Jostain uskontolahkosta lähteneet - ootteko kertoneet töissä?

Samaa mieltä kuin nro 20. Olen se joka kertoi päihdetaustastaan. Itse saatan jopa joskus livautella valkoisen valheen, jos joku liian suorasukaisesti sivuaa jotain aihetta mistä en halua puhua, enkä toisaalta paljastaa liikaa itsestäni. Esim. "mitäs sinä siellä paikkakunnalla x teit" -kysymykseen en todellakaan vastaa, että "narkkasin ja nostin sossun rahoja", vaan sanon opiskelleeni - mikä nyt käytännössä ei aivan totta ole, vaikka opiskelupaikka minulla olikin...

Et ole mitenkään tilivelvollinen työyhteisöllesi, ja ainakin itse olen kokenut, että minun on pakko suojella itseäni ja lapsiani liialta elämämme repostelulta. En koe siitä mitään omantunnon tuskia, että joskus teen sen valkoisin, ketään vahinoittamattomin valhein - harvoin tosin tarvitsee edes sitäkään tehdä.

[quote author="Vierailija" time="14.06.2013 klo 23:24"]

Olen itsekin havainnut joissain työkavereissa tuollaista väistelytaktiikkaa. Esimerkiksi yhtä epäilin lesboksi ja epäilykseni osuivatkin oikeaan. Hänkin on hyvin avoin ja puhelias ihminen, mutta vaikeni aina, kun puheenaiheena oli miehet (työyhteisössä oli siis pelkästään naisia).

Ap, ihan mielenkiinnosta vaan mietin, että miten uskonnollinen lapsuus vaikuttaa elämääsi nykyisin? Tuossa tulikin jo esiin, miten uskontojuttu voisi paljastua. Mutta mitkä puheenaiheet ovat sinulle erityisen vaikeita?

- 7

[/quote]

No ei se sikäli vaikuta, kuin että tiettyjen sukulaisten kanssa tekemisissä ollessa toki selvästi vältämme tiettyjä puheenaiheita... Ja paljon ei ole oikeita kunnon kavereita , tai jotenkin niillä muutamilla on vähän sama tausta.

Jotenkin ärsyttää vaan ylipäänsä uskontopuheet joissa haukutaan jotain lahkoja, tietysti etenkin enemmän jos aletaan puhua siitä jossa itse kasvoin.

Ja jotenkin koen häpeää kun en lähtenyt VIELÄ aiemmin, vaikka olihan sitä vähän päälle parikymppisenäkin vielä aika nuori... enkä mä ikinä mikään varsinainen mega-aktiivi todellakaan ollut.

Mutta asiasta tietämättömien kannalta siinä ei ehkä olisi juuri eroa.

Miksi kysyt että mitkä puheenaiheet on erityisen vaikeita? Yritätkö sitä kautta urkkia mikä lahko taustana on :). ?

ap

nro 20 jatkaa. Ap:lle sanoisin vielä, että jos koet ikävänä sen, että toiset leimaavat sinulle tärkeäa (vihassa ja rakkaudessa) uskonnollista yhteisöä, niin sanoisin, että avaamalla oman kokemuksen kautta tilannetta ei mitenkään muuteta toisten asenteita. Se on kuule uppoamaton suo, se kenttä.

Itsellänikin on omakohtaista kokemusta, olen ns. seurakunta nuori ollut nuoruudessani, ja kuulunutkin erääseen pieneen, voimakkaaseen vapaan suunnan seurakuntaan. Moni ihminen ei todellakaan voisi kuvitella, että minä olisin aikoinani sellaiseen kuulunut, koska ihmisistä on vain niin erikoisia ajatuksia voimakkaista uskonnollisista suuntauksista ja yhteisöstä. On vaikeaa selittää tiettyjä juttuja, ja usein ihmiset eivät voikaan käsittää sitä mitä itse on aikoinaan kokenut. Ja se hyvä mitä olen saanut, sitä edelleenkin vaalin sydämessäni vaikkakaan en ihan samalla tavalla koe maailmaani kuin seurakunta aikoinani, toisaalta se paha mitä olen saanut kokea (johtajan seuraaminen myös väärissä asioissa, terveen kriittisyyden puutten aiheuttamat ongelmat, ihmisten sokeus nähdä asioita aina realistisesti, ryhmäpaine jne) on tehnyt minut myös viisaammaksi siitä, että mitä pitää varoa, ja että ihmisen pitää kuunnella omia sisäisiä hälytyskellojaan! Ja että ryhmäpaineesta ei ikinä saa myydä omaa näkemystään ja moraaliaan. Sosiaalisesti ja ideologisesti olen tullut viisaammaksi. Mm. krittisyys on yhteiskuntaa tervehdyttävä vastavoima, jolle pitää antaa arvoa. Monipuolisuus ja erilaisuus tervehdyttää, liian homogeeninen yhteiskunta lopulta rappioituu tavalla tai toisella.

Toivon, että saat jaettua omia kokemuksiasi jollekin, mutta suosittelen, että älä tee sitä työyhteisössäsi. Luultavasti tulet sitä katuneeksi, jos avaudut asiasta, tämä on mielipiteeni.

Mikä onni olla miesvaltaisessa työpaikassa, jossa ei puhuta muusta kuin työasioista! Olen itsekin ollut hellari ja nykyisin agnostikko, mutta työkavereillani ei ole mitään tietoa hengellisen elämäni vaiheista eikä tarvitsekaan olla.

Kiitos näkemyksistä, 24 ja muut, mielipiteistä siitä että asiasta ei ole pakko kertoa. Ei mulla sikäli ole edes tarvetta siitä puhua, olen jo asiat puhunut aikaa sitten muiden kanssa. Mutta just noissa tilanteissa kun asiaa aletaan jauhaa, ei tiedä mitä sanoisi.

Ja mulla ei ole edes mitään sellaista että niistä ajoista olisi jotain "hyvää" tms., olin vaan lapsesta pakotettu. Eli periaatteessa voisin osallistua keskusteluun ja todella haukkua asiantuntemuksella lahkoja. Mutta sekin tuntuisi tosi kaksinaamaiselta. Mutta vähän ouduolta tuntuu vaietakin ko. keskusteluissa.

ap