Lue keskustelun säännöt.
Erosuru ei hellitä
18.07.2020 |
Erosin lasten isästä melkein pari vuotta sitten, koska ex:n alkoholinkäyttö aiheutti ongelmia ja suhteessa oli henkistä väkivaltaa. Ensimmäinen vuosi meni pelkkään selviytymiseen, koska meillä oli valtavia riitoja aivan kaikesta eroon liittyvästä. Ex ei suostunut ositukseen eikä noudattanut lastenvalvojalla tehtyjä sopimuksia.
Nyt kun elämä on kuukausien aikana rauhoittunut, suru ja masennus on hiipinyt arkeen. Suren sitä etteivät lapseni saa kasvaa ydinperheessä, elää tietynlaista ja suojattua elämää. Tuntuu, että jotain sellaista on lopullisesti rikki, jota ei ikinä voi parantaa. Tilannetta pahentaa sekin, ettei lähipiirissäni ole yhtään avioeroa. Kaikki vaikuttavat niin onnellisilta, tekevät perheenä matkoja, ostavat ja remontoivat koteja, saavat lisää lapsia ja menevät naimisiin. Minulla ei ole varaa viedä lapsia matkoille ja muutenkin kaikki elämykset ovat mahdollisimman halpoja. Tiedän ettei kaikki Suomen lapset matkustele ikinä, mutta omat lapseni joutuvat väkisin seuraamaan vierestä, kun kaverit ovat kalliissa harrastuksissa ja matkustelevat milloin missäkin.
En myöskään kestä kuunnella ydinperheellisten valitusta puolisoistaan ja "hassuja" heittoja siitä miten he ottavat kohta avioeron, jos likaiset sukat lojuvat vielä lattialla yms. Vaikka se onkin vitsi, minusta tuntuu tosi pahalta, koska koen sen olevan piikki minulle. Kyseessä on siis hyvät ystävät, joiden tiedän etteivät he tarkoita vihjailla, että olisin eronnut liian kevein perustein. Koen olevani luuseri, joka valitsi nuorena kumppanin ja lasten isän väärin. Joudun koko loppuelämäni kantamaan asiasta syyllisyyttä. Vaikka lapset näyttävät sopeutuneen tilanteeseen ja välit ex:n kanssa ovat parantuneet pahimmista ajoista, syytän itseäni lasten elämän pilaamisesta. Olisi pitänyt tajuta valita toinen mies tai olisi pitänyt vielä jotain tehdä avioliiton eteen. Mitä? No, sitä en tiedä. En edelleekään keksi mitä olisin voinut tehdä vielä enemmän. Edelleen näen eron ainoana mahdollisena vaihtoehtona.
Kiitos, että sain avautua. Minulla ei tosiaan ole lähipiirissä ketään muuta eronnutta.
Kommentit (16)
Itsellä kävi noin myös, eka vuosi selviytymistä ja oikeastaan vasta sitten aloin masentua ja tuntemaan hehkuvaa vihaa puolisoa kohtaan joka jätti.. Kai se on jossain määrin normaalia.
Ydinperhemyytti on niin vahva että ymmärrän myös tuon asian, mutta kun ei elämä usein mene niin. Jos haluaa lapsia niin jonkun kanssa ne on aina tehtävä ennen kuin ikä tulee vastaan, eikä se todellakaan aina ole se loppuelämän puoliso. Ihmiset kasvaa ja muuttuu, se on ihan normaalia. Yritä päästää irti siitä häpeästä. Olet toistaiseksi omissa piirissäsi ainoa eronnut mutta tuskin pitkään. Ja vaikka olisit, ei se tee sinusta huonompaa millään tavalla. Kaikilla oma polkunsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Et olisi voinut tehdä enempää suhteen eteen, alkoholiongelma ei poistu sillä että puoliso vääntää itseään viidelle mutkalle vaikka jätetty toki näin pyrkii antamaan ymmärtää että hänhän tässä on uhri. Lapsillekin se on palvelus kun ei tarvi kännisekoilua katsoa, se ei lisää turvallisuutta. Mulla ei ole lapsia mut muutama vuosi sitten eronneena on vähän sama olo, että kaikilla muilla ympärillä menee hyvin ja itse on vain jäänyt elämän sivuun ihmettelemään. Toki yritän jaksaa luottaa että se elämä tässä jossain vaiheessa asettuu uomiin. Avioeroilla vitsailu on melko yleistä ja samalla kiinnittänyt huomioita millä hinnalla jotkut suhteeseen jää, onko sekään sen arvoista.
Kiitos vastauksestasi! Viimeinen ajatus, jonka myötä päätin erota, oli se, että jos lapseni kertoisi elävänsä samanlaisessa avioliitossa kuin minä. Mitä vastaisin hänelle? Siinä vaiheessa tajusin ettei vaihtoehtoja enää ollut. Uskoin nuorena, että minun ja ex:n avioliitto kestäisi. Meillä oli yhteiset haaveet rauhallisesta perhe-elämästä ydinperheessä, omakotitalosta ja turvatusta arjesta.
Tunnistan tuon tunteen sivusta seuraajana. Samaan aikaan, kun muut rakentavat elämäänsä, minä yritän selviytyä päivästä toiseen ja antaa lapsille turvallista arkea ja jotain elämyksiä. Haluaisin hyvittää lapsilleni kaiken, mutta se ei ole mahdollista. Pelkään lasteni syyttävän minua isompina heidän elämänsä pilaamisesta. En usko heidän muistavan millaista perhe-elämämme oli. Sitä paitsi tein kaikkeni etteivät lapset olisi edes tajunneet todellisuutta. Vanhin lapsi kyllä ymmärtää, mutta nuorin ei, koska oli niin pieni. Välillä tuntuu, että syyllisyys musertaa minut.
ap
Katsele lapsiasi ja mieti: juuri HE eivät olisi siinä, rakkaina ja ainutlaatuisina, jos olisit valinnut toisin. Kenenkään elämä ei ole kauttaaltaan ehjä ja "oikein" eletty, ja sinun epäonnesi koskee tätä osa-aluetta. Ja sekään ei ole mustavalkoisesti joko pilalla taikka ihanan autuasta, kuten koet muilla olevan. Sure nyt surusi pois, mutta älä jää siihen kiinni. Keskity lapsiisi, siihen, että juuri he ovat rakkaitasi. Turvallinen vanhempi ja koti on tärkeintä, ja sen sinä voit heille antaa. <3
Vierailija kirjoitti:
Katsele lapsiasi ja mieti: juuri HE eivät olisi siinä, rakkaina ja ainutlaatuisina, jos olisit valinnut toisin. Kenenkään elämä ei ole kauttaaltaan ehjä ja "oikein" eletty, ja sinun epäonnesi koskee tätä osa-aluetta. Ja sekään ei ole mustavalkoisesti joko pilalla taikka ihanan autuasta, kuten koet muilla olevan. Sure nyt surusi pois, mutta älä jää siihen kiinni. Keskity lapsiisi, siihen, että juuri he ovat rakkaitasi. Turvallinen vanhempi ja koti on tärkeintä, ja sen sinä voit heille antaa. <3
Suruni on alkanut vasta nyt purkautua. Tuntuu, että pahin tunnemyräkkä on laantunut, jonka tilalle on tullut suru ja häpeä. Vaikka avioero onkin nykyään helppo saada, ydinperheihanne on edelleen hyvin voimakas ja ulkopuoliset mielellään syyttää liian helpolla eroamisesta.
Lama-ajan lapsena olen aina toivonut voivani antaa omille lapsille enemmän mitä itse sain. Tällä hetkellä näyttää siltä etten voi tarjota sitäkään vähää. Omat vanhempani onnistuivat selviämään vaikeista ajoista ja ovat edelleen yhdessä. Tuntuu helv*tin pahalta ettei lapset saa kokea sitä samaa. Toki jokaisella on oma polku ja jokainen elää elämäänsä, mutta silti tunnen epäonnistuneeni täysin.
ap
Ap miettii ja on surullinen, kuinka lapset eivät voi kasvaa suojattuna alkoholistin ydinperheessä.
Sori, en voi auttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Avio-/avoero ei koskaan ole vain se hetki, kun kannetaan tavarat eri osoitteisiin. Jotkut saavat koko prosessin hoidettua muutamassa kuukaudessa, toisilla menee vuosia, ja sitten on niitä, jotka eivät lopulta pääse eroon toisistaan ikinä.
Vaikean ja pitkän eroprosessin jälkeen voi myös tulla jälkitraumaattisen stressireaktion oireita. Niihin kannattaa hakea ammattiapua, jos sellaisia tulee. Kirjoittamasi perusteella sinulla, AP, saattaisi olla jotain tämän kaltaista. Eli silloin kun oli taistelun aika, jaksoit, mutta kun elämä helpottuu, tulee se valtava väsymys, jonka suuri henkinen ja/tai fyysinen ponnistus on aiheuttanut.
Voimia ap! Itse käyn juuri parhaillaan kamppailua, erota vai vielä yrittää. Lapset teinejä .
Meillä on ollut jo 8 vuotta vaikeaa. Olen sellainen kiltti, tunnollinen , hiljainen kotona viihtyvä, turvallinen ja uskollinen nainen.
Mies viimeisen 8 vuoden aikana pettänyt fyysisesti , treffipalstoilla kirjoitellen, juo olutta päivittäin ja lisäksi väkeviä ja viiniä viikottain , haukkuu kaikkea tekemääni ( jopa leipomuksia), kaikki minussa on rumaa ja huonoa, se k siä en osaa antaa riittävästi ja riittävän villisti. Viime viikolla huusi koko asunto täristen että ei rakasta . Mutta eipä tuo laita erohakemusta vaikka olen sanonut että voi lähteä jos ei tykkää.
Luulen että miehellä on jotain mt-ongelmia, vaikka käykin tunnollisesti täysipäiväisesti töissä .
Itse mietin että kuinka kauan ja pitkälle minun pitää joustaa , uskoa parempaan ja kestää? Minäkin mietin lapsia, he eivät tiedä miehen sekoamisesta.
Jos meillä tulee ero niin tiedän että enempää en olisi voinut tehdä. Otin vastaan kaikki mahdolliset haukut ja huudot. Kestin vieraat naiset. Koskaan mies ei ole pyytänyt anteeksi. Tein kaikkeni, mutta sitä ei arvostettu.
Olen jo nyt irtautunut henkisesti miehestä. Teen vapaa-ajalla omia juttuja ja omia harrastuksia, touhuan lasten kanssa, käyn lasten kanssa matkoilla . Mies jurottaa neljän seinän sisällä. Vain talous pitää meitä yhdessä minun suunnaltani.
Joita keksiä itsellesi kivoja harrastuksia, vapaaehtoistyötä jne ja älä murehdi sitä että et ole parisuhteessa. Joskus se oikea tulee vastaan etsimättä ja pyytämättä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voimia ap! Itse käyn juuri parhaillaan kamppailua, erota vai vielä yrittää. Lapset teinejä .
Meillä on ollut jo 8 vuotta vaikeaa. Olen sellainen kiltti, tunnollinen , hiljainen kotona viihtyvä, turvallinen ja uskollinen nainen.
Mies viimeisen 8 vuoden aikana pettänyt fyysisesti , treffipalstoilla kirjoitellen, juo olutta päivittäin ja lisäksi väkeviä ja viiniä viikottain , haukkuu kaikkea tekemääni ( jopa leipomuksia), kaikki minussa on rumaa ja huonoa, se k siä en osaa antaa riittävästi ja riittävän villisti. Viime viikolla huusi koko asunto täristen että ei rakasta . Mutta eipä tuo laita erohakemusta vaikka olen sanonut että voi lähteä jos ei tykkää.
Luulen että miehellä on jotain mt-ongelmia, vaikka käykin tunnollisesti täysipäiväisesti töissä .
Itse mietin että kuinka kauan ja pitkälle minun pitää joustaa , uskoa parempaan ja kestää? Minäkin mietin lapsia, he eivät tiedä miehen sekoamisesta.
Jos meillä tulee ero niin tiedän että enempää en olisi voinut tehdä. Otin vastaan kaikki mahdolliset haukut ja huudot. Kestin vieraat naiset. Koskaan mies ei ole pyytänyt anteeksi. Tein kaikkeni, mutta sitä ei arvostettu.
Olen jo nyt irtautunut henkisesti miehestä. Teen vapaa-ajalla omia juttuja ja omia harrastuksia, touhuan lasten kanssa, käyn lasten kanssa matkoilla . Mies jurottaa neljän seinän sisällä. Vain talous pitää meitä yhdessä minun suunnaltani.
Joita keksiä itsellesi kivoja harrastuksia, vapaaehtoistyötä jne ja älä murehdi sitä että et ole parisuhteessa. Joskus se oikea tulee vastaan etsimättä ja pyytämättä.
Eroa ihmeessä jos saat siihen jostain voimia. Tsemppiä?!
Vierailija kirjoitti:
muutama vuosi sitten eronneena on vähän sama olo, että kaikilla muilla ympärillä menee hyvin ja itse on vain jäänyt elämän sivuun ihmettelemään
Hyvin kiteytetty. Tismalleen tämmöinen olo itselläni. Mutta jotenkin en enää jaksa uskoa että elo tästä muuttuisi parempaan :( Ohis
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Katsele lapsiasi ja mieti: juuri HE eivät olisi siinä, rakkaina ja ainutlaatuisina, jos olisit valinnut toisin. Kenenkään elämä ei ole kauttaaltaan ehjä ja "oikein" eletty, ja sinun epäonnesi koskee tätä osa-aluetta. Ja sekään ei ole mustavalkoisesti joko pilalla taikka ihanan autuasta, kuten koet muilla olevan. Sure nyt surusi pois, mutta älä jää siihen kiinni. Keskity lapsiisi, siihen, että juuri he ovat rakkaitasi. Turvallinen vanhempi ja koti on tärkeintä, ja sen sinä voit heille antaa. <3
Suruni on alkanut vasta nyt purkautua. Tuntuu, että pahin tunnemyräkkä on laantunut, jonka tilalle on tullut suru ja häpeä. Vaikka avioero onkin nykyään helppo saada, ydinperheihanne on edelleen hyvin voimakas ja ulkopuoliset mielellään syyttää liian helpolla eroamisesta.
Lama-ajan lapsena olen aina toivonut voivani antaa omille lapsille enemmän mitä itse sain. Tällä hetkellä näyttää siltä etten voi tarjota sitäkään vähää. Omat vanhempani onnistuivat selviämään vaikeista ajoista ja ovat edelleen yhdessä. Tuntuu helv*tin pahalta ettei lapset saa kokea sitä samaa. Toki jokaisella on oma polku ja jokainen elää elämäänsä, mutta silti tunnen epäonnistuneeni täysin.
ap
Ap hyvä, sinä olet jo tarjonnut lapsillesi parhaimman mahdollisen asian maailmassa. Sinä olet vienyt heidät pois turvattomasta kodista. Moni ei ole niin vahva ja rohkea kuin sinä. Ole siis ylpeä itsestäsi ja rohkeudestasi erota! Minun äitini päätti toisin -hän jäi minun kanssani väkivaltaisen isäni luo rahan ja materian takia. Minä traumatisoitunut aikuinen lapsi maksan nyt seurauksista. Olisin ollut ikionnellinen, jos äitini olisi eronnut ja olisimme olleet kahdestaan -köyhempiä, mutta turvassa ja läheisiä. Nykyään emme ole yhteydessä.
Totta kai ero on suuri suru ja vie aikansa käsitellä sitä menetystä, sitä mitä olisi voinut olla. Ilman miestäsi sinulla ei olisi rakkaita lapsiasi ja tätä kokemusta ja viisautta, mitä sinulla nyt on. Ei siis kannata turhaan miettiä miten elämä olisi mennyt, jos olisit valinnut toisen miehen. Se on aivan turhaa eikä tuo sinulle mitään, koska ei elämästä koskaan voi sanoa miten se olisi voinut mennä ja olisiko sitten yhtään paremmin. Nyt kannattaa katsoa tulevaisuuteen.
Jos ystäväsi eivät hyväksy eroasi tai muuten arvostelevat sinua, kannattaisi miettiä etäisyyden ottoa joihinkin ihmisiin. Ei tee hyvää kenellekään altistaa itseään sellaiselle puheelle. On myös ihmisiä, jotka sanoisivat, että ero oli ainoa fiksu päätös tuossa tilanteessa. Se oli aikuisen ihmisen päätös ja osoitti vastuunottoa itsestä, lapsista ja omasta elämästä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Katsele lapsiasi ja mieti: juuri HE eivät olisi siinä, rakkaina ja ainutlaatuisina, jos olisit valinnut toisin. Kenenkään elämä ei ole kauttaaltaan ehjä ja "oikein" eletty, ja sinun epäonnesi koskee tätä osa-aluetta. Ja sekään ei ole mustavalkoisesti joko pilalla taikka ihanan autuasta, kuten koet muilla olevan. Sure nyt surusi pois, mutta älä jää siihen kiinni. Keskity lapsiisi, siihen, että juuri he ovat rakkaitasi. Turvallinen vanhempi ja koti on tärkeintä, ja sen sinä voit heille antaa. <3
Suruni on alkanut vasta nyt purkautua. Tuntuu, että pahin tunnemyräkkä on laantunut, jonka tilalle on tullut suru ja häpeä. Vaikka avioero onkin nykyään helppo saada, ydinperheihanne on edelleen hyvin voimakas ja ulkopuoliset mielellään syyttää liian helpolla eroamisesta.
Lama-ajan lapsena olen aina toivonut voivani antaa omille lapsille enemmän mitä itse sain. Tällä hetkellä näyttää siltä etten voi tarjota sitäkään vähää. Omat vanhempani onnistuivat selviämään vaikeista ajoista ja ovat edelleen yhdessä. Tuntuu helv*tin pahalta ettei lapset saa kokea sitä samaa. Toki jokaisella on oma polku ja jokainen elää elämäänsä, mutta silti tunnen epäonnistuneeni täysin.
ap
Ap hyvä, sinä olet jo tarjonnut lapsillesi parhaimman mahdollisen asian maailmassa. Sinä olet vienyt heidät pois turvattomasta kodista. Moni ei ole niin vahva ja rohkea kuin sinä. Ole siis ylpeä itsestäsi ja rohkeudestasi erota! Minun äitini päätti toisin -hän jäi minun kanssani väkivaltaisen isäni luo rahan ja materian takia. Minä traumatisoitunut aikuinen lapsi maksan nyt seurauksista. Olisin ollut ikionnellinen, jos äitini olisi eronnut ja olisimme olleet kahdestaan -köyhempiä, mutta turvassa ja läheisiä. Nykyään emme ole yhteydessä.
Totta kai ero on suuri suru ja vie aikansa käsitellä sitä menetystä, sitä mitä olisi voinut olla. Ilman miestäsi sinulla ei olisi rakkaita lapsiasi ja tätä kokemusta ja viisautta, mitä sinulla nyt on. Ei siis kannata turhaan miettiä miten elämä olisi mennyt, jos olisit valinnut toisen miehen. Se on aivan turhaa eikä tuo sinulle mitään, koska ei elämästä koskaan voi sanoa miten se olisi voinut mennä ja olisiko sitten yhtään paremmin. Nyt kannattaa katsoa tulevaisuuteen.
Jos ystäväsi eivät hyväksy eroasi tai muuten arvostelevat sinua, kannattaisi miettiä etäisyyden ottoa joihinkin ihmisiin. Ei tee hyvää kenellekään altistaa itseään sellaiselle puheelle. On myös ihmisiä, jotka sanoisivat, että ero oli ainoa fiksu päätös tuossa tilanteessa. Se oli aikuisen ihmisen päätös ja osoitti vastuunottoa itsestä, lapsista ja omasta elämästä.
Kiitos viestistäsi! Järjen tasolla ymmärrän, ettei muita vaihtoehtoja. Ex oli työssäkäyvä juoppo, joten harva tiesi millaista meillä kotona oli. Minulla on myös ystäviä, jotka ovat sanoneet, että kannattaa eroa, mutta he itse ovat tiukasti omissa parisuhteissaan. Kaipaisin eronnutta ystävää, joka oikeasti ymmärtäisi mitä käyn läpi. Tällä hetkellä minusta tuntuu etten kuulu joukkoon.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voimia AP! Lapsien elämä ei mene erosta pilalle. Olet tehnyt avioliiton puolesta sen minkä pystyit.
Mitä tulee ystäviisi, niin ei voi ikinä tietää mitä muiden suhteille oikeasti kuuluu, ei kannata tuntea huonommuutta kun olet eronnut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kahvikone kirjoitti:
Voimia AP! Lapsien elämä ei mene erosta pilalle. Olet tehnyt avioliiton puolesta sen minkä pystyit.
Mitä tulee ystäviisi, niin ei voi ikinä tietää mitä muiden suhteille oikeasti kuuluu, ei kannata tuntea huonommuutta kun olet eronnut.
Lapsien elämä todellakin VOI mennä pilalle avioerosta. Nyt tärkeintä on keskittyä omaan ja lasten hyvinvointiin. Mitään erovihoja, tai kaunoja eikä riitoja lasten korviin.
Meillä perheen hajottua alkoi todellakin alamäki, kun äiti vaihtoi miestä lennossa uuteen alkoholistiin ja lapset oltiin sitten känniläisten ja riitojen keskellä, tai räysin henkisesti hylättyinä. Edelleen kamppailen mielenterveysongelmien kanssa kolmekymppisenä.
Ap, ajattele rakkaita lapsiasi ja hae itsellesi apua, että jaksat olla paras mahdollinen äiti. He ovat vielä pieniä. Olet tehnyt oikean ratkaisun, mutta tärkein ohjeeni on: Älä ota uutta ukkoa! Ei ennen kuin erosta ja kriiseistä on selvitty kunnolla. Ei uusioperhettä sotkemaan kuvioita.
Et olisi voinut tehdä enempää suhteen eteen, alkoholiongelma ei poistu sillä että puoliso vääntää itseään viidelle mutkalle vaikka jätetty toki näin pyrkii antamaan ymmärtää että hänhän tässä on uhri. Lapsillekin se on palvelus kun ei tarvi kännisekoilua katsoa, se ei lisää turvallisuutta. Mulla ei ole lapsia mut muutama vuosi sitten eronneena on vähän sama olo, että kaikilla muilla ympärillä menee hyvin ja itse on vain jäänyt elämän sivuun ihmettelemään. Toki yritän jaksaa luottaa että se elämä tässä jossain vaiheessa asettuu uomiin. Avioeroilla vitsailu on melko yleistä ja samalla kiinnittänyt huomioita millä hinnalla jotkut suhteeseen jää, onko sekään sen arvoista.