Aikuiseksi kasvamisessa hämmentävintä oli tajuta se

Mulla meni päinvastoin. Aikuisena vasta opin, että mukaviakin ihmisiä löytyy. Luottamuksen kanssa on vielä paljon opittavaa.

Oletko työskennellyt sijoitusalalla? Kiintoisa varkaiden paratiisi.

[quote author="Vierailija" time="09.06.2013 klo 11:51"]

Oletko työskennellyt sijoitusalalla? Kiintoisa varkaiden paratiisi.

[/quote]

Politiikka lienee toinen "huippuala" tähän aloitukseen liittyen...

Mulla sama kuin ap:lla. Lapsena ja nuorena sitä jotenkin uskoi, että kaikki aikuiset ovat järkeviä, fiksuja ja hyväntahtoisia. Aika kovaa se todellisuus lävähti päin naamaa.

Mutta mitä ajatella ihmisistä jotka yrittävät vähätellä uhrin kokemuksia tai vaieta ne kuoliaaksi? Ihmisistä jotka asettuvat pahojen ihmisten puolelle tai ainakin antavat hiljaisen hyväksyntänsä? Ovatko hekin pahoja? Mielestäni kyllä mutta se tarkoittaa sitten sitä, että noin 90% ihmisistä on pahoja. Pelottavaa. En tiedä onko minulla henkistä kanttia olla eri mieltä noin suuren joukon kanssa. Jotain kavereitakin olisi kiva olla.

Jaa-a. Lapsena minäkin uskoinettä kaikki aikuiset ja ylipäänsä suurin osa ihmisistä on fiksuja ja suhteellisen luotettavia. Parikymppisenä koin sitten ison kasan pettymyksiä ja koin, ettei ät ihmiset olleetkaan arovstuksn arvoisia. siitä kymmenkunta vuotta myöhemmin tajusin vaativani liikoja, että virheellinenkin ihminen voi olla arvostuksen arvoinen ja vaikka yksilö olisi hölmö jossain asiassa, hän voi silti olla ihan ok jossain toisessa asiassa.

Tähän liittyi sitten kyky sutautua myös omiin puutteisiin vähän suvaitsevaisemmin, eikä enää tarvimnut suorittaa niin jumalattomasti ikkuasioissa, vaan saattoi alkaa keskittyä oleelliseen. Siinä vaiheessa minusta tuli paljon rohkeampi kuin ennen.

Muistan, kun lapsena kuulin ensimmäistä kertaa sanan työpaikkakiusaaminen. En voinut ymmärtää, mitä se tarkoittaa. Ajattelin, että eihän aikuisen kiusaa ketään, koska ne on niin fiksuja. Joopa joo...

Minusta hämmentävintä oli huomata, että omat vanhemmat ovat kaukana täydellisestä, eivätkä todellakaan ole ajatelleet minun ja sisarusteni etua ja parasta juuri koskaan. Itsekkäitä ja tunnekylmiä paskiaisia valitettavasti.

Toinen, eri tavalla hämmentävä kokemus oli ymmärtää n. kolmekymppisenä, että suurin osa ihmisistä on kauhean epävarmoja tai muuten onnettomia ja katkeria, ja että se peitetään vittumaisuudella ja pätemisellä.

[quote author="Vierailija" time="09.06.2013 klo 11:51"]

Oletko työskennellyt sijoitusalalla? Kiintoisa varkaiden paratiisi.

[/quote]

Siellä on pahimmat kullit kyllä.

Itsekin olin pumpulissa kasvanut, mutta nykyään en luota kehenkään. Kantapään kautta.

Mä olen sen tajunnut kyllä jo ihan lapsesta asti, niinpä en voi pitää rimaa kovin korkealla ihmisten suhteen enkä  kyllä kauhistelekaan juuri mitään ihmisten tekemiä asioita, suorastaan kadehdin jos joku esim. voi kauhistella sitä että lompakko pöllittiin tms

Vuosi puhelinpalvelussa opetti todella paljon.

Korkeasti koulutetut ja menestyvätkin ihmiset voivat olla ihan uskomattoman törkeitä kusipäitä.

Mä taas hämmästelen monesti, miten vähän kusipäitä on olemassa.

Kun olen asunut Suomessa ja ulkomailla (jossa asun edelleen) niin kyllä Suomessa on korostetusti ilkeys ja vittumaisuus esillä.

[quote author="Vierailija" time="09.06.2013 klo 15:32"]

Vuosi puhelinpalvelussa opetti todella paljon.

Korkeasti koulutetut ja menestyvätkin ihmiset voivat olla ihan uskomattoman törkeitä kusipäitä.

[/quote]

Eikö se joillakin mene niin, että kun tulee varallisuutta ja menestystä, niin kärsivällisyys laskee ja jotain puhelintyöntekijää ei pidetä "minään".

Tässä hyvin pitkälti pätee se, että kun ihmisiä kohtelee arvostavasti, ystävällisesti ja hyvin, saa samaa takaisin.

Mulla meni ihan päinvastoin, lapsena ja nuorena "opin" odottamaan sitä, että aikuisena kaikki ovat toisilleen kamalia, ilkeitä ja kiusaavat kaikkia (äitini koki näin, ja hoki minulle tätä, tosin nykyään luulen että kyse on hänen erittäin huonosta itsetunnostaan ja lapsuudessa hänelle tapahtuneista asioista, jotka saavat edelleen luulemaan aina pahinta). Muistan, kuinka äiti aina "suomensi" minulle kahden kesken toisten ihmisten kommenteista ja jutuista kaiken niin päin, että se olikin vain ilkeämielistä piilovittuilua jne, ja mä tuskailin joskus 12 veenä, että miten ihmeessä opin tajuamaan nää piilomerkitykset, mä kun en millään nähnyt kommenteissa mitään pahaa (silloinkaan). Äiti aina vaan hoki mulle vähättelevään tyyliin "sä oot niiiin sinisilmäinen! Kyllä sä tajuat kun kasvat aikuiseksi!"

Musta oli älyttömän helpottavaa huomata, joskus päälle parikymppisenä, että oikeasti ihmiset eivät todellakaan tarkoita joka lauseellaan jotain pahaa ja yritä olla mahdollisimman ilkeitä ja polkea maahan ja käyttää hyväksi. Kukaan ei tietysti ole täydellinen, mutta minun kokemukseni mukaan ihmiset ovat pääsääntöisesti  hyväntahtoisia, ystävällisiä ja mukavia, tietysti inhimillisiä ollaan kaikki. Ja tosiaan, niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan...

En ole kokenut kenenkään taholta mitään niin kamalaa, mitä lapsena luulin aikuisena saavani kokea.

Olen jo päälle 3-kymppinen, mutta edelleen äitini hokee minulle toisinaan kuinka olen sinisilmäinen ja naiivi kun en usko ihmisten tarkoittavan pahaa. Olipa miten vaan, olen sitten mielummin sinisilmäinen, ainakin mulla on luultavasti helvetin paljon helpompaa, kuin äidilläni...

Minulla myös niin, että ihmiset on mukavampia kuin lapsena luulin. Mun vanhemmat ystäväpiireineen oli väkivaltaisia, pikkurikollisia juoppoja. Kielenkäyttö oli tosi karkeaa, veri lensi ja aina sai pelätä, että joku tapetaan. Asuttiin pikkukunnassa, joten kaikki tiesi mun taustani ja minua vähän kartettiin koulussa. Oli melkoinen yllätys, kun muutin kaupunkiin opiskelemaan, sain normaaleja kavereita, tavallisen poikaystävän jne. Odotukset oli ihmisten suhteen vähän toisenlaiset. Nyt olen naimisissa ja mieheni ja lapseni eivät ole käyneet vanhempieni luona tai sielläpäin Suomea ylipäätään. Ei ole mitään intressiä sattuneesta syystä...