Pahimmat ANOPPI/APPIUKKO kokemukset

Vierailija kirjoitti:

Tosi maalla vaikkapa 30 km kuntakeskuksesta syrjäkylällä ei ole rivitaloja  . 

Oletko ikinä käynyt maalla? Kerrostaloja on niukasti, mutta rivitaloja löytyy kyllä. Suurin osa kyllä asuu okt. Niitäkin on vuokrattavana, ei ole pakko omistaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ne ei oltu ehditty edes muuttaa nykyiseen vuokra-asuntoon kun anoppi oli esittelemässä alueen myytäviä rivareita. Kukapa hullu tähän maailman aikaan ostaa rivariosakkeen maaseudulta?

Joku joka haluaa asua maalla, pystyy käymään töissä sieltä käsin ja ostaa asunnon kodiksi eikä sijoituskohteeksi. Samalla seudulla kaikkien asuntojen hinnat nousevat ja laskevat suhteessa samaan tahtiin, joten isompaan vaihtaminen ei tule sen kalliimmaksi kuin muuallakaan, päinvastoin. Sitäpaitsi oikein tositosimaalla ei edes ole rivitaloja. 

uutisia kun yhtään seuraa ei ole kyllä mitään mielenkiintoa osakkeeseen, etenkään syrjemmässä. siinä ei oma työpaikka lämmitä kun jarmolla ja sirpalla on vastikkeet maksamatta. laiskana ihmisenä en myöskään halua omakotitaloa. haluan asua syrjässä mukavuuksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ne ei oltu ehditty edes muuttaa nykyiseen vuokra-asuntoon kun anoppi oli esittelemässä alueen myytäviä rivareita. Kukapa hullu tähän maailman aikaan ostaa rivariosakkeen maaseudulta?

Monikin ostaa. 

Mutta, se ei ole anopin päätettävissä, asuuko lapsensa puolisoineen vuokralla vai omistusasunnossa. Aikuiset ihmiset tekevät omat päätöksensä. 

Olipa kerran (valitettavasti on vieläkin) kivikautinen anoppi. Sen mielestä ihminen ei ole mitään jos ei omista asuntoaan. No - monet asuu vuokralla, nuoret tai vanhat, syitä riittää, ei riipu tilin saldosta eikä varallisuudesta yleensäkään.

Anoppi itse myi pikku torppansa, kehuskeli varallisuudellaan ja ostavansa rivariosakkeen vanhuuden päiville. Sanoi lapselleen että ihan kivasti sille jää sitten joskus perintöä. 

Anopille tuli siinä sitten taas miehenhakukin ajankohtaiseksi, yksi tärkeä kriteeri oli että ukolla on oma asunto. Ehdokkaita tuli ja meni, ja jos selvisi jonkun asuvan vuokralla tuli nakatuksi kartanolle.

Anopilla sattui kuitenkin unohtumaan että asui itsekin vuokralla, antoi muiden ymmärtää että omassaan. Onko varallisuuden mitta jos omistaa lähes maalta vanhan pikku rivarikämpän? Ja jääkö sille lapselle sittenkään mitään perintöä joskus? Lienee torpparahat hassattu jo moneen kertaan ja kun se delaa selviää pojalle sen asumismuoto.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anopilla oli avain hätätilanteita varten, lähdettiin useammaksi viikoksi reissuun ja pyydettiin häntä käymään 1-2x kastelemaan kukat ja tyhjentämään postilaatikon. Meillä oli uusi rivari eikä oltu keretty vielä laittaa piha alueita.

Kun tultiin kotiin pihassa oli istutettuna riemunkirjavat kesäkukat ja joku hirvee muoviamppeli kirjavine kukkineen roikkui ikkunan edessä. Hän oli myös pessyt ikkunat, siivonnut kaappeja ja jopa siirrelly niiden sisältöä, tuonut myös omadta kodistaan yhden aivan hirveän koriste-esineen meille. Paljon myöhemmin vahingossa oli paljastanut miehelleni että oli ollut meillä monta yötä ja vaihtanut tietty siis lakanatkin. 

Kun tultiin kotiin tyyliin 8h matkustamisen jälkeen nälkäsenä ja väsyneenä, tajusin mitä kodissani on tapahtunut pääsi minulta kunnon itkuraivari. Tuli ihan tunne että tänne on murtauduttu, joku on ylittänyt nyt sen rajan ja "tunkeutunut" liiaksi yksityisyyteemme, asunut jopa täällä pyytämättä. Kun hyvin nukutun yön jälkeen tokenin revin kaikki kukat hittoon pihalta ja heitin roskiin. Istutettiin itse hillitynvärisiä sellaisia kasveja pihalle kuin me halusimme ja puolet vähemmän koska pidämme minimalismista. Myös koridte edine paiskautui roskikseen palasiksi hajoten.

Meni varmaan 3 vko etten vastannut hänen soittoonsa tai viesteihin ja kun näin et soittaa miehelleni (puhelin keittiön pöydällä mies jossain muualla) katkaisin puhelun, enkä edes sanonut miehelle että anoppi taas tulee lankoja pitkin. 

Kun mieheni oli tietysti varovaisesti sanonut että nyt menit liian pitkälle ja että minä en tykännyt siitä että hän tulee luvatta istuttelemaan kukkia ym ym niin hän oli ihan ihmeissään et miten me nyt tommosesta loukkaannutaan kun jänhän vaan yritti auttaa hyvää hyvyyttään. Tätä tarinaa hän oli kertonut useille sukulaisillemmekin ja tehnyt tietysti minusta sen oudon herkkähipiäisen tyyåin joka oli tässä tapauksessa se kummajainen koska hänhän vaan. Hän ei missään kohti, vuosien päästäkään ymmärtänyt eikä sanonut ääneen kellekään että itse olisi ylittänyt korrektin rajan. Hän itse otti vielä useiden vuosien päästä adian puheeksi meidän ja toisen poikansa perheen kuullen ja ikäänkuin viimeisteli adian kaikille että me olimme outoja kun loukkaannuttiin ja hänhän vaan hyvää hyvyyttää osti kukat ja auttoi. Meillä ei ollut mitän tarvetta käsitellä enää asiaa mutta hän halusi taas sanoa tässäkin asiassa viimeisen sanan ja siis ikäänkuin sinetöidä kaikille oman näkemyksensä viimeiseksi mielikuvaksi asiasta. Tämä on hänen toimintatapa ollut aina, hän sanoo aina viimeisen lauseen ja jankuttaa sitä loputtomasti pitkienkin aikojen päästä jotta toisile jää päähän hänen kommentit. Ihan hiton ärsyttävää ja tämä piirre on vain vahvistunut nyt kun on jo yli 70v.

Mun anoppi osti omaan pihaansa jostain tarjouksesta "erikoismännyn" taimia. Joku nipputarjous, niin tuli pari ylimääräistä.

Yksi kaunis päivä kun tulin kotiin, niin eukko riehui meidän pihassa lapion kanssa. Ilmoitti vaan iloisesti, että hän tuli istuttamaan ne loput taimet meidän pihaan. Sanoin, ihan ehdottomasti ei. Anoppi alkoi vääntämään tekoitkua, että mihin hän nyt nämä loput taimet istuttaa? Kerroin, että ei ainakaan meidän pihaan. Sanoin myös, että koska poikansa ei ole paikalla, hän voi lopettaa itkunsa, muhun ei tuo teatteri uppoa. Anopin itku loppui heti ja hän jäi monttu auki katsomaan mua. Käskin anoppia siivoamaan jälkensä ja poistumaan, itse menin sisälle.

Miten kenellekään tulee edes mieleen, että toisen pihan muokkaaminen omin luvin on mitenkään ok?

No tottakai tulee mieleen kun kyse on omasta pojasta eli omasta rakkaasta poikalapsesta!
Mielestäni te miniät voisitte kyllä sanoa anopillenne sanottavanne asiallisesti ja vakavana jos ja kun on aihetta vedellä rajoja. Ottakaa myös huomioon miten heidät on aikoinaan kasvatettu, eli tottelemaan vanhempia ihmisiä ja sitä he ikävä kyllä haluavat miniöistäänkin ja ehkäpä kuvittelevat olevansa avuksi.

Asiallisesti sanomisella ei ole mitään tehoa. 

Miksi miniällä olisi velvollisuus olla anopin kynnysmattona? Jos anoppia harmittaa kun miniä ei tottele, niin kai anopilla aikuisena ihmisenä pitäisi olla kyky käsitellä pettymyksensä?

Miksi asiallista käytöstä ei vaadita siltä anopilta, vaan hänelle on ok marssia toisen ihmisen kotiin määräilemään yhden naisen pillastuneena härkälaumana?

Tässä varmaan pätee se perinteinen, että sitä voi päättää haluaako olla oikeassa vai haluaako olla onnellinen. Tai että elämä olisi edes vähän helpompaa yhdessä.

Kyllä ihmisen aika ilkeä sisimmässään täytyy olla, jos ei yhtään välitä siitä, että omalla puolisolla säilyisi mahdollisimman hyvät välit omaan vanhempaansa. Että vaikka sen anoppi olisi itselle täysin yhdentekevä ihminen, niin se on silti sen puolison äiti, ja sillä suhteella on ihan lähtökohtaisesti arvoa.

Mä katson tätä asiaa siitä näkökulmasta, että oma äitini on ollut aina todella hankala ihminen, just tuollainen rajaton kyykyttäjä. Meillä on aina ollut melkoisen huonot välit, tosi pitkiä välirikkojakin. Mutta tässä nyt viimeisten vuosien aikana mä olen terapian kautta oppinut itse toimimaan eri tavalla, ja kas kummaa, meidän välit on nykyään paremmat kuin koskaan. Vaikka on ihan selvää, että meidän ongelmamme ovat aina olleet äitini käytöksestä lähtöisin, on silti merkittävästi kivempaa olla ja elää näin, että koko ajan ei ole joku konflikti käynnissä ja että ei pulssi nouse jo valmiiksi siitä, että näkee hänen soittavan.  Ja tämä ei ole todellakaan tarkoittanut äitini tahtoon taipumista, vaan sitä, että en ole enää suuttunut hänelle, mutta silti pitänyt järkähtämättä omat rajani.  Vähän kuin pienen lapsen kanssa. 

 

up

Voi kuinka kiitollinen olen anopilleni ja apelleni, jotka olivat niin auttavaisia ja mukavia, asuivat jopa samassa pihapiirissä. Aina oli lapsille hoitaja, jos tarvittiin. He eivät apsille pahaa sanaa sanonut. Rahaa lainasivat kun oli tiukkaa. Takaisin maksettiin, mutta eivät koskaan muistitelleet. Saivat olla kotona loppuun saakka, hoidettiin kunnan kotipalvelun kanssa heitä, käytiin heille kaupassa, siivottiin asunto ja laitettiin ruoka. Ei tukeja kunnalta kerätty. Töissä käytiin molemmat. Heitä on vieläkin ikävä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miehen mummo eli isoanoppini on varakas ja kirppisaddikti. Hän kyörää kysymättä antiikkilöytöjään meille. Sen kummempaa kamaluutta en ole joutunut kestämään. Vaikka tykkäämme antiikista, mummo ei koskaan hanki sellaista, mikä sopisi meille tai tulisi tarpeeseen. Nykypäivänä harva käyttää vaikkapa pöytähopeoita saati sellaisia 1900-luvun kahviastiastoja joita on kierrätyskeskukset pullollaan. 

Mummo ei kuuntele, kun sanomme ettemme halua tavaraa. Olen ottanut tylysti sen linjan että jos mies ei ehdottomasti tavaraa halua pitää, vien sen kierrätyskeskukseen. Pöytähopeoita ollaan saatu jo kolme settiä. Jokainen patinan ja naarmujen peitossa. Viimeisimmät mummo oli ostanut, koska niissä oli kaiverruksena meidän nimikirjaimet. Siis minun tyttönimeni ja mieheni sukunimi. Olin siinä vaiheessa mennyt jo aika monta vuotta mieheni nimellä, mutta toki syyhän se on tuokin ostaa...

Isoanopin asunto ja kesämökki ovat pullollaan kirppisteltyä tavaraa ja ihan hienojakin esineitä. Me saamme vain ilmeisesti ne tavarat, jotka ovat hutiostoja ja liian halpoja, ettei maksa vaivaa myydä eteenpäin. Turha toivo, että antaisi mitään sellaista, että oikeasti toivottaisiin ja haluttaisiin sitä esinettä tai että sen myymisellä edes saisi hankittua jotakin mieluisampaa. Tai no, pöytähopeat osoittautuivat yllättävän arvokkaiksi, niistä sai yhteensä muutaman satasen. 

Tässä näkee nuorempien ihmisten suhtautumisen "vanhaan tavaraan" eli antiikkiin - on vain vahinko että ei arvosteta edes hopeisia ruokailuvälineitä - kyllä se tuo "luksusta" esim. Joulupöytään kun se on kauniisti katettu. Mutta jos on vain Ikean astioita niin totta - pöytähopeat eivät oikein sovi hyvin "yhteen.... " Ja Muumimukeistahan pitää kahvit juoda, oli sitten arki tai juhla kyseessä - se 1900- luvun kahviastiastohan ei missään nimessä sovi pöytään. 

 

Käytän itse hopeita ja Arabian 1930- luvun ruoka-astioita, kristallilaseja ja kun vieraat tulevat, ovat yleensä "haltioissaan" miten kauniisti olet kattanut ruoka / kahvipöydän!!

Ja vanhoja kahviastiastojakin on useampia sillä vaihtelu virkistää.... 😅.

Mitenkä on nämä lyyjjyt sun muut näissä?

Vaikea uskoa että vaatimukset siihen aikaa oli samat kun tänä päivänä.

Ei niitä joka päivä käytetä.

T: toinen joka kattaa kauniisti juhlissa/vieraita kestittäessä wanhoilla astioilla. Ja rakastaa käsin tiskaamista!

Itselläni on aivan ihana anoppi, mutta siskolla on aivan hirveä. Sisko esimerkiksi joutui synnytyksessä hätäsektioon niin asiasta kuullessaan anopin ekat sanat hänelle oli että olisi saanut poika valita vaimon paremmin kun ei osata edes lapsia synnyttää. Myöhemmin ihmetteli lapsen ruskeita silmiä, vaikka lapsen isälläkin on ruskeat, että onkohan edes isänsä tyttö. Kaikkien muiden mielestä tyttö on jopa enemmän isän kuin äitinsä näköinen.

Oma appiukko on muuten ihan jees, mutta hänen kanssaan on se ongelma että, jos hän saa tipankin alkoholia niin lähtee mopo käsistä. Hän ei ole mikään rappioalkkis, en ole koskaan nähnyt hänen kotonaan edes keskiolutta. Kuitenkin, jos alkoholia on ollut tarjolla, hän on jona kerta juonut itsensä lähes tiedottomaksi. Eikä siis ala riehua, häiritse ketään, tai edes muutu mitenkään erityisen iloiseksi. Istuu vaan ja juo niin kauan, kunnes sammuu tai joku tulee keskeyttämään homman. Yksi juhannus hän meinasi tippua laiturilta, kun istui siinä useamman tunnin ryyppäämässä itsekseen. Mieheni veljen häissä hän tuli onnittelemaan minua ja toivotti tervetulleeksi sukuun, kun oli niin päissään ettei erottanut minua morsiamesta.

Kyllä kaikista maaseutupitäjistä löytyy rivitaloja , mutta syrjäkylillä niitä ei juuri ole .

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anopilla oli avain hätätilanteita varten, lähdettiin useammaksi viikoksi reissuun ja pyydettiin häntä käymään 1-2x kastelemaan kukat ja tyhjentämään postilaatikon. Meillä oli uusi rivari eikä oltu keretty vielä laittaa piha alueita.

Kun tultiin kotiin pihassa oli istutettuna riemunkirjavat kesäkukat ja joku hirvee muoviamppeli kirjavine kukkineen roikkui ikkunan edessä. Hän oli myös pessyt ikkunat, siivonnut kaappeja ja jopa siirrelly niiden sisältöä, tuonut myös omadta kodistaan yhden aivan hirveän koriste-esineen meille. Paljon myöhemmin vahingossa oli paljastanut miehelleni että oli ollut meillä monta yötä ja vaihtanut tietty siis lakanatkin. 

Kun tultiin kotiin tyyliin 8h matkustamisen jälkeen nälkäsenä ja väsyneenä, tajusin mitä kodissani on tapahtunut pääsi minulta kunnon itkuraivari. Tuli ihan tunne että tänne on murtauduttu, joku on ylittänyt nyt sen rajan ja "tunkeutunut" liiaksi yksityisyyteemme, asunut jopa täällä pyytämättä. Kun hyvin nukutun yön jälkeen tokenin revin kaikki kukat hittoon pihalta ja heitin roskiin. Istutettiin itse hillitynvärisiä sellaisia kasveja pihalle kuin me halusimme ja puolet vähemmän koska pidämme minimalismista. Myös koridte edine paiskautui roskikseen palasiksi hajoten.

Meni varmaan 3 vko etten vastannut hänen soittoonsa tai viesteihin ja kun näin et soittaa miehelleni (puhelin keittiön pöydällä mies jossain muualla) katkaisin puhelun, enkä edes sanonut miehelle että anoppi taas tulee lankoja pitkin. 

Kun mieheni oli tietysti varovaisesti sanonut että nyt menit liian pitkälle ja että minä en tykännyt siitä että hän tulee luvatta istuttelemaan kukkia ym ym niin hän oli ihan ihmeissään et miten me nyt tommosesta loukkaannutaan kun jänhän vaan yritti auttaa hyvää hyvyyttään. Tätä tarinaa hän oli kertonut useille sukulaisillemmekin ja tehnyt tietysti minusta sen oudon herkkähipiäisen tyyåin joka oli tässä tapauksessa se kummajainen koska hänhän vaan. Hän ei missään kohti, vuosien päästäkään ymmärtänyt eikä sanonut ääneen kellekään että itse olisi ylittänyt korrektin rajan. Hän itse otti vielä useiden vuosien päästä adian puheeksi meidän ja toisen poikansa perheen kuullen ja ikäänkuin viimeisteli adian kaikille että me olimme outoja kun loukkaannuttiin ja hänhän vaan hyvää hyvyyttää osti kukat ja auttoi. Meillä ei ollut mitän tarvetta käsitellä enää asiaa mutta hän halusi taas sanoa tässäkin asiassa viimeisen sanan ja siis ikäänkuin sinetöidä kaikille oman näkemyksensä viimeiseksi mielikuvaksi asiasta. Tämä on hänen toimintatapa ollut aina, hän sanoo aina viimeisen lauseen ja jankuttaa sitä loputtomasti pitkienkin aikojen päästä jotta toisile jää päähän hänen kommentit. Ihan hiton ärsyttävää ja tämä piirre on vain vahvistunut nyt kun on jo yli 70v.

Mun anoppi osti omaan pihaansa jostain tarjouksesta "erikoismännyn" taimia. Joku nipputarjous, niin tuli pari ylimääräistä.

Yksi kaunis päivä kun tulin kotiin, niin eukko riehui meidän pihassa lapion kanssa. Ilmoitti vaan iloisesti, että hän tuli istuttamaan ne loput taimet meidän pihaan. Sanoin, ihan ehdottomasti ei. Anoppi alkoi vääntämään tekoitkua, että mihin hän nyt nämä loput taimet istuttaa? Kerroin, että ei ainakaan meidän pihaan. Sanoin myös, että koska poikansa ei ole paikalla, hän voi lopettaa itkunsa, muhun ei tuo teatteri uppoa. Anopin itku loppui heti ja hän jäi monttu auki katsomaan mua. Käskin anoppia siivoamaan jälkensä ja poistumaan, itse menin sisälle.

Miten kenellekään tulee edes mieleen, että toisen pihan muokkaaminen omin luvin on mitenkään ok?

No tottakai tulee mieleen kun kyse on omasta pojasta eli omasta rakkaasta poikalapsesta!
Mielestäni te miniät voisitte kyllä sanoa anopillenne sanottavanne asiallisesti ja vakavana jos ja kun on aihetta vedellä rajoja. Ottakaa myös huomioon miten heidät on aikoinaan kasvatettu, eli tottelemaan vanhempia ihmisiä ja sitä he ikävä kyllä haluavat miniöistäänkin ja ehkäpä kuvittelevat olevansa avuksi.

Asiallisesti sanomisella ei ole mitään tehoa. 

Miksi miniällä olisi velvollisuus olla anopin kynnysmattona? Jos anoppia harmittaa kun miniä ei tottele, niin kai anopilla aikuisena ihmisenä pitäisi olla kyky käsitellä pettymyksensä?

Miksi asiallista käytöstä ei vaadita siltä anopilta, vaan hänelle on ok marssia toisen ihmisen kotiin määräilemään yhden naisen pillastuneena härkälaumana?

Tässä varmaan pätee se perinteinen, että sitä voi päättää haluaako olla oikeassa vai haluaako olla onnellinen. Tai että elämä olisi edes vähän helpompaa yhdessä.

Kyllä ihmisen aika ilkeä sisimmässään täytyy olla, jos ei yhtään välitä siitä, että omalla puolisolla säilyisi mahdollisimman hyvät välit omaan vanhempaansa. Että vaikka sen anoppi olisi itselle täysin yhdentekevä ihminen, niin se on silti sen puolison äiti, ja sillä suhteella on ihan lähtökohtaisesti arvoa.

Mä katson tätä asiaa siitä näkökulmasta, että oma äitini on ollut aina todella hankala ihminen, just tuollainen rajaton kyykyttäjä. Meillä on aina ollut melkoisen huonot välit, tosi pitkiä välirikkojakin. Mutta tässä nyt viimeisten vuosien aikana mä olen terapian kautta oppinut itse toimimaan eri tavalla, ja kas kummaa, meidän välit on nykyään paremmat kuin koskaan. Vaikka on ihan selvää, että meidän ongelmamme ovat aina olleet äitini käytöksestä lähtöisin, on silti merkittävästi kivempaa olla ja elää näin, että koko ajan ei ole joku konflikti käynnissä ja että ei pulssi nouse jo valmiiksi siitä, että näkee hänen soittavan.  Ja tämä ei ole todellakaan tarkoittanut äitini tahtoon taipumista, vaan sitä, että en ole enää suuttunut hänelle, mutta silti pitänyt järkähtämättä omat rajani.  Vähän kuin pienen lapsen kanssa. 

 

Toisin sanoen kävelet varpaillasi äitisi kanssa ja tietoisesti muutat käytöstäsi, koska hän ei osaa säädellä omia tunteitaan? Minusta tuo ei kuulosta ratkaisulta. Vanhemmillakin on jokin vastuu käytöksestään, ja siitä mitä seurauksia siitä syntyy.

Minulla oli sellainen anoppi että välit menivät kokonaan poikki. Silti hän jaksoi haukkua meikäläistä selän takana miehelleni. Voin aina pahoin näinä anoppivierailuilla ja mielenterveyteni vuoksi piti lopettaa. Miestäni tämä harmitti kovasti ja välillä ei muka ymmärtänyt. Kunnes hyökkäsi sitten miehenkin kimppuun, siis henkisesti. Anoppi kuoli, enkä tuntenut juurikaan mitään. Olin jo muuttunut niin välinpitämättömäksi ettei edes anopin kuolema hetkauttanut mitenkään. Kuulin kyllä että anoppi haukkui jokaista ja puhui paljon paskaa selän takana. En siis syyttänyt itseäni siitä etten mennyt ikinä enää kylään. Appiukko oli mukava ja kiltti ihminen. Harmi että kuoli ennen anoppia. Ja ihmettelen miten hän raukka jaksoi anoppia.

Anoppi yllätti jälleen. Olimme 4 vk lomareissulla euroopassa ja appiukko oli sovittu talon huoltajaksi, hyvin häneltä oli  hommat hoituneet, mutta anoppi lainannut vara-avainta ja järjesteli talossa hieman kaikkea. Keittiön kaapeista astioita pois, uusia tilalle, kuiva-aine varastojen lajittelu. Vaatekaapit, hänen mielestään huonot/pienet poistoon, ei sentään ollut heittänyt roskiin/keräyksiin. Huonekalujen järjestys muutettu. Tämä järjestely innon takia emme antaneet avainta anopille, huonoja kokemuksia aiemminkin esim. Meillä oli isommat bileet ja aamulla klo 7 anoppi oli makkarin ovella kahvin kanssa ja ilmoitti tulevansa siivousavuksi. Kyllä apu kelpaa sovittaessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anopilla oli avain hätätilanteita varten, lähdettiin useammaksi viikoksi reissuun ja pyydettiin häntä käymään 1-2x kastelemaan kukat ja tyhjentämään postilaatikon. Meillä oli uusi rivari eikä oltu keretty vielä laittaa piha alueita.

Kun tultiin kotiin pihassa oli istutettuna riemunkirjavat kesäkukat ja joku hirvee muoviamppeli kirjavine kukkineen roikkui ikkunan edessä. Hän oli myös pessyt ikkunat, siivonnut kaappeja ja jopa siirrelly niiden sisältöä, tuonut myös omadta kodistaan yhden aivan hirveän koriste-esineen meille. Paljon myöhemmin vahingossa oli paljastanut miehelleni että oli ollut meillä monta yötä ja vaihtanut tietty siis lakanatkin. 

Kun tultiin kotiin tyyliin 8h matkustamisen jälkeen nälkäsenä ja väsyneenä, tajusin mitä kodissani on tapahtunut pääsi minulta kunnon itkuraivari. Tuli ihan tunne että tänne on murtauduttu, joku on ylittänyt nyt sen rajan ja "tunkeutunut" liiaksi yksityisyyteemme, asunut jopa täällä pyytämättä. Kun hyvin nukutun yön jälkeen tokenin revin kaikki kukat hittoon pihalta ja heitin roskiin. Istutettiin itse hillitynvärisiä sellaisia kasveja pihalle kuin me halusimme ja puolet vähemmän koska pidämme minimalismista. Myös koridte edine paiskautui roskikseen palasiksi hajoten.

Meni varmaan 3 vko etten vastannut hänen soittoonsa tai viesteihin ja kun näin et soittaa miehelleni (puhelin keittiön pöydällä mies jossain muualla) katkaisin puhelun, enkä edes sanonut miehelle että anoppi taas tulee lankoja pitkin. 

Kun mieheni oli tietysti varovaisesti sanonut että nyt menit liian pitkälle ja että minä en tykännyt siitä että hän tulee luvatta istuttelemaan kukkia ym ym niin hän oli ihan ihmeissään et miten me nyt tommosesta loukkaannutaan kun jänhän vaan yritti auttaa hyvää hyvyyttään. Tätä tarinaa hän oli kertonut useille sukulaisillemmekin ja tehnyt tietysti minusta sen oudon herkkähipiäisen tyyåin joka oli tässä tapauksessa se kummajainen koska hänhän vaan. Hän ei missään kohti, vuosien päästäkään ymmärtänyt eikä sanonut ääneen kellekään että itse olisi ylittänyt korrektin rajan. Hän itse otti vielä useiden vuosien päästä adian puheeksi meidän ja toisen poikansa perheen kuullen ja ikäänkuin viimeisteli adian kaikille että me olimme outoja kun loukkaannuttiin ja hänhän vaan hyvää hyvyyttää osti kukat ja auttoi. Meillä ei ollut mitän tarvetta käsitellä enää asiaa mutta hän halusi taas sanoa tässäkin asiassa viimeisen sanan ja siis ikäänkuin sinetöidä kaikille oman näkemyksensä viimeiseksi mielikuvaksi asiasta. Tämä on hänen toimintatapa ollut aina, hän sanoo aina viimeisen lauseen ja jankuttaa sitä loputtomasti pitkienkin aikojen päästä jotta toisile jää päähän hänen kommentit. Ihan hiton ärsyttävää ja tämä piirre on vain vahvistunut nyt kun on jo yli 70v.

Mun anoppi osti omaan pihaansa jostain tarjouksesta "erikoismännyn" taimia. Joku nipputarjous, niin tuli pari ylimääräistä.

Yksi kaunis päivä kun tulin kotiin, niin eukko riehui meidän pihassa lapion kanssa. Ilmoitti vaan iloisesti, että hän tuli istuttamaan ne loput taimet meidän pihaan. Sanoin, ihan ehdottomasti ei. Anoppi alkoi vääntämään tekoitkua, että mihin hän nyt nämä loput taimet istuttaa? Kerroin, että ei ainakaan meidän pihaan. Sanoin myös, että koska poikansa ei ole paikalla, hän voi lopettaa itkunsa, muhun ei tuo teatteri uppoa. Anopin itku loppui heti ja hän jäi monttu auki katsomaan mua. Käskin anoppia siivoamaan jälkensä ja poistumaan, itse menin sisälle.

Miten kenellekään tulee edes mieleen, että toisen pihan muokkaaminen omin luvin on mitenkään ok?

No tottakai tulee mieleen kun kyse on omasta pojasta eli omasta rakkaasta poikalapsesta!
Mielestäni te miniät voisitte kyllä sanoa anopillenne sanottavanne asiallisesti ja vakavana jos ja kun on aihetta vedellä rajoja. Ottakaa myös huomioon miten heidät on aikoinaan kasvatettu, eli tottelemaan vanhempia ihmisiä ja sitä he ikävä kyllä haluavat miniöistäänkin ja ehkäpä kuvittelevat olevansa avuksi.

Asiallisesti sanomisella ei ole mitään tehoa. 

Miksi miniällä olisi velvollisuus olla anopin kynnysmattona? Jos anoppia harmittaa kun miniä ei tottele, niin kai anopilla aikuisena ihmisenä pitäisi olla kyky käsitellä pettymyksensä?

Miksi asiallista käytöstä ei vaadita siltä anopilta, vaan hänelle on ok marssia toisen ihmisen kotiin määräilemään yhden naisen pillastuneena härkälaumana?

Tässä varmaan pätee se perinteinen, että sitä voi päättää haluaako olla oikeassa vai haluaako olla onnellinen. Tai että elämä olisi edes vähän helpompaa yhdessä.

Kyllä ihmisen aika ilkeä sisimmässään täytyy olla, jos ei yhtään välitä siitä, että omalla puolisolla säilyisi mahdollisimman hyvät välit omaan vanhempaansa. Että vaikka sen anoppi olisi itselle täysin yhdentekevä ihminen, niin se on silti sen puolison äiti, ja sillä suhteella on ihan lähtökohtaisesti arvoa.

Mä katson tätä asiaa siitä näkökulmasta, että oma äitini on ollut aina todella hankala ihminen, just tuollainen rajaton kyykyttäjä. Meillä on aina ollut melkoisen huonot välit, tosi pitkiä välirikkojakin. Mutta tässä nyt viimeisten vuosien aikana mä olen terapian kautta oppinut itse toimimaan eri tavalla, ja kas kummaa, meidän välit on nykyään paremmat kuin koskaan. Vaikka on ihan selvää, että meidän ongelmamme ovat aina olleet äitini käytöksestä lähtöisin, on silti merkittävästi kivempaa olla ja elää näin, että koko ajan ei ole joku konflikti käynnissä ja että ei pulssi nouse jo valmiiksi siitä, että näkee hänen soittavan.  Ja tämä ei ole todellakaan tarkoittanut äitini tahtoon taipumista, vaan sitä, että en ole enää suuttunut hänelle, mutta silti pitänyt järkähtämättä omat rajani.  Vähän kuin pienen lapsen kanssa. 

 

Mä haluan olla onnellinen. Siksi olen mahdollisimman vähän anoppini kanssa tekemisissä. Kun näkee pari kertaa vuodessa, ei ole konfliktejakaan. 

Mä rakensin terapiassa itselleni selkärangan, enkä antanut anopin enää kulkea ylitseni. Kauan se kesti, kun on elämänsä yrittänyt miellyttää kaikkia oman hyvinvoinnin kustannuksella.

Miehen ja äitinsä suhteeseen en puutu. Jostain syystä mieheni ei halua käydä äitinsä luona haukuttavana tai talkkarina.

Ei tuollaisen ihmisen kanssa voi olla hyviä välejä. Joko on täysin kynnysmatto tai ei ole tekemisissä. Joko tai. Kultainen keskitie tai muu kompromissi ei ole mahdollinen.

Minulla oli aivan ihanat appivanhemmat (tätähän ap ei kysynyt), mutta kirjoitin kuitenkin.

Ex.llä ja minulla oli avioero meneillään ,minä hain sitä miehen uskottomuuden, toisen kanssa kihlaantumisen ym.takia. 

Ex otti asian nii raskaaasti että joutui sairaalaan.

Anoppi soitti toiselta puolen maata ja oli sitä mieltä, että avioero täytyy peruuttaa siihen saakka kun ex pääsee sairaalasta ja saa päättää haluaako eron vai ei.

Arvaatkaapa peruutinko...

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on aivan ihana anoppi, mutta siskolla on aivan hirveä. Sisko esimerkiksi joutui synnytyksessä hätäsektioon niin asiasta kuullessaan anopin ekat sanat hänelle oli että olisi saanut poika valita vaimon paremmin kun ei osata edes lapsia synnyttää. Myöhemmin ihmetteli lapsen ruskeita silmiä, vaikka lapsen isälläkin on ruskeat, että onkohan edes isänsä tyttö. Kaikkien muiden mielestä tyttö on jopa enemmän isän kuin äitinsä näköinen.

Mun esikoinen on kuin klooni isästään. Kuopus taas on enemmän mun suvun näköinen. Useamman kerran on anoppi esittänyt epäilynsä, että poikansa ei ole kuopuksen isä. 

Anopilla itsellä on kolme keskenään hyvin eri näköistä lasta. Miten ihmeessä mun lasten sit molempien pitäisi oolla 100% kopioita isästään? Onko anopilta itseltä jäänyt jotain kertomatta? 

Esim mun kuopuksella on vaaleat hiukset. Mä ja isänsä ollaan tummatukkaisia. Molemmilla meistä toinen vanhemmista on blondi. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli aivan ihanat appivanhemmat (tätähän ap ei kysynyt), mutta kirjoitin kuitenkin.

Ei kaikilla käy huono säkä appisten suhteen. 

Vierailija kirjoitti:

Ex.llä ja minulla oli avioero meneillään ,minä hain sitä miehen uskottomuuden, toisen kanssa kihlaantumisen ym.takia. 

Ex otti asian nii raskaaasti että joutui sairaalaan.

Anoppi soitti toiselta puolen maata ja oli sitä mieltä, että avioero täytyy peruuttaa siihen saakka kun ex pääsee sairaalasta ja saa päättää haluaako eron vai ei.

Arvaatkaapa peruutinko...

No, mites se menikään.... Äidit vain, nuo toivossa väkevät....

Kun sitä sitten tulee itse äidiksi ja kun lapsi sitten on aikuinen, huomaa miten sitä kummasti vaan aina ja edelleen pyrkii pitämään sitä lapsensa puolta, oli sitten miten vaan.

Itsellä oli anoppi ihan ok, nyt jo kuollut.  Mutta ystäväni jätti yli kymmenen vuotta sitten miehensä, kun ei kestänyt enää sitä juomista.

Mies jatkoi juomistaan loppuun asti eli kuoli tässä vähän aikaa sitten viinaan.

Ex-anoppi soitti ystävälleni ja sanoi että se oli tämän ystäväni syy.  

Ystäväni ei ollut nähnytkään tätä miestä sen jälkeen kun erosivat kun asuivat kaukana toisistaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ex.llä ja minulla oli avioero meneillään ,minä hain sitä miehen uskottomuuden, toisen kanssa kihlaantumisen ym.takia. 

Ex otti asian nii raskaaasti että joutui sairaalaan.

Anoppi soitti toiselta puolen maata ja oli sitä mieltä, että avioero täytyy peruuttaa siihen saakka kun ex pääsee sairaalasta ja saa päättää haluaako eron vai ei.

Arvaatkaapa peruutinko...

No, mites se menikään.... Äidit vain, nuo toivossa väkevät....

Kun sitä sitten tulee itse äidiksi ja kun lapsi sitten on aikuinen, huomaa miten sitä kummasti vaan aina ja edelleen pyrkii pitämään sitä lapsensa puolta, oli sitten miten vaan.

Itsellä oli anoppi ihan ok, nyt jo kuollut.  Mutta ystäväni jätti yli kymmenen vuotta sitten miehensä, kun ei kestänyt enää sitä juomista.

Mies jatkoi juomistaan loppuun asti eli kuoli tässä vähän aikaa sitten viinaan.

Ex-anoppi soitti ystävälleni ja sanoi että se oli tämän ystäväni syy.  

Ystäväni ei ollut nähnytkään tätä miestä sen jälkeen kun erosivat kun asuivat kaukana toisistaan.

Miniän syytä, kaikki. Mun anoppi syytti mua mun miehen elintasokummusta. Kuulemma syötän liikaa herkkuja.

Muutama pointti:

1. Tuossa vaiheessa mies oli ainakin 10 kg kevyempi kuin tavatessani hänet. Olenko siis vastuussa myös ennen suhdetta hankituista kiloista?

2. Aikuinen ihminen on kai itse vastuussa siitä, mitä suuhunsa pistää.

3. Anoppi ei ruokaile kanssamme, joten ei tiedä mitä meillä on tarjolla. Oletus kuitenkin on vahva, että kermassa liekitettyä voita tyrkyllä.

4. Mies tuohon aikaan joi olutta runsaahkosti. Ihan itse haki kaupasta ja joi. Tämäkin "harrastus" oli jo ennen mua. (Nyttemmin vähentänyt tissuttelua, onneksi.)