi millainen tyyppi oikeasti on ja osuuko elämänarvot ja tavoitteet yksiin?

Ystäväni on kaunis lääkäri, hieman hippi. Ei miestä, kun "ei vaan löydy ketään". En tajua tätä. Hän kuitenkin itkee mulle jatkuvasti, kuinka haluaisi samaa mitä mulla on. Rakastavan miehen ja oman perheen. Hänen aiemmat "suhteensa" on aina jonkun ihan rentun tai alkoholistin kanssa, josta näkee jo alun alkaenkin että ei tule kestämään ja ystävääni vain sattuu. Hän jotenkin kelpuuttaa semmoset reppanat, eikä vaadi itselleen parempaa kohtelua. Toivon hänelle jotain ihanaa kumppania, joka häntä osaa arvostaa ja haluaa perustaa perheen, mutta niin kauan kuin itse kelpuuttaa roskaa niin niiden hyvien ohi tulee katsottua.

Ystäväsi ongelma on melko varmasti tuo kauneus. Yleensä kaunis ei halua itseään huonomman näköistä kumppania, joten se porukka mistä kumppania etsii, on melko pieni. Ennemmin sitten vaikka ottaa rentun hyvännäköisen kuin asiallisen mutta keskinkertaisen näköisen.

Olen aika samoilla linjoilla. Ulkonäkö on yleensä se viimeinen asia mistä me ihmiset haluamme tinkiä.

Vähän kärjistettynä:

Mies ottaa mielummin kauniin Instagram narsistin, kuin mukavan harmaavarpusen. Nainen ottaa mielummin komean mutta epästabiilin juopon, kuin tylsän näköisen mutta mukavan peruspertin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oon miettinyt tätä monesti. 

Minulla on muutamia semipitkiä parisuhteita takana, nykyään aviomies ja mukava hyvä elämä. Emme ehkä ole kumpikaan mitään kauneusihanteita, mutta vallan riittäviä toisillemme, tavallisia. En silti koe, että olisin tinkinyt mistään, tai hänkään olisi. Me tykätään toisistamme valtavasti just tällaisina. Kumppanin löytäminen ei ole ollut mulle koskaan ongelma myöskään, ehkä olen jotenkin avoimempi katsomaan sen ulkokuoren ohi millainen tyyppi oikeasti on ja osuuko elämänarvot ja tavoitteet yksiin?

Ystäväni on kaunis lääkäri, hieman hippi. Ei miestä, kun "ei vaan löydy ketään". En tajua tätä. Hän kuitenkin itkee mulle jatkuvasti, kuinka haluaisi samaa mitä mulla on. Rakastavan miehen ja oman perheen. Hänen aiemmat "suhteensa" on aina jonkun ihan rentun tai alkoholistin kanssa, josta näkee jo alun alkaenkin että ei tule kestämään ja ystävääni vain sattuu. Hän jotenkin kelpuuttaa semmoset reppanat, eikä vaadi itselleen parempaa kohtelua. Toivon hänelle jotain ihanaa kumppania, joka häntä osaa arvostaa ja haluaa perustaa perheen, mutta niin kauan kuin itse kelpuuttaa roskaa niin niiden hyvien ohi tulee katsottua.

Ystäväsi ongelma on melko varmasti tuo kauneus. Yleensä kaunis ei halua itseään huonomman näköistä kumppania, joten se porukka mistä kumppania etsii, on melko pieni. Ennemmin sitten vaikka ottaa rentun hyvännäköisen kuin asiallisen mutta keskinkertaisen näköisen.

Olen aika samoilla linjoilla. Ulkonäkö on yleensä se viimeinen asia mistä me ihmiset haluamme tinkiä.

Vähän kärjistettynä:

Mies ottaa mielummin kauniin Instagram narsistin, kuin mukavan harmaavarpusen. Nainen ottaa mielummin komean mutta epästabiilin juopon, kuin tylsän näköisen mutta mukavan peruspertin.

Pinnallinen ihminen on tuollainen. Ja sille tulee hätä, kun aika väkisinkin vie ulkonäön. 

Vierailija kirjoitti:

Lainattu aiemmasta:

"Toinen aspekti on olla tarpeellinen ja tulla tarvituksi - kumppani ei pääse lähelle eikä syvällistä suhdetta voi syntyä, jos toinen antaa itsestään kuvan vahvana, itsenäisenä ja pärjäävänä. "

---

Joo, nyt kolahti.

Tämä on ainakin omalla kohdallani hyvinkin totta.

Mutta entä jos on vahva, itsenäinen ja pärjäävä?

En vaan osaa enkä hemmetti halua esittää mitään reppana tyhjäpäätä joka tarttee pelastajaa ja suojelijaa.

Haluaisin miehen jolle itsenäinen, vahva ja pärjäävä nainen ei ole uhka vaan mahdollisuus.

EN osaa olla miehen kanssa joka tarvitsee ja haluaa naisen jota pitää auttaa, neuvoa, opastaa ja suojella.

Huom. Toki esimerkkini ovat ääripäitä, mutta tuleepahan pointtini selväksi.

Kai tuossa enempi sellainen tunnepuolen asia on kyseessä. Voihan sitä naisena olla vaikka karhunkasvattajapörssihai, mutta johonkin sitä miestä tulee tarvita, esim hellyyteen, seksiin, elämän jakamiseen kokonaisuudessaan. Ja antaa toiselle myös kokemus siitä että toisen olemassaololla on jotaan merkitystä, toinrn tuo lisää jotain omaan elämään, puolin ja toisin. Eikö heti tylyttää jos toinen haluaa auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oon miettinyt tätä monesti. 

Minulla on muutamia semipitkiä parisuhteita takana, nykyään aviomies ja mukava hyvä elämä. Emme ehkä ole kumpikaan mitään kauneusihanteita, mutta vallan riittäviä toisillemme, tavallisia. En silti koe, että olisin tinkinyt mistään, tai hänkään olisi. Me tykätään toisistamme valtavasti just tällaisina. Kumppanin löytäminen ei ole ollut mulle koskaan ongelma myöskään, ehkä olen jotenkin avoimempi katsomaan sen ulkokuoren ohi millainen tyyppi oikeasti on ja osuuko elämänarvot ja tavoitteet yksiin?

Ystäväni on kaunis lääkäri, hieman hippi. Ei miestä, kun "ei vaan löydy ketään". En tajua tätä. Hän kuitenkin itkee mulle jatkuvasti, kuinka haluaisi samaa mitä mulla on. Rakastavan miehen ja oman perheen. Hänen aiemmat "suhteensa" on aina jonkun ihan rentun tai alkoholistin kanssa, josta näkee jo alun alkaenkin että ei tule kestämään ja ystävääni vain sattuu. Hän jotenkin kelpuuttaa semmoset reppanat, eikä vaadi itselleen parempaa kohtelua. Toivon hänelle jotain ihanaa kumppania, joka häntä osaa arvostaa ja haluaa perustaa perheen, mutta niin kauan kuin itse kelpuuttaa roskaa niin niiden hyvien ohi tulee katsottua.

Ystäväsi ongelma on melko varmasti tuo kauneus. Yleensä kaunis ei halua itseään huonomman näköistä kumppania, joten se porukka mistä kumppania etsii, on melko pieni. Ennemmin sitten vaikka ottaa rentun hyvännäköisen kuin asiallisen mutta keskinkertaisen näköisen.

Olen aika samoilla linjoilla. Ulkonäkö on yleensä se viimeinen asia mistä me ihmiset haluamme tinkiä.

Vähän kärjistettynä:

Mies ottaa mielummin kauniin Instagram narsistin, kuin mukavan harmaavarpusen. Nainen ottaa mielummin komean mutta epästabiilin juopon, kuin tylsän näköisen mutta mukavan peruspertin.

Joo, mutta yleensä ihminen kuitenkin päätyy yhteen ulkoisesti suht samanlaisen kanssa. Vaikka tavallisen näköinen ihminen ihannoisi jotain superhyvännäköisiä, hänelle ei kuitenkaan ole loppujen lopuksi ongelma pariutua toisen tavallisen näköisen kanssa. Superhyvännäköiselle sen sijaan on yleensä ongelma pariutua tavallisen näköisen kanssa, joita tietenkin on eniten. Kumppanin pitää olla samalla viivalla.

Vierailija kirjoitti:

Lainattu aiemmasta:

"Toinen aspekti on olla tarpeellinen ja tulla tarvituksi - kumppani ei pääse lähelle eikä syvällistä suhdetta voi syntyä, jos toinen antaa itsestään kuvan vahvana, itsenäisenä ja pärjäävänä. "

---

Joo, nyt kolahti.

Tämä on ainakin omalla kohdallani hyvinkin totta.

Mutta entä jos on vahva, itsenäinen ja pärjäävä?

En vaan osaa enkä hemmetti halua esittää mitään reppana tyhjäpäätä joka tarttee pelastajaa ja suojelijaa.

Haluaisin miehen jolle itsenäinen, vahva ja pärjäävä nainen ei ole uhka vaan mahdollisuus.

EN osaa olla miehen kanssa joka tarvitsee ja haluaa naisen jota pitää auttaa, neuvoa, opastaa ja suojella.

Huom. Toki esimerkkini ovat ääripäitä, mutta tuleepahan pointtini selväksi.

Sama kolahti myös minulle. Piti jo kirjoittaakin samansuuntainen kommentti, muuta joku ehti rnsin ja kirjoitti asian selkeästi, mitä itsekin ajattelin.

Olen lukenut pajon näitä kertomuksia, kun joku ihminen kertoo elämästään. On erittäin paljon kaikenlaisia vaikeuksia, sairauksia, mt-ongelmia, rahaongelmia, eroja, lapsia moneen suuntaan, työttömyyttä jne.

Mutta olrn huomsnnut semin, että aina näillä ihmisillä on elämässään kumppani, ehkä joitain lyhyita aikoja lukuunottamatta.

Ensin nuuruuden liitto,mikä kariutui, sitten tulikin yllättäen xxxx, erottiin, oli jo tutustuttuu xxxxx kanssa, mentiin yhteen, ero, sitten löytyi xxxxx, jne.

Tuntuu, että mitä enemmän vaikeuksia, sekasotkua ja tuen tarvetta niin sitä nopeammin ryntää paikalle pelastava ritari/ritarinna.

Asperger, ADHD

Mt-ongelmat, kokemusta on

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oon miettinyt tätä monesti. 

Minulla on muutamia semipitkiä parisuhteita takana, nykyään aviomies ja mukava hyvä elämä. Emme ehkä ole kumpikaan mitään kauneusihanteita, mutta vallan riittäviä toisillemme, tavallisia. En silti koe, että olisin tinkinyt mistään, tai hänkään olisi. Me tykätään toisistamme valtavasti just tällaisina. Kumppanin löytäminen ei ole ollut mulle koskaan ongelma myöskään, ehkä olen jotenkin avoimempi katsomaan sen ulkokuoren ohi millainen tyyppi oikeasti on ja osuuko elämänarvot ja tavoitteet yksiin?

Ystäväni on kaunis lääkäri, hieman hippi. Ei miestä, kun "ei vaan löydy ketään". En tajua tätä. Hän kuitenkin itkee mulle jatkuvasti, kuinka haluaisi samaa mitä mulla on. Rakastavan miehen ja oman perheen. Hänen aiemmat "suhteensa" on aina jonkun ihan rentun tai alkoholistin kanssa, josta näkee jo alun alkaenkin että ei tule kestämään ja ystävääni vain sattuu. Hän jotenkin kelpuuttaa semmoset reppanat, eikä vaadi itselleen parempaa kohtelua. Toivon hänelle jotain ihanaa kumppania, joka häntä osaa arvostaa ja haluaa perustaa perheen, mutta niin kauan kuin itse kelpuuttaa roskaa niin niiden hyvien ohi tulee katsottua.

Ystäväsi ongelma on melko varmasti tuo kauneus. Yleensä kaunis ei halua itseään huonomman näköistä kumppania, joten se porukka mistä kumppania etsii, on melko pieni. Ennemmin sitten vaikka ottaa rentun hyvännäköisen kuin asiallisen mutta keskinkertaisen näköisen.

Tai sitten se, että on hieman hippi. Kuka edes hieman hippi haluaa ns. perusjampan? En minä ainakaan.