Miksi ihminen ei saa kimmoketta laihtua?

Olen sairastanut viime vuosina masennusta. Välillä aika vaikeastikin siinä ollut jumissa. Nyt oloni on hieman parempi, mutta en masennuksen aikana, ennen sitä tai nyt jälkeenkään saa mitään otetta laihduttamisesta. Peilistä katsoen näytän mielestäni rantautuneelta ryhävalaalta.

Olen läski (166cm/98kg). Todella läski. Miehen mielestä olen ihan hyvä näin eikä juuri estele jos haluan leipoa tai tehdä jotain muuta makeaa. Olen ollut n 3 viikkoa ylitsepääsemättömässä hiilarikoukussa. Tarkoitan, että tässä hetkessä ja ajassa on jotain sellaista, etten malta tai pysty pitämään itseäni kurissa vaan syön jos tekee mieli.

Olen viime vuoden elänyt enemmän tai vähemmän jonkinlaisessa pakossa kontrolloida jollain tavalla syömistä. Ja kuten huomaatte, siitä ei todellakaan ole ollut apua :D Tämä kontrollointi on ollut sellaista, että yritän pinnistellä ja katsoa mitä syön, pohdin jatkuvasti syömistä ja hetkittäin pidin tietynlaista ruokavaliota. Mutta koska olen liikkuva ja spontaani ihminen, en pysty 2kk pidempään pysymään jossain tietyssä aikataulussa ja ruokavaliossa.

Ongelma onkin enemmän laadussa kuin määrässä. Syön aivan järkyttävän laatuista shaissea. Tajuaahan sen tollokin. Yritän aina mennä siitä mistä aita on matalin ja tietäähän sen, mitä siitä seuraa. Napaan menee voileipää reiluilla kuorrutuksilla, sokerijukurttia, nameja, marjarahkaa (sokerilla toki)...

Olen tietoisesti välillä yrittänyt syödä enemmän vihanneksia ja marissut siitäkin täällä, että kun kyllästyttää ainainen keittäminen, höyryttäminen ja paistaminen. Joka kerta olen saanut haukut siitä, että olen patalaiska. Juu, nin olen. Mut niin se asia sitten vaan on...

Haluaisin syödä elääkseni, mutta elän syödäkseni tällä hetkellä. Elämä on mukavaa kun ei tarvitse pingottaa joka saa**nan suupalaa. Tiedän ihmisiä, joille se on helppoa ja heillä on elämä mukavaa. Tiedän myös niitä, jotka tekevät asiasta elämäntehtävän ja he ovat niitä kesän kuivattamia oravannahkoja ja tulevat täyteen salaatinlehdestä ja vannovat päivittäisen maratonin nimeen.

Käsitykseni elämästä on se, että täällä ollaan vain kerran, eikä tätä pitäisi kuluttaa turhiin nipotuksiin (muissakin asioissa kuin tässä ruoka-asiassa). Mutta asia vaan on niin, että läskinä hengästyy jo kengännauhoja sitoessa ja se hieman tuo haastetta elämään. Olisi mukavempaa juoksennella pihalla pojan kanssa ilman hölskyvää ihrapeitettä (mistä on enemmän hyötyä talvella).

Mikä oli tämän kirjoituksen pääpointti? No se taisi kadota minultakin, mutta laitoin tähän tämänaamuisia mietteitä tästä ....

Nytkin juuri lopettaessa kuorin ja palastelin pojalle porkkanan. Homman jälkeen minun oli tyydyttävä käsien pesuun saippualla, muuten kärsin loppupäivän kutisevista ja punoittavista käsistä. Ei toivettakaan, että itse saisi tuoretta porkkanaa.