Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Puhki pitkässä parisuhteessa
28.05.2013 |
Olen aivan uupunut tästä parisuhteesta jossa elän. Olemme olleet yhdessä 14v. Alkuun olin hirvittävän rakastunut mieheeni, niin rakastunut että annoin kävellä päältäni edes huomaamatta sitä. Tämän jälkeen tuli pikkulapsiaika jolloin lapsista ja kodista tuli yksin minun vastuualueeni ja olin niin puhki ja liian kiltti, etten edes tajunnut kyseenalaistaa sitä että koti, kasvatus ja vastuu kaikesta oli yksin minun.
Työelämään palattuani väänsin muutaman vuoden kättä miehen kanssa, jotta hänkin ottaisi vastuuta arjesta. Toki hän on ruvennut tekemään kotihommia ja joskus jopa pyytämättä tai delegoimatta. Vetovastuu kuintenkin on edelleen yksin minun ja vastuu viime kädessä.
Edellisen voisin vielä jaksaa, mutta kaikkein uuvuttavinta on miehen epäkypsyys, tai en edes tiedä kuinka voisin sitä kutsua. Kun tulen esim ruokakaupasta kotiin ja pyydän miestä kauniisti auttamaan painavien kauppakassien kanssa, mies yleensä vastaa tylysti että pärjäät sinä hyvin itsekin. Samoin joudun hoitamaan kaikki kodin kunnostustyöt jne, kun mies vaan tylysti vastaa roikkuvien ikkunatiivisteiden vaihdosta, että en hoida asiaa tms. Lisäksi meidän välillämme ei ole enää mitään yhteyttä. Mies on yleensä aina systemaattisesti ehdotuksiani vastaan eikä puolestaan ehdota mitään (esim parisuhdeaika=ravintolassa käynti kahden).
Olen miehelle puhunut tästä ja kertonut että minua oikeasti huolettaa suhteen tulevaisuus enkä enää kauan jaksa näin. Ja että kaipaisin todellista avoimuutta, rehellisityyttä, arvostusta, kumppanuutta, keskustelua, ymmärrystä, kunnioitusta. Mieheni mielestä meillä on kaikki hyvin ja ongelmia on vain minun pääkopassani.
Koen, että elämme hyvin tyhjässä suhteessa jossa ei keskustella mistään eikä mitään jaeta, kaikesta kinataan ja pitää väkisin vääntää.Vain kulissit on pystyssä mutta yhteistä elämää meillä ei ole. Lisäksi asun miehen kotipaikkakunnalla miehen sukulaisten ja ystävien ympäröimänä. Koen, ettei minulla ole juurikaan apua ja tukea, sillä omat vanhat ystäväni asuvat kaukana samoin kuin sisarukseni. Haluaisin muuttaa heitä lähemmäksi jotta saisin voimavaraa ja tukea heiltä, vaikka ihan arjessa mutta myös tässä tilanteessa joka alkaa verottaa ihan oikeasti voimiani. Olen tästä miehelleni puhunut. Hän ei halua muuttaa eikä suostu minun viimeisempään ehdotukseeni, että muuttaisin hetkesi asumaan omilleni ja saataisiin tämä meidän tulehtunut tilanne hieman rauhoittumaan (haluaa nähdä lapset joka päivä, toki ymmärrän häntä myös).
Olen niin puhki enkä näe selvästi enää koko tilannetta, että mikä mättää ja mikä ei. Alan uskoa itsekin olevani ilkeä ja itsekäs jos muutan kotoa pois.Toisaalta jos jään, koen että masennun ihan kohta ja ihan oikeasti.
Onko kukaan ollut vastaavanlaisessa tilanteessa? Miten tilanteen ratkaisitte? Ai niin, olen ehdottanut pariterapiaa, mutta mies ei sinne halua mutta sanoo että voin mennä yksin, sillä ongelmat on vain minun päässäni.
Kommentit (54)
Avioliitto on kahden kauppa ja kolmannen korvapuusti.
Tilannehan kuulostaa siltä, että jos miehen suku sotkeutuu tuohon ja yrittää päättää asiat, niin erohan tuosta tulee.
Kerro suvulle, että taitaa miehesi olla aikuinen ja avioliittoasia on sinun ja miehesi asia. Jos paskanheitoksi menee, niin anopille voi sanoa, ettet sitten yhtään opettanut poikaasi naista arvostamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tsemppiä ap! Olet tehnyt oikean ratkaisun, ja jos teillä nyt jo miehen kanssa ovat välit lämmenneet, niin pidemmän päälle te varmasti tulette ikävöimään toisianne ja kenties saatte vielä suhteenne kuntoon!
Täytyy myöntää, että olen sinulle kateellinen. Luin viestejäsi, samaten kuten sen toisen samassa tilanteessa olevan tässä ketjussa, ja olin tulossa kommentoimaan, että kaikki kirjoittamanne oli kuin suoraan minun elämästäni! Kadehdin kaikkia niitä, jotka ovat uskaltaneet erota. Viikoittain se on minullakin mielessä, mutta en vaan saa eroa aikaiseksi, se olisi niin iso muutos. :/
Mutta onnea sinulle ap uuteen elämään, olen iloinen puolestasi!
Kovasti voimia aloittajalle! Oikealla tiellä olet!
Nyt kun olet onnistunut vetämään rajasi mieheesi nähden, seuraava tehtävä on vetää ne myös muihin ihmisiin, esim. hänen sukuunsa nähden. Jokainen, joka on vuosia ollut jossain roolissa, vaikkapa siinä kiltin ja hiljaisen, kaikkeen suostuvan hissukan roolissa, joutuu vähän väkivalloinkin raivaamaan uutta rooliaan, muuttaahan uusi rooli myös muiden asemaa kuviossa.
Et ole selitysvelvollinen aikuisena ihmisenä ratkaisuistasi muille, joten kyselyihin tai painostamiseen ei tarvitse vastata mitään. Se loppuu aikanaan, kunhan huomaavat ettei se tehoa ja et enää suostu olemaan muiden pompoteltavana.
En jäisi tuohon suhteeseen. Ottaisin lapset ja lähtisin. Kuulostaa itsekkäältä p..a ellei jopa narsistilta. Sano miehelle, että "sori, mutta en saa sulta sitä mitä haluan. Ongelma ei ole minun päässäni, vaan se ongelma olet sinä". Voithan kirjoittaa paperille kaikki ne puutteet, joita hänessä on ja työntää sen paperin nenän eteen. Sitten yhteishuoltajuus ja etsit itsesi arvoisen kumppanin itsellesi. Mahdolliset uhkaukset lasten menettyksestä eivät haittaa, koska miehellä ei ole mitään saumaa viedä sulta lapsia kokonaan.
[quote author="Vierailija" time="19.06.2013 klo 12:53"]
Kovasti voimia aloittajalle! Oikealla tiellä olet!
Nyt kun olet onnistunut vetämään rajasi mieheesi nähden, seuraava tehtävä on vetää ne myös muihin ihmisiin, esim. hänen sukuunsa nähden. Jokainen, joka on vuosia ollut jossain roolissa, vaikkapa siinä kiltin ja hiljaisen, kaikkeen suostuvan hissukan roolissa, joutuu vähän väkivalloinkin raivaamaan uutta rooliaan, muuttaahan uusi rooli myös muiden asemaa kuviossa.
Et ole selitysvelvollinen aikuisena ihmisenä ratkaisuistasi muille, joten kyselyihin tai painostamiseen ei tarvitse vastata mitään. Se loppuu aikanaan, kunhan huomaavat ettei se tehoa ja et enää suostu olemaan muiden pompoteltavana.
[/quote]
Huh! Tulipa hyvä mieli näistä viesteistä, ette arvaa kuinka paljon ne antaa voimia nousta taas ylös tästä p****sta suoraan sanottuna!
Ja tämä viesti aivan erityisesti kosketti juurikin siksi, että olen todella ollut se hiljainen hissukka joka ei ole ikinä sanonut vastaan (vetänyt rajojaan) tälle suvulle, enkä oikein miehellenikään. Nyt tosiaan otankin tämän juuri noin, että olen tässä vetämässä rajojani suvullekin. Eli että on välttämätön paha mennä tästäkin myllystä läpi jotta minua kunnioitettaisiin ihmisenä. En anna enää kävellä ylitseni, enkä taida enää vastata apen puheluihin.
Kiitos viisaista sanoistanne!
P.S sille erosta unelmoivalle: lähde pienin askelin liikkeelle, vaikkakin usein tuntuu siltä että kyynerpäätaktiikalla pitää kaikesta "sopia". Lopussa kiitos seisoo, toivottavasti. Ajatus siitä että elokuussa voin vapaasti hengittää ilmaa kotona tuntuu lottovoitolta.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap,
sinä olet kerran muuttanut miehesi perässä miehesi nurkille, mistä olet hiljaa kärsinyt vuosikaudet. Nyt on sinun vuorosi päästä asumaan sellaiselle alueelle, jossa on sinun turkiverkostosi ja TYÖSI. Ei se tee sinusta itsekästä, miehesi voisi muuttaa halutessaan perässäsi (aivan kuten sinä teit vuosia sitten). Avioliitto vaatii kompromisseja, molemmilta osapuolilta. Ei vain sinulta. Miehesi on tajuttava, että nyt on sinun vuorosi edetä uralla ja tehdä rahaa, varsinkin jos hän on aikaisemmin sinua syyllistänyt siipeilystä.
Muuttosi voi a) pelastaa suhteenne b) konkretisoida kauan kyteneen eron. Joka tapauksessa, se on uusi alku sinulle ja lapsillesi. Onnea matkaan ja onnittelut rohkeudestasi!
Voimia, toivoa ja rakkautta sulle ja perheellesi :) mitä tulevaisuus sitten tuokaan tullessaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, teit oikean ratkaisun. Et todellakaan ole itsekäs, miehesi on itsekäs. Sä käyttäydyt ekaa kertaa vuosiin normaalisti etkä uhrautuvasti, siksi sun on vaikea nähdä, mikä on oikein. Älä muuta nyt mieltäsi! Jos tulee sellainen tarve niin mieti, minkä takia alun perin tähän ratkaisuun päädyit.
Minäkin onnittelen sinua rohkeudestasi!
Hieno juttu, ap.! Olet matkalla kohti itsenäisyyttä. Erillään asuminen tekee ihan varmasti hyvää sekä sinulle, lapsillenne että miehellesi. Sinä ja miehesi ehditte miettiä asioita ja pistää asioita tärkeysjärjestykseen. Toivottavasti opitte myös puhumaan asioista, erityisesti miehesi, joka on ollut tähän asti melkoinen jyrä. Älä anna enää hänen kävellä ylitsesi. Pidä puolesi. Olet arvokas siinä missä kaikki muutkin ihmiset.
Sitten vielä suvulle pitää opetella pistämään kampoihin. Älä vastaa puheluihin, jos olet väsynyt tai poissa tolaltaan. Eikä sinun tarvitse puhua heidän kanssaan muulloinkaan, jos et halua. Minä olen joutunut menettelemään toisinaan näin omien appivanhempien kanssa, kun olin hätää kärsimässä heidän kanssaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikuttaa hyvältä. Pidän peukkuja sinulle matkalla kohti itsenäistä ja tasapainoista elämää. :)
Hyvä ap että olette päässeet eteenpäin...
Takerrun vanhoihin viesteihin, usein tälläisissä ketjuissa tulee esille, että mies ei hoida kotia eikä lapsia, ja silti sanotaan että harmittaa kun on kumminkin hyvä isä lapsille.
Onko hyvä isä että leikkii ja rakastaa lapsia silloin kuin jaksaa, Jos äiti toimisi samoin kuin "hyvä" isä, mitä siitä tulisi...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Halloo, tottakai miehes osallistuu teidän puolen kuluihin, lapset on senkin. Samalla tavalla se maksaa, jos eroatte. Toivotaan että miehen lieka löystyy välimatkan myötä. Onnea tulevaan, selviät kyllä hienosti. Miehen suku pitäköön päänsä kiinni, kun eivät tuon kummempaa onnistuneet kasvattamaan.
Jotenkin minusta tuntuu, että kun ap pääsee omaan kotiin ja voi hengittää vapaammin ilman vähintäänkin k-päistä miestä ja tämän sukua, ei paluuta entiseen enää ole.
Mutta ehkä se on kuitenkin se tämän tarinan onnellinen loppu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehen vahva suku siellä miehen äänellä puhuu. Taitaa mies olla täysin kynnysmatto omalta osaltaan - rähmällään lapsuudenperheensä edessä. Säälitävää ja selkärangatonta.
Minä oikeasti HURRASIN sulle aamulla kun luin uudet viestit tästä aiheesta ja suunnitelmistasi. Jes ap hyvä! Nyt ET peräänny, vaikka mies ei enää "lupaa" antaisikaan lähdöllesi. Sinä et kenenkään lupaa tarvitse. Itse uskon, että väliaikaiseksi tarkoitettu ratkaisu saattaa muuttua pysyväksi, kun huomaat, millaista on itsenäisen aikuisen elämä vapaana henkisistä kahleista. Avioliitto toki on kompromisseja eikä täydellistä vapautta, mutta kahdensuuntaisesti mikä teidän tapauksessa ei ole toteutunut.
Voimaa ap, olet kasvanut jo niiin paljon, että välitän sulle vilpittömät onnittelut ja tsempit jatkoon!
Siis ei voi olla totta!! Oletko, ap, kenties minä? :-D
Itselläni on täsmälleen sama tilanne päällä nyt. Olen muuttamassa lasten kanssa kauas toiselle paikkakunnalle ja mies tulee luoksemme noin kaksi kertaa kuussa ja lomat vietämme miehen kotipaikkakunnalla.
Olen kitunut rakkaudettomassa suhteessa paikkakunnalla, jossa minulle ei ole töitä. Miehen suku ja ystävät ovat haukkuneet itsekkääksi egoistiksi ja tuuliviiriksi ja vaikka mitä muuta, kun olen nyt lähtemässä töiden perään muualle. Lapset pitäisi jättää miehelle, jnejnejne, vaikka miehellä on yrittäjänä pitkät työpäivät ja itselläni on huomattavasti paremmat mahdollisuudet pitää hoitopäivät kohtuullisina, koska omat turvaverkkoni ovat uudella paikkakunnalla. Mummi voi hakea tarhasta jo klo 15 vaikka joka päivä ja haluaa hoitaa muutenkin.
Lähtö on raskasta ja äärimmäisen vaikeaa. Tulen myös ikävöimään tätä nykyistä kotiani ja elämääni täällä. Muutos on repivää, mutta myös välttämätöntä.
Tsemppiä ap!
Oletko kertaakaan ajatellut lapsia? Koko ajan kirjoitat minä-minun-minulle, mutta missä ihmeessä on lasten huomioiminen? Heiltä viet kodin, isän, kaverit, tutun ympäristön jne. vain siksi, että olet kyllästynyt!
Ja ainakin minusta olisi aika hankala lähentyä miehen kanssa, jos samantien olisin muuttamassa niin kauas (yli 600 km päähän?), ettei mies edes joka viikonloppu voisi lapsiaan nähdä.
Minusta olet itsekäs ja jopa kostonhaluinen, koska et kykene yhdessä perheen kanssa ratkaisemaan ongelmaa, joka on pääasiassa pääsi sisällä. Reilu ero puolisosta ja muutto kotipaikkakunnalle ilman lapsia olisi paljon parempi kuin tämä ratkaisu, jossa sinä noukit rusinoita pullasta etkä uskalla päästää miehestä irti. Kun eroatte, ei miehellä ole enää mitään velvollisuutta miettiä sitä, miten sinulla on varaa asua.
Voi mistä saisin ap:n voimat!?! Hänen tekstinsä on ollut niin tuttua! Minulla erotuksena se, että olen täysin juureton, minulla ei ole "kotiseutua" minne palata, enkä tännekään halua jäädä. Samoin turvaverkkoni on lähestulkoot olematon.
Yhtenä isona möykkynä on se, että olimme 15 vuotta sitten kaksi keppikerjäläistä, jotka laittoivat hynttyyt yhteen. Näiden vuosien aikana olemme kuitenkin saaneet kasaan elämässä sen verran, että unelma omakotitalosta toteutui 3 vuotta sitten - vaikka vaatimaton vanha sellainen onkin. Tuntuu todella vaikealta palata keppikerjäläiseksi johonkin pieneen kerrostaloasuntoon - mahdottomalta suorastaan. Mutta rahani eivät muuhun lähdön jälkeen riittäisi, vaikka meillä minä olen meillä se suurituloisempi.
Kuristun tähän tilanteeseen! Olen iloinen ap:n puolesta, mutta samalla surullinen omasta voimattomuudestani ja riippuvaisuudestani. Toivottavasti minäkin saan työn jostain muusta kaupungista, niin lähtö voisi olla helpompaa. Mies on jo sanonut, että jos lähden, hän ei ole yksin hetkeäkään, vaan uutta kehiin saman tein. (En epäile tätä yhtään, hän on komea ja sporttinen, naisia piisasi ennen minuakin) Etäisyys helpottaisi, ettei miestä tarvitsisi nähdä sitten uusien naisiensa kanssa.
Ps. nytkin juhannuksena pisti omat menonsa perheensä edelle - lähti omille teilleen, ei kiinnostanut aikaa perheensä kanssa viettää.
Olen oikeastaan vain suuri hölmö, kun tuhlaan elämäni hänen kanssaan.
Tilanne tähän asti on ollut huono sinulle. Ei se ole häirinnyt ketään muuta, joten ei ole ihmekään että mies ja suku kiukuttelevat kun eivät saa jatkaa valitsemallaan uralla.
Tilanne ei voi jäädä ennalleen, ja jos mies ei sitä ymmärrä vaan takertuu omiin haluihinsa syytöksiinsä, hänestä saattaa tulla katkera itsekseen kotona istuessaan. Vaan niin olisi sinustakin tullut katkera jos olisit vaan jäänyt tuleen makaamaan.
Ei sinun arvoasi se vähennä että joku ihminen ei sinusta pidä. Ihan sama mitä joku sukulainen naputtaa: sinun ainoa velvollisuutesi on pelata avoimin kortein niin että miehesi tietää miksi nyt näin, ja että minkä pitäisi muuttua jotta yhteiselämä voi jatkua.
Totta on, että ongelma on sinun päässäsi. Ei se taida korjaantua sillä, että menet yksin terapiaan.
Miehen vaihtaminen voisi korjata sinun päässäsi olevan vian, mutta ensiavuksi käy ero nykyisestä. Kas kummaa, sinä huomaisit jonakin kauniina päivänä olevasi ihan "kunnossa" ja itsenäinen. Itse asiassa tilanne ei paljonkaan muuttuisi nykyisestä, eli kantaisit kauppakassisi ja laittaisit tiivisteet ikkunoihisi. Ratkaiseva ero olisi siinä, että ei tulisi mitään riitaa eikä erimielisyyttää itsesi kanssa niin kuin nyt miehen kanssa.
Alue: Aihe vapaa
Joo, voin sanoa että mua ihan fyysisesti oksettaa tämä ahdistus ja syyllisyys, nämä miehen lähipiirin keräämät lisäpaineet.
Onko tämä kuinka yleistä, että jos vaikka pariskunta eroaa tai mies muuttaa toiselle paikkakunnalle työn perässä, niin koko suku on vaatimassa siltä vastakkaiselta osapuolelta selitystä ja tilitystä? Vai olenko vaan nainut hyvin voimakastahtoiseen sukuun, joka luulee voivansa ohjata uhkaillen ja painostaen toisten elämää?
Ap