Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Puhki pitkässä parisuhteessa
28.05.2013 |
Olen aivan uupunut tästä parisuhteesta jossa elän. Olemme olleet yhdessä 14v. Alkuun olin hirvittävän rakastunut mieheeni, niin rakastunut että annoin kävellä päältäni edes huomaamatta sitä. Tämän jälkeen tuli pikkulapsiaika jolloin lapsista ja kodista tuli yksin minun vastuualueeni ja olin niin puhki ja liian kiltti, etten edes tajunnut kyseenalaistaa sitä että koti, kasvatus ja vastuu kaikesta oli yksin minun.
Työelämään palattuani väänsin muutaman vuoden kättä miehen kanssa, jotta hänkin ottaisi vastuuta arjesta. Toki hän on ruvennut tekemään kotihommia ja joskus jopa pyytämättä tai delegoimatta. Vetovastuu kuintenkin on edelleen yksin minun ja vastuu viime kädessä.
Edellisen voisin vielä jaksaa, mutta kaikkein uuvuttavinta on miehen epäkypsyys, tai en edes tiedä kuinka voisin sitä kutsua. Kun tulen esim ruokakaupasta kotiin ja pyydän miestä kauniisti auttamaan painavien kauppakassien kanssa, mies yleensä vastaa tylysti että pärjäät sinä hyvin itsekin. Samoin joudun hoitamaan kaikki kodin kunnostustyöt jne, kun mies vaan tylysti vastaa roikkuvien ikkunatiivisteiden vaihdosta, että en hoida asiaa tms. Lisäksi meidän välillämme ei ole enää mitään yhteyttä. Mies on yleensä aina systemaattisesti ehdotuksiani vastaan eikä puolestaan ehdota mitään (esim parisuhdeaika=ravintolassa käynti kahden).
Olen miehelle puhunut tästä ja kertonut että minua oikeasti huolettaa suhteen tulevaisuus enkä enää kauan jaksa näin. Ja että kaipaisin todellista avoimuutta, rehellisityyttä, arvostusta, kumppanuutta, keskustelua, ymmärrystä, kunnioitusta. Mieheni mielestä meillä on kaikki hyvin ja ongelmia on vain minun pääkopassani.
Koen, että elämme hyvin tyhjässä suhteessa jossa ei keskustella mistään eikä mitään jaeta, kaikesta kinataan ja pitää väkisin vääntää.Vain kulissit on pystyssä mutta yhteistä elämää meillä ei ole. Lisäksi asun miehen kotipaikkakunnalla miehen sukulaisten ja ystävien ympäröimänä. Koen, ettei minulla ole juurikaan apua ja tukea, sillä omat vanhat ystäväni asuvat kaukana samoin kuin sisarukseni. Haluaisin muuttaa heitä lähemmäksi jotta saisin voimavaraa ja tukea heiltä, vaikka ihan arjessa mutta myös tässä tilanteessa joka alkaa verottaa ihan oikeasti voimiani. Olen tästä miehelleni puhunut. Hän ei halua muuttaa eikä suostu minun viimeisempään ehdotukseeni, että muuttaisin hetkesi asumaan omilleni ja saataisiin tämä meidän tulehtunut tilanne hieman rauhoittumaan (haluaa nähdä lapset joka päivä, toki ymmärrän häntä myös).
Olen niin puhki enkä näe selvästi enää koko tilannetta, että mikä mättää ja mikä ei. Alan uskoa itsekin olevani ilkeä ja itsekäs jos muutan kotoa pois.Toisaalta jos jään, koen että masennun ihan kohta ja ihan oikeasti.
Onko kukaan ollut vastaavanlaisessa tilanteessa? Miten tilanteen ratkaisitte? Ai niin, olen ehdottanut pariterapiaa, mutta mies ei sinne halua mutta sanoo että voin mennä yksin, sillä ongelmat on vain minun päässäni.
Kommentit (54)
[quote author="Vierailija" time="21.06.2013 klo 09:21"]
Halloo, tottakai miehes osallistuu teidän puolen kuluihin, lapset on senkin. Samalla tavalla se maksaa, jos eroatte. Toivotaan että miehen lieka löystyy välimatkan myötä. Onnea tulevaan, selviät kyllä hienosti. Miehen suku pitäköön päänsä kiinni, kun eivät tuon kummempaa onnistuneet kasvattamaan.
[/quote]
Miten niin maksaa samalla tavalla? Mies maksaa eron jälkeen vähän yli 150 e/lapsi eli jos tähän asti mies on maksanut perheen kuluista puolet (vaikka 1500 e/kk), niin eron jälkeen summa on noin 500 e/kk (jos lapsia 3).
Aika moni eronnut nainen yllättyy siitä, miten vähän miehen täytyy lapsista maksaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huomenta!
Kiitti kaikille näistä ihanista, voimaa antavista sanoista! Osuvat suoraan juuri sinne minne pitääkin!
Mies tuli eilen työmatkalta kotiin ja keskusteltiin apen puhelusta nyt naamatusten. Tuntui kyllä että omena ei ole kauaksi puusta pudonnut.(toisaalta ymmärrän miksi mieheni on sellainen kuin on ja napanuora on niin vahva, etten tiedä tuleeko tuosta itsenäisesti ajattelevaa ikinä).
Olemme siis sopineet tästä uudesta työ- ja muuttokuviosta, vaikkakin idea ja toiminta tulikin minulta. Nyt kuulin vaan lähinnä apen sanat mieheni suusta. Muistutuksen siitä kuinka egoisti olen ja että olen ihan yksin tehnyt tämän päätöksen josta mieheni joutuu kärsimään. Myös raha-asioilla hallinta oli eilisen esityslistalla, koska tulotasomme laskee kun asuntoja on kaksi ja muitakin elämiseen liittyviä kuluja.
Huh huh. Eli korttipakka on jälleen sekaisin mieheni puolella. Mies oli taas muuttunut kovaksi ja kylmäksi, vaikka kuten sanoin, viime ajat ovat olleet huomattavasti parempia ja oikeaa läheisyyttäkin on jälleen ollut. Sanoin etten jaksa tätä enää ja lähdin nukkumaan. Itkeskelin omissa oloissani ja päätin että jumankekka, näin pitkälle olen päässyt ja nyt en jätä tätä asiaa tekemättä vaikka kuinka tuntuu siltä että pelkkää sitä itseään sataa niskaan joka taholta. Voi kumpa olisin niin vahva ihan koko ajan, ettei yhtään heikkoa hetkeä päivään tai viikkoon mahtuisi.
Ikävää, sillä haluaisin että kun tämä asia kerran on mieheni kanssa sovittu, niin mattoa ei enää vedettäisi jalkojeni alta pois niinkuin nyt tapahtuu. Toisaalta mies oli valmistellut budjetin joka nyt aamulla ensi vilkaisulla vaikutti ihan hyvältä eikä edes liian kireältä. (tämän kirjoitettuani luen itsekin todella, että näinkö meillä perheessä mies pitää minunkin kukkaron nyörit käsissään? Ok sillä on suurempi palkka ja voi olla että joutuu jeesaamaan meitä joka kuu hieman, mutta kannan myös itse kuitenkin palkan tileille joka kuu).
Ajattelen vaan että mitä pikemmin pääsen pois tästä suhteellisen musertavan tuntuisesta vaikutuspiiristä, sen parempi. Ja ihan sama mitä koko suku ajattelee, musta lammashan minusta on jo tullutkin. (helpommin sanottu kuin tehty kyllä, sellainen "apua, suku pitää minua todella itsekkäänä ihmisenä" -ajatus kyllä pulpahtelee usein pintaan, mutta yritän pitää sen aisoissa).
Helppoa ei ole, vaikka tiedän mihin suuntaan minun pitää kulkea. Nyt ensimmäistä kertaa moniin vuosiin tieni tuntuu valmiiksi "viitoitetulta". Ennen en nähnyt suuntaa.
Ap, soutaen ja huovaten eteenpäin. Enpä taas olisi uskonut että palataan taas ekaan lähtöruutuun tämän sovitun asian kanssa. No, mikä ei tapa, vahvistaa.
[quote author="Vierailija" time="21.06.2013 klo 11:03"]
Oletko kertaakaan ajatellut lapsia? Koko ajan kirjoitat minä-minun-minulle, mutta missä ihmeessä on lasten huomioiminen? Heiltä viet kodin, isän, kaverit, tutun ympäristön jne. vain siksi, että olet kyllästynyt!
Ja ainakin minusta olisi aika hankala lähentyä miehen kanssa, jos samantien olisin muuttamassa niin kauas (yli 600 km päähän?), ettei mies edes joka viikonloppu voisi lapsiaan nähdä.
Minusta olet itsekäs ja jopa kostonhaluinen, koska et kykene yhdessä perheen kanssa ratkaisemaan ongelmaa, joka on pääasiassa pääsi sisällä. Reilu ero puolisosta ja muutto kotipaikkakunnalle ilman lapsia olisi paljon parempi kuin tämä ratkaisu, jossa sinä noukit rusinoita pullasta etkä uskalla päästää miehestä irti. Kun eroatte, ei miehellä ole enää mitään velvollisuutta miettiä sitä, miten sinulla on varaa asua.
[/quote]
Ap täällä jälleen. Enpä ole käynyt täällä pitkään aikaan, paljon lukemattomia kirjoituksia!
Muutimme sitten vihdoin pois, edelleen miehen kanssa olemme yhdessä ja käymme vuoron perään toistemme luona viikonloppuisin. Menin sitten yksin sinne pariterapiaan kun miehen mielestä se ei ole suhteemme kannalta tarpeellista Ja se on auttanut paljon selkeyttämään tilannetta.
Ja edelliselle: ei, se ei onneksi ole vain mun päässäni. On toki itsekästä ajatella itseään, mutta on tilanteita joissa se on terveen itsekästä. Meidän suhde on kaikkea muuta kuin tasapainoinen, tasa-arvoinen ja terve. Sellainen tyrannismi jota meillä on eletty ei ole terve (kasvu)ympäristö kenellekään. Ja voi vitsit, ette tiedäkään miltä tuntuu Hengittää ihan rauhassa, ilman että kukaan pyrkii niskan päälle ihan jatkuvasti! En voi sanoin kuvailla sitä helpotusta. Lapset on rauhoittuneet, koulussa menee nyt älyttömän paljon paremmin kuin viime vuonna. Hetkittäin on ikävä isää tottakai, mutta takaisin eivät halua. Olen myös sanonut miehelle että voi muuttaa tänne, hakea uuden työn täältä, mutta ei kiinnosta. Tässä nyt sitten ollaan vähän löysässä hirressä kun parisuhteen saralla mies ei koe tarvetta kehittyä/muuttaa mitään vaikka meidän ongelmat on oikeesti aika fundamentaalisia. Ei minunkaan tarvitse alistua asemaan jossa olen jatkuvasti altavastaava Ja tallottu. Aika näyttää minne suuntaan suhde kehittyy, kiirettä ei ole. Toki haluaisin tarjota tasapainoisen ydinperheen lapsillemme, mutta mitä tehdä jos toinen ei kertakaikkiaan koe halua tai tarvetta muuttaa mitään? Aika näyttää..
Halusin vaan tsempata muita vastaavanlaisessa tilanteessa olevia. Vaikka tilanne tuntuu toivottomalta, "kukaan" ei usko sinuun ja tuntuu että rohkeus karisee, kuuntele sisintäsi. hyppy tuntemattomaan tuntui todella pelottavalta mutta kannatti. Kaikella on tapana järjestyä.
Hienoa ap! Olet tehnyt suuria ratkaisuja. Uskon täysin, että olet yrittänyt kaikkesi, mutta vastakaikua ei tule. Muutto ja "ero" on varmasti ainoa ratkaisu, jolla tilanteesta on päästy eteenpäin.
Itsellä oli hiukan samanlainen tilanne, tosin siihen liittyi pettämistä miehen puolelta, mistä oikeastaan kaikki alkoi. Olin liitossa täysin ilmaa naisena, en kuulemma päästänyt miestä "mihinkään", vaikka hän oli kaikki viikot työmatkoilla, hoidin yksin kodin, lapset, käytännön asiat. Otti aikansa, kunnes saatiin erottua.
Siihen johti se, että minulle itselleni tuli ulkopuolinen ihastus, jonka myötä tajusin, että olen ihan vetävä ja haluttava nainen. Ex oli saanut käytöksellään minut uskomaan jotain ihan muuta. Syytin itseäni kaikesta ja uskoin, että olen nalkuttava akka.. Hän ei tosin moittinut minua mistään kattiloiden asennosta, mutta ei myöskään osallistunut kotitöihin juuri ollenkaan.
Nyt hän asuu "unelmassaan", lähellä huvituksia ja vapaata elämää, joita niin kaipasi - ja haluaa koko ajan viettää aikaa täällä entisessä kodissaan. On ikävä lapsia, omakotitalon hommat onkin yhtäkkiä niin mieleisiä...!
Eron jälkeen minulla on ollut hyvä olla, juurikin siksi, että on saanut olla rauhassa. Ei tarvitse odottaa toiselta mitään, eikä pettyä, kun odotukset ei täyty. Joku tuossa ketjun alkupäässä kirjoitti, että jos mies muuttuisi... EI MUUTU. Ei varmasti muutu, jos tilanne jatkuu ennnallaan. Itse olen jo eronnut virallisestikin, mutta mielessä on käynyt, että jos olisi vaikka kokeillut asumuseroa ensin, niin olisiko se muuttanut asiaa..? En tiedä. En varsinaisesti haikaile miestä takaisin, mutta pienten lasten äitinä mielellään ajattelee, että lasten kannalta yhteenpaluu olisi ihanteellista (jos välit on kunnossa).
Mies on selvästi "herännyt" ajattelemaan asioita, kun on joutunut olemaan yksin pakosta. Jos olisimme jatkaneet yhdessä, tilanne olisi mennyt aivan kamalaksi. Ehdottomasti näen, että meille molemmille ihan yksilöinä ero oli paras ratkaisu. Aika näyttää, onko meistä pariksi - välimme ovat nyt paremmat kuin aikoihin, mutta mitään romantiikkaa ei ole ilmassa. Kaiken tämän jälkeen se pelottaakin ihan vietävästi. Minun täytyisi olla todella varma, että hän ei muutu takaisin kylmäksi ja synkäksi hahmoksi, joka hän viime aikoina kun olimme yhdessä, oli. Asiallisen ystävälliset välit toimivat ainakin nyt.
Mutta ap, ehkä teilläkin mies herää huomaamaan jotain..? Jos ei, niin asumistilanteenne vuoksi tilanne voi johtaa eroon ihan luonnostaan. Ja kyllähän tuossa on sekin mahdollisuus, että kohtaat jonain päivänä jonkun, joka näkee sinut ihanana naisena ja ihmisenä.. ja se on menoa sitten.
[quote author="Vierailija" time="06.10.2013 klo 22:24"]
Mutta ap, ehkä teilläkin mies herää huomaamaan jotain..? Jos ei, niin asumistilanteenne vuoksi tilanne voi johtaa eroon ihan luonnostaan. Ja kyllähän tuossa on sekin mahdollisuus, että kohtaat jonain päivänä jonkun, joka näkee sinut ihanana naisena ja ihmisenä.. ja se on menoa sitten.
[/quote]
Hei! Mukavalta kuulostaa sinun elämäsi nyt, ymmärrän kyllä todella hyvin tuon että mietit tuleeko miehestä jälleen kylmä ja kova vai voisiko hän pysyä tuollaisena.
itse todella toivon että mies herää huomaamaan jotain, vielä poismuutto ei ole saanut minkäänlaista heräämistä aikaan, jota ihmettelen. Yleensä ottaen jos puoliso kertoo että tilanne on nyt tämä ja haluaa muuttaa pois, niin kyllähän se saa siinä toisessa osapuolessa hädän pintaan, ollaan valmiita muuttumaan. Miehellä ei niin mitään. Olenkin ajatellut että joko hän on niin varma etten ota eroa ettei koe tarvetta muuttua, tai sitten hän nimenomaan haluaa erota muttei osaa sanoa sitä. Vaikea sanoa kun ei halua puhua ollenkaan tunteista tai siitä mitä tältä suhteelta haluaa. Katsellaan josko se siitä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.05.2013 klo 18:53"]
[quote author="Vierailija" time="28.05.2013 klo 17:09"]
Onko meillä sama mies?! Nimenomaan tuttua on tuo että olen esim. vienyt ja hakenut lapset, käynyt töissä, laittanut ruoan, syöttänyt mukulat ja kun mies tulee kotiin niin lakka valitus siitä kuinka ruokapöytää ei ole pyyhitty tai se on väärin pyyhitty (pyyhitty mutta ei kuivattu). Itsekin teen kaiken väärin.
Samoin, mies väittää että minä vaan säälin itseäni ja tykkään pitää itseäni naurettavana uhrina jos kerron mikä minua tässä ahdistaa ja huolestuttaa ja heti seuraavaan hengenvetoon kertoo kuinka minä tässä olen se ilkeä ja hän vaan joutuu elämään tälläisen hullun kanssa. Eli siis "uhrittaa" itse itsensä vaikka juuri on sanonut että sellainen on naurettavaa. Musta muuttuu valkoiseksi ja valkoinen mustaksi.
Ap
[/quote]
Juu, alkaa kyllä kuulostaa siltä että meillä on sama mies! ;) Ihan samanlaista siis meilläkin. Juuri tässä eräänä päivänä olin herännyt lasten kanssa aamulla, syöttänyt, pessyt, pukenut, puistoillut, tehnyt kotityöt ja olin laittamassa lounasta, kun mies kömpi sängystä (!) ja alkoi valittaa, miten kattilat ovat väärällä tavalla hellalla. Mies ei siis itse tee juuri mitään, mutta minä teen kaiken silti aina väärällä tavalla.
Mies myös syyttää minua aina siitä, kun loisin kuulemma hänen rahoillaan. Olen ollut opiskelija ja kotiäiti liittomme aikana ja ymmärrän toki, että siipeily pidemmän päälle voi ärsyttää, mutta minä maksan pienistä tuistani miehelle osuuteni asumiskuluista ja laskuista, käyn meille ruokakaupassa, enkä juuri koskaan osta itselleni mitään, enkä varsinkaan miehen rahoilla. Olen ehdottanut miehelle, että voisin muuttaa lasten kanssa omaan asuntoon, niin saisin tukea siihen ja voisin maksaa omat kuluni, mutta siihenkään mies ei suostu, kun haluaa asua lasten kanssa.
Mies on sanonut, että aikoo eron tullessa vaatia lapsia itselleen. Olen murehtinut sitäkin, sillä mies ei pysty eikä kykene jäämään heidän kanssaan keskenään kotiin edes vuorokaudeksi. Mitä siitäkin sitten tulisi, jos lapset jäisivät asumaan isänsä luo? Hän kun ei siivoa, ei laita ruokaa, eikä usko päivärytmiin.
Mikset sinä ole vielä eronnut, ap? Minä jotenkin ajattelen, että ero olisi lapsille haitallista ja jotenkin myös minusta tuntuu, että ero olisi luovuttamista. Mieheni on kuitenkin hyvä isä lapsille ja lapset ovat hulluina isäänsä. Fyysistä väkivaltaa meillä ei ole, eikä mitään alkoholiongelmia tai muuta. Lisäksi minusta tuntuisi epäreilulta lasten kannalta muuttaa kauas täältä miehen kotipaikkakunnalta, vaikka haluaisin kyllä muuttaa itsekin takaisin omalle kotiseudulleni.
T. Se aiempi samassa tilanteessa oleva
[/quote]
Täällä on niin monia hyviä, osuvia kirjoituksia henkisestä väkivallasta. Ymmärrän että mieheni on käyttänyt tätä ja käyttää koko ajan minuun, itseluottamukseni on aika pohjilla, vaikkakin nyt onneksi hiljaisessa nousussa. Olen niin epävarma ihan kaikesta. Vaikeaa edes tietää minkälaisesta hiustyylistä itse pidän, näin esimerkkinä. Mutta teidän kirjotukset tsemppaa hirveästi ja antaa voimia. Kun näitä asioita ei voi oikein mitata (nyrkiniskut olisi helpompi laskea) niin helposti tuntuu ettei minulla ole oikeasti tarpeeksi syytä erota.
Kuluneen vuoden aikana olen alkanut uudelleen vetämään rajojani, joita toivoisin mieheni kunnioittavan, mutta meno on vaan oikeastaan mennyt hurjemmaksi. Maalaisjärjellä ajattelen että vastaanlaittamiseni on saanut mieheni takajaloilleen, ennen kun tottelin niin helposti ja juoksi heti korjaamaan epäkohdan ja nyt voin vaikka sanoa vastaan. Hän tosin vaan koventaa otteitaan, mutta periksi en haluaisi antaa.
Tuolle samassa tilanteessa olevalle - en tiedä miksi en eroa, vielä. Haluaisin lähteä edes asumuseroon, mutta miehen vastaan laittaminen, kova syyllistäminen lasten viennistä ja minun ajatusteni jatkuva sekoittaminen hidastaa ja vaikeuttaa päätöksentekoani. Kai minä vielä kerään rohkeutta, vaikka syvällä sisimmässäni tiedän että minun on tästä pian lähdettävä oman mielenterveyteni säilyttämiseksi. Olkoonkin se kovin vaikeaa. Ja toisaalta toivon, että ehkä mies sittenkin tulee muuttumaan ja kaikki kääntyy lopulta hyvin. Ja lisäksi pelottaa etten pärjääkään.
Ja meillä mies myös uhkaili lasten huoltajuudella, vaikka ei voisi edes töidensä puolesta lapsia pitää. Ei myöskään selviä edes yhdestä päivästä lasten kanssa. Vähän aikaa sitten kun oli pakko heitä hoitaa illan, niin läksyt jäi tekemättä (laittoi vaan opelle sanan että lapsi ei niitä halunnut tehdä-nolo!) ja nukkumaan menivät viikolla kun väsyivät telkkaria katsomaan. Kahdeksalta mies rupesi tekemään ruokaa...
Raha-asioista meillä on ihan sama, vaikkakin meillä on yhteiset rahat. Olin pari vuotta hoitovapaalla, mutta muuten olen ollut aina töissä. Edelleen minulla myös on se siivelläeläjän leima ja tuhlarin, vaikka minulla on ihan hyvä palkka enkä juurikaan osta itselleni myöskään mitään (kasvavien lasten vaateostokset menevät kyllä ns. minun turhuuksieni piikkiin vaikka ovat tietty pakollisia menoja). Rahasta meillä ei edes ole pulaa, säästöjä on ihan kivasti, mutta jos senttikin niistä käytetään tai ne eivät kasva toivotulla tavalla, niin sekin on minun tuhlaukseni syytä. Ikinä en osta merkkivaatteita tai oikeastaan mitään muutakaan ylimääräistä. Mies myös tarkastaa kauppakuitit ja valittaa kilohinnoista tai mitä nyt vaan ekstraa sieltä löytyy tai "merkki"elintarvikkeista (pitäisi ostaa maks. Pirkkaa, ei mitään Fazeria tms).
Ap
[quote author="Vierailija" time="28.05.2013 klo 16:59"]
Kuulostaapa kovin tutulta. Ihan niin kuin minun avioliitossani. Minunkin mieheni oli sitä mieltä, että minulle kuuluu kaikki kotityöt mutta hänelle ei kuulu mitään. Pahimmillaan hän kävi kääntymässä kotona vaihtamassa paitaa ja haukkumassa minut laiskaksi. Kun valitin epätasa-arvosta ja masennuin saamastani kohtelusta, vika oli yksin minun. Kaikki olisi oikein hyvin, kunhan vain lopettaisin valittamisen ja masentunutta leikkimisen. Vähitellen väliltämme kuoli kaikenlainen kanssakäyminen, ensin hellyys ja lopulta seksikin.
Kauan jaksoin odottaa ihmettä, mutta kun sitä ei kuulunut, erosin. Nyt ihmettelen, miksi en eronnut aikaisemmin. Lähinnä pelkäsin, että en pärjää yksin, kuten mies kehtasi väittää. Joo, ei ole miehen tuloja eikä elintasoa (eikä miehen menojakaan), mutta eipä tarvitse enää pelätä, millä tuulella kotiini rymistellään milloin mihinkin aikaan. Eikä kukaan ole vaatimassa minulta milloin mitäkin työsuoritusta.
[/quote]
Hyvä että selvisit! Tämäkin teksti kuulostaa niin tutulta. Toivottavasti löydän tarpeeksi rohkeutta viedä asiat loppuun asti. Miehen sukulaiset on aina niin kovin mieheni puolella, että tuntuu välillä että murenen tänne kun omat tukijoukot puuttuvat.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap täällä taas. Otin tämän asumuseron eilen puheeksi jälleen päättäväisellä mielellä, järjen äänellä. Kuinkas siinä jälleen kävikään: mies kertoi kuinka hänen maailmansa sortuu täysin sen myötä ja minulle tuli niin paha mieli toiselle aiheuttamasta mielipahasta, että oma järjen ääni on taas päästä kadonnut. Lähtöruudussa olen taas tämän asian kanssa.
Toisaalta aloin juuri miettimään, että mitä mieheltä oikein odotin? Sitä, että antaa minulle luvan lähtöön? Luulen niin. Sitä lupaa tuskin koskaan tulee herumaan.
Toisaalta toivoisin, että tästä asiasta voitaisiin sopia aikuisten oikeasti. Nyt keskustelu junnaa linjalla eipäs-juupas ja lopulta syyllisyydentunnoissani vedän sanani takaisin. Samalla rohkeus, päättäväisyys sekä usko itseen häviää. Ajattelen etten oikeasti voi tehdä tätä miehelle ja lapsille, en voi olla niin itsekäs.
Kadehdin ja ihailen niitä ihmisiä, jotka ovat eronneet. Kahdehdin nimenomaan heidän rohkeuttaan ja uskoa itseensä, niin kornilta kuin tämä lause voikin kuulostaa.
Ehkä sinne pariterapiaan suuntaan kuitenkin, ehkä saan kasvatettua sitä itsetuntoa sen myötä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="29.05.2013 klo 11:31"]
Ehkä sinne pariterapiaan suuntaan kuitenkin, ehkä saan kasvatettua sitä itsetuntoa sen myötä.
Ap
[/quote]
Tämä on hyvä päätös.
Hyvä, että olet aloittanut kasvattaa selkärankaa, ap. Se, että huomaat miehesi manipuloivan käytöksen, on jo iso asia. Uskallat ottaa puheeksi vaikeita asioita, kuten avioeron ja suunnittelet pariterapiaan menoa. Hienoa! Vaikka miehesi sai sinut jälleen puhuttua pyörryksiin, olet kuitenkin edennyt kohti itsenäisyyttä.
Tajuat myös oman tilanteesi, että odotat lupaa eroon mieheltäsi, vaikka sitä ei tule. Haluat muuttaa elämääsi. Tekisi mieli hurrata sinulle. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="29.05.2013 klo 11:37"]
Hyvä, että olet aloittanut kasvattaa selkärankaa, ap. Se, että huomaat miehesi manipuloivan käytöksen, on jo iso asia. Uskallat ottaa puheeksi vaikeita asioita, kuten avioeron ja suunnittelet pariterapiaan menoa. Hienoa! Vaikka miehesi sai sinut jälleen puhuttua pyörryksiin, olet kuitenkin edennyt kohti itsenäisyyttä.
Tajuat myös oman tilanteesi, että odotat lupaa eroon mieheltäsi, vaikka sitä ei tule. Haluat muuttaa elämääsi. Tekisi mieli hurrata sinulle. :)
[/quote]
Jestas, huuli väpätti ja ihan tippa nousi linssiin tuli tämän luettuani. Kiitos todella paljon sparrauksestasi. :) Pienin askelin eteenpäin, suunta tuntuu oikealta.
Alue: Aihe vapaa
Oletko jotenkin yksinkertainen, kun koet syyllisyyttää siitä, että sinäkin haluat elää hyvää elämää?
Miksi sinulla ei ole oikeutta työhön ja omaan elämään vaan pitäisi elää toisten ihmisten ehdoilla?