Mokasinko soveltuvuuskokeissa?

Eikö kukaan osaa sanoa mitään? No, näkeehän sen sitten heinäkuussa kuinka kävi.

Jos haastattelija on osannut hommansa, niin tuohon yksittäiseen asiaan pääsy ei kaadu. Jos et pääse, niin syyt on muualla (olettaen siis että soveltuvuuskokeen tekijä on ammattilainen).

Tuskin mokasit. Masennuksen sairastamisesta ja siitä selviytymisestä saa uutta perspektiiviä elämään, mistä tuskin on ainakaan haittaa sosiaalialalla. Psykologit ovat työssään nähneet monenlaisia ihmisiä ja ymmärtävät sen, että kenellä tahansa saattaa olla tai olla ollut ties minkälaista ongelmaa, eikä se absoluuttisesti riipu ko. henkilöstä.

Tsemppiä!

Ehkei kuitenkaan vastaisuudessa tarvitse olla ihan noin avoin. Ei moiset sairaudet kuulu kenellekään, ei työhaastattelussa eikä opiskelupaikkaa hakiessa.

Minä en olisi puhunut haastattelijalle sairaudestani yhtään mitään. Miksi? Jos sinulla on sen suhteen asiat ok.

Jatkoista: opiskelupaikkasi on täysin sen arvioinnin tehneen psykologin lausunnosta riipuvainen. Ja sillehän et voi enää tehdä yhtään mitään.

Suoraan sanottuna, taisit mokata.

Masennus on sairaus, jonka ei pitäisi vaikuttaa, mutta joka ihan varmasti vaikuttaa tuollaisissa tilanteissa. Valitan. Olisihan se kiva kun jokainen työnantajakin palkkaisi ennakkoluulottomasti kaikki raskaanaolevat, masentuneet, parantumattomia sairauksia sairastavat, muut kuin masennuksen vuoksi mielenterveyden asiakkaat, ulkolaiset ja entiset huumeidenkäyttäjät. Se ei valitettavasti vain ole realistista.

Siksi työhaastatteluissa ja soveltuvuuskokeissa kannattaa pikkuisen kaunistella totuutta. Ei kannata mainostaa olevansa raskaana, ei kannata mainostaa olevansa entinen vanki, ei kannata sanoa että on syntynyt Palestiinassa, ei kannata sanoa että teinivuosina tuli kokeiltua maria, ei kannata sanoa olleensa masentunut tai ehkä jopa itsetuhoinen. Ne vaan on asioita, jotka on hyvä pitää noissa tilanteissa vain omana tietona.

Kun se ei kuitenkaan oleellisesti liity sun opintoihin.

Muistathan tilata palautteen testeistä. Sillä se selviää.

Ei kannata mainita tuossa tilanteessa sairauksista ellei sitten nimenomaan kysytä ja mitä sairasti.

Ok, kiitos. Eli joko mokasin tai sitten en, täytyy vain odotella tuloksia ja yrittää sitten myöhemmin uudestaan. Menin haastatteluun sillä mielellä että olen oma itseni enkä yritä esittää mitään. Ei tosin ollut tarkoitus puhua tuosta masennustaustasta, mutta niin siinä kävi että lipsahti.

Minä pääsin sisään vaikka kerroin masennuksesta. Siitä on kauan aikaa ja teen vapaaehtoistyötä mt-ihmisten parissa. Taisi olla lähinnä plussaa, niin he ainakin sanoivat. Joten älä huoli.

Riippuu täysin haastattelijasta. Opiskelen itse sosionomiksi, ja yllättävän monella opiskelukavereista (jotka ovat iältään 20-50 v.) on ollut tai on edelleenkin jonkinlaisia mt-ongelmia. Näin myös itselläni, tosin en psykologin haastattelussa mitään niistä puhunut.  

Se, että olet kokenut + toipunut masennuksesta, voi olla pidemmän päälle jopa etu, koska sinun on helpompi samastua esimerkiksi mielenterveysongelmaisten tilanteeseen. Sosiaaliala on kuitenkin henkisesti vaativaa, joten akuutin masennuksen kourissa ei kannata sosiaalialaa opiskelemaan lähteä.

t. alanvaihtaja

Riippuu täysin haastattelijasta. Opiskelen itse sosionomiksi, ja yllättävän monella opiskelukavereista (jotka ovat iältään 20-50 v.) on ollut tai on edelleenkin jonkinlaisia mt-ongelmia. Näin myös itselläni, tosin en psykologin haastattelussa mitään niistä puhunut.  

Se, että olet kokenut + toipunut masennuksesta, voi olla pidemmän päälle jopa etu, koska sinun on helpompi samastua esimerkiksi mielenterveysongelmaisten tilanteeseen. Sosiaaliala on kuitenkin henkisesti vaativaa, joten akuutin masennuksen kourissa ei kannata sosiaalialaa opiskelemaan lähteä.

t. alanvaihtaja

Kysehän ei nyt ole siitä, etteikö ihminen, jolla on ollut erilaisia mielenterveyshäitiöitä tai -sairauksia voisi toimia pätevästi sosiaali- ja terveysalalla. Joskus päinvastoinkin: oma kokemusasiantuntijuus antaa uutta perspektiiviä moniin asioihin.

MUTTA onko omien entisten ongelmien, vaikeuksien tai sairauksien esille tuominen tuollaisessa tilanteessa järkevää? Minusta henkilöt, jotka alkavat kertoa vieraille ihmisille ns. arkaluonteisia asiota, ja  usein ymös julistavat kuinka hienosti on niistä selvitty, vaikuttavat vielä olevan kesken asian käsittelyssä. Se ei herätä ammattimaisuutta ja luotettavuutta jos heti ollaan kertomassa masennuksesta ja ties mistä. Sellaiset seikat tulevat luontevasti ilmi eri yhteyksissä jos tarve ja mahdollisuus ja halu on, mutta ei ehkä heti työ- tai soveltuvuushaastatteluissa. 

Jos haluaa tuoda ilmi vaikkapa elämänkokemustaan noiden asioiden kautta niin senkin voi kertoa riittävän ympäripyöreästi, ei menemällä heti yksityiskohtiin, diagnooseihin jne.